Pekka Gronow

Uusi digiboksi, osa 3

Tähän mennessä on tapahtunut: uuden digiboksin kaukosäädin hajosi kuukauden kuluttua. Itse digiboksi hajosi kahden kuukauden kuluttua. Liikkeestä korjauksen ajaksi lainaksi saatu laite ei toiminut lainkaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen sain viallisen laitteen vaihdetuksi uuteen, toisen merkkiseen. Viime viikolla lakkasi ohjelmaopas päivittymästä.

Ohjelomaopas on yksi digitelevision nokkelia innovaatioita. Valitsemalla sopivan toiminnon kaukosäätimestä katsoja saa nähtäväkseen kaikkien kanavien ohjelmatarjonnan ja voi saman tien ajastaa ohjelmia tallennettavaksi. Edellyttäen että ohjelmaopas päivittyy. Nyt se päivittyy tuskaisen hitaasti ja katoaa välillä kokonaan. Seurauksena on, että tallennuskomennot häviävät laitteen muistista ja toivottu ohjelma ei tallennukaan. Mistä seuraa perheriitoja ja muuta haittaa.

Ensimmäinen soitto Digitaan meni läpi hetkessä. Digita on se yhtiö, joka vastaa digikanavien jakelusta ja syöttää signaaliin ohjelmaoppaan tiedot. Heillä ei ole mitään vikaa, vika on digiboksissa jos tiedot eivät minuutissa päivity, kertoi neuvoja.

Seuraava soitto siis digiboksin maahantuojalle, joka kysyi, missä verkossa digiboksi on. Kun kerroin digiboksini olevan kytketty Helsingissä Welhon verkkoon, neuvoja vakuutti vian olevan kaapeliverkossa. Samanlaisia valituksia on tullut enemmänkin, Welhon jakelualueelta.

Welholle en soita lainkaan. Kokemuksen peruseella tiedän, ettei Welhon neuvontaan pääse läpi, ja jonotus on maksullista. Lähetän kirjeen. En tosin ole asiakassuhteessa Welhoon, koska sopimuskumppani on taloyhtiö. Pitäisiköhän pyytää taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaa riitauttamaan seuraava lasku sillä perusteella, ettei palvelu ole sopimuksen mukaista? Tällä välin tallennan ohjelmia vanhalla tavalla, ajastamalla, vaikka sen osasi jo vanha VHS-nauhurinikin.

Uusi digiboksi, osa 2

0 kommenttia

Ostin tammikuun lopulla uuden tallentavan digiboksin. Sattuneesta syystä.

Kuten pari vikkkoa sitten kerroin, uusi hieno kaukosäädin hajosi kuuden viikon iässä. Myyjä tarjoitui hoitamaan ongelman antamalla minulle maahantuojan puhelinnumeron, mutta sinnikkäänä asiakkaina sain sen vaihdetuksi uuteen.

Kun digiboksi täytti yhdeksän vikkoa, se hajosi kokonaan. Laitteen käynnistys onnistui vain vetämällä töpseli irti seinästä, eikä kanavaa pystynyt vaihtamaan lainkaan. Tallennetut ohjelmat hävisivät. Siis takaisin laitteen myyneeseen liikkeeseen.

Myyjä otti tyynesti viallisen laitteen vastaan ja ilmoitti, että se menee takuuhuoltoon. Toimitusaika olisi neljä viikkoa. Vaadin ensin kaupan purkamista, ja sen jälkeen ainakin varalaitetta huollon ajaksi. Pitkän keskustelun jälkeen varastosta löytyikin varalaite, ei tosin tallentava, mutta sentään digiboksi. Itse olisin voinut hyvin olla neljä viikkoa ilman televisiotakin, mutta lapsenlapset rupeavat riehumaan, jos sunnuntaiaamuna ei tule Muumia. Oli siis suostuttava pitkin hampain.

Kotona viritin varmuuden vuoksi pariin kertaan kanavat uudelleen varalaitteeseen, mutta yrityksistä huolimatta se ei suostunut näyttämään muuta kuin Urheilukanavaa. Se on nykyisin Velhon kanavapaketissa ensimmäisenä. Muut kanavat särkyivät mosaiikiksi, ääntä ei kuulunut lainkaan. Muun viihteen puutteessa ryhdyin jo luonnostelemaan valitusta kuluttajariitalautakunnalle.

Seuraavana aamuna puhelu laitteen myyneen liikkeen tavaratalopäällikölle. Selitin että kolme vikaa on liikaa, kun kaupan teosta on hädin tuskin kulunut kaksi kuukautta. Päällikkö myötäili sympaattisesti ja lupasi palata asiaan. Tunnin kuluttua kodin elektroniikan esimies soittikin liikkeestä, ja kun tapaus oli taas kerran käyty läpi, suositui laitteen vaihtoon. Samaa merkkiä ei tosin olisi enää varastossa, mutta onnessani lupasin vaikka vaihtaa kalliimpaan ja maksaa välirahaa.

Olen usempaan kertaan ihmetellyt, keitä ovat ne viisi prosenttia suomalaisista, joilla ei vieläkään ole digiboksia. Nyt en ihmettele enää. Heidän boksinsa ovat tietenkin takuuhuollossa.

Faktaa ja fiktiota levyjen keräilystä, osa 4

0 kommenttia

Äänilevyjen keräily on monille hauska harrastus. Olen aikaisemmin kirjoittanut keräilijöistä, jotka ovat suhtautuneet harrastukseensa vakavasti.

Nyt olen oppinut, että äänilevyjen keräily voi olla myös uskonto. Se on tärkeä osa Agi tongsaeng –nimisen korealaisen lahkon oppia. Lahko toteuttaa oppiaan pyörittämällä Korean suurinta levytukkuliikettä ja ylläpitämällä maan suurinta levyarkistoa.

Korea on maa, joka Suomessa aina unohtuu Kiinan ja Japanin varjoon. Korealla on ikivanha kulttuuri, joka on vaikuttanut merkittävästi myös naapurimaihin. 1870-luvulta vuoteen 1945 maa oli Japanin miehittämä, ja paljon taideaarteita hävisi maailmalle. Korean sodassa 1950–53 maa jakautui kahtia, ja taas paljon tuhoutui. Koreassa oli vuodesta 1907 alkaen mittavaa äänilevytuotantoa, mutta se on enimmäkseen kadonnut. Kadonneella perinteellä on siis tärkeä sija kansallisessa itsetunnossa.

Muiden uususkontojen tavoin Ago tongsaeng vaatii jäseniltään tiivistä osallistumista järjestön toimintaan. Se ei kuitenkaan lähettänyt Jehovan todistajien tavoin jäseniään myymään julkaisujaan, vaan nämä saivat tehtäväkseen kulkea ovelta ovelle ostamassa vanhoja korealaisia äänilevyjä. Ponnistelujen tuloksena lahko onkin saanut kootuksi useita kymmeniä tuhansia levyjä käsittävän kokoelman, jota varten rakennetaan oma talo. Kokoelman luettelo on julkaistu Soulissa vuonna 2000, mutta valitettavasti vain koreaksi (Kim Chomdo: Ysonggi umban ch’ongnam charyojip)

Toisaalta lahko hankkii varoja toimintaansa pyörittämällä Korean suurinta levytukkuliikettä, jonka nimi on Synnara (Syn-Nara). Yhtiön nettisivut antavat värikkään kuvan tämän päivän korealaisesta musiikkielämästä.

Muistakaa siis iltarukouksessanne toivoa seuraavalle päivälle merkittäviä äänilevylöytöjä…

Uusi digiboksi

0 kommenttia

Hankin alkuvuodesta uuden tallentavan digiboksin. Sattuneesta syystä.

Viime viikolla kaukosäädin alkoi reistailla. Vaihdoin paristot ja varmistin, että samat toiminnot itse boksin etupanelista naputeltuina toimivat. Kyseessä oli tavanomainen, sarjavalmisteiselle elektroniikalle tyypillinen virhe. Huonot kontaktit näppäimissä.

Kävelin kuitin kanssa laitteen myyneeseen liikkeeseen pyytämään uutta kaukosäädintä. Minulle kerrottiin, että tämä malli on myyty loppuun, mutta minulle luvattiin antaa maahantuojan puhelinnumero. Tällä tavoin voisin myyjän mielestä saada nopeammin laitteen vaihdetuksi.

Huomautin kohteliaasti, että vastuu laitteen toimivuudesta on sen myyneellä liikkeellä, ja pyysin myyjää itse soittamaan maahantuojalle. Sen jälkeen odotimme kymmenen minuuttia eri puolilla tiskiä, että maahantuojan keskus vastaisi. Ei vastannut. Ehdotin myyjälle kaupan purkua.

Nyt myyjä keksi, että saman valmistajan antennimallisen digiboksin kaukosäädin saattaisi myös sopia. Sitä oli varastossa. Sain sen kotiin kokeiltavaksi, ja sehän toimi. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Laitteen ja liikkeen nimellä ei ole väliä, samanlaisia tapauksia tulee jatkuvasti vastaan. Onneksi on kuluttajavalituslautakunta. Ilman sitä elämä nykyisessä palveluyhteiskunnassa olisi helvettiä. En enää koskaan jonota viittä minuuttia kauemmin mihinkään palvelunumeroon tai jää riitelemään myyjien kanssa. Lähetän ensiksi vanhanaikaisen kirjeen myyjäfirmalle. Jos asia ei selviä, parin päivän kuluttua toimitan kuluttajavalituslautakuntaan valituksen, jossa vaadin rahallista korvausta. Turha kierrättää asiaa ensin kunnallisilla kuluttajaneuvojilla tai muissa vastaavissa elimissä. Joka kerta olen saanut parin viikon sisällä liikkeestä kohteliaan yhteydenoton, jossa ehdotetaan asian hoitamista ilman lautakuntaa.

Toivo paremmasta lohduttaa silloinkin, kun laajakaista on poikki tai tv pimeänä.

Sirppi ja saksofoni: Valter Ojakäär 85 vuotta

0 kommenttia

Eesti raadion ykkösstudiossa Tallinnassa vietettiin viime torstaina (6.3.2008) suurta juhlaa. Säveltäjä, saksofonisti ja musiikkitieteilijä Valter Ojakäär täytti 85 vuotta. Juhlakonsertti radioitiin ja televisioitiin, paikan päällä onnittelemassa oli suuri joukko Viron kulttuurielämän tunnettuja nimiä. Konsertti on muuten nähtävissä Viron televisiossa maanantaina 10.3., ja näkyy ainakin Helsingissä kaapeliverkossa ETV:n kanavalla.

Konsertin ohjelmisto kuvasti mainiosti Ojakäärin monipuolista tuotantoa. Aluksi kuultiin osa saksofonikonsertosta sekä kaksi laulua oopperasta Kuningal on külm, sen jälkeen laaja valikoima lauluja Liedeistä iskelmiin. Tilaisuuden päätteeksi koko yleisö lauloi yhteislauluna Ojakäärin tunnetuimman laulun "Uusi paat".

"Uusi paat" eli "Kalastajan laulu" tunnetaan myös Suomessa. Se ilmestyi 1957 Georg Otsin "Saarenmaan valssin" kääntöpuolella, kun suhteita Viroon päästiin ensi kertaa sodan jälkeen rakentamaan. Muistan miten jotkut Suomessa hieman naureksivat laulun tyttöä, joka oli "kylän paras lypsäjä" – sellaisista neidoista ei Suomessa ollut tapana tehdä iskelmiä. Se kertoo myös siitä, ettei Viron musiikkielämässä koskaan ole ollut samanlaista jyrkkä kahtiajakoa "kevyeen" ja "vakavaan" musiikkiin kuin Suomessa perinteisesti. Virossa kaikki säveltäjät ovat kuuluneet samaan säveltäjäliittoon, ja monet ovat Ojakäärin tavoin liikkuneet joustavasti monilla musiikin alueilla.

Vaikka Valter Ojakäär on säveltänyt oopperoita ja iskelmiä, hänen suuri rakkautensa on ollut jazz, siitä lähtien kun hän tutustui uuteen musiikkiin Pärnun poikalyseossa 1930-luvulla. Hänellä oli pitkän aikaa suosittu jazzohjelma Tallinnan radiossa, ja eläkkeelle jäätyään hän on koonnut valtavan tietämyksensä Viron populaarimusiikin kolmiosaiseen historiaan. Ensimmäinen osa käsitteli vanhan tasavallan aikaa, toinen maailmansotaa ja saksalaismiehitystä. Kolmas, syntymäpäivän kunniaksi ilmestynyt "Sirp ja saksofon" (Sirppi ja saksofoni) keskittyy Neuvosto-Viroon. Historiikin painopiste on tanssiorkestereissa ja jazzissa, varsinainen iskelmämusiikki jää vähemmälle huomiolle.

"Sirp ja saksofon" näyttää meille sisältä päin paljon mielenkiintoisia piirteitä Neuvosto-Viron ja koko Neuvostoliiton musiikkielämästä. Musiikki oli vallanpitäjienkin mielestä tärkeää ja hyödyllistä toimintaa, tanssimuusikoilla oli työtä, kaikissa neuvostotasavalloissa oli muun muassa omat radion tanssiorkesterit. Musiikin odotettiin edustavan neuvostoyhteiskunnan arvoja, mitä ne sitten olivatkaan. Tanssimuusikoiden mielestä uudet progressiiviset ideat musiikissa tulivat jazzista, siis Yhdysvalloista. Tätä konfliktia puitiin koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan. Stalinin aikana oli tiukkaa. Myöhemmin ratkaisut olivat joskus niinkin pragmaattisia, että jazzia sai soittaa kunhan sävellyksillä ei ollut englanninkielisiä nimiä.

Vanhassa Neuvostoliitossa periferiassa oli enemmän liikuntavapautta kuin keskustassa, johtajien silmien alla. Viron ensimmäiset jazzfestivaalit, tai pikemminkin pienimuotoinen konsertti, järjestettiin Tallinnassa jo vuonna 1949. Vuodesta 1956 festivaaleja järjestettiin lähes vuosittain, useimmiten Säveltäjäliiton ja kulttuurihallinnon suopealla myötävaikutuksella. Ojakäär pystyy kertomaan niistä sisältä päin, itsekin keskeisesti mukana olleena. Kuusikymmenluvulla Tallinnassa kävi koko Neuvostoliiton "jazz-underground", yhtyeitä Tyynenmerenrannikolta, Siperiasta, Bakusta, Lvovista, Moskovasta. Yleisradion ja Viron radion yhteistyönä mukaan saatiin myös suomalaisia yhtyeitä. Vuoden 1967 festivaaleilla vieraili Suomesta Erik Lindströmin yhtye- viime viikolla Eki oli taas Tallinnassa onnittelijoiden joukossa.

Vuoden 1967 Tallinnan jazzfestivaalien järjestäjänä oli mahtavasti Viron kulttuuriministeriön jazzkomitea. Pääesiintyjänä oli Charles Lloydin kvartetti, yksi uuden jazzin suurista nimistä Yhdysvalloista. Tilaisuus herätti kansainvälistä huomiota. Kysymys ei ollut enää vain jazzista, vaan myös politiikasta. Moskovassakin huomattiin jotakin tapahtuneen, kun Persian shaahin vierailun kunniaksi järjestettiin lehdistötilaisuuteen ei saapunut ulkomaisia kirjeenvaihtajia. He olivat kaikki Tallinnassa. Virossa oli menty liian pitkälle. Päitä putosi (onneksi vain kuvainnollisesti) ja Tallinnan jazzfestivaalit pantiin jäihin.

Tästä on jo kauan, mutta ajattelen mielelläni, että Tallinnan jazzfestivaalit olivat laulavan vallankumouksen ensimmäinen harjoitus.

Sittenkin 95 vuotta?

1 kommentti

Tälläkin palstalla on useaan otteeseen käsitelty ehdotuksia äänitteiden tekijänoikeudellisen suoja-ajan pidentämisestä. Nykyisin suoja kestää EU:ssa 50 vuotta, Yhdysvalloissa on jonkin aikaa ollut voimassa 95 vuotta.

Alkuperäinen pidennysehdotus tuli levytuottajien kansainväliseltä järjestöltä IFPI:ltä, joka väitti, että lyhyempi suoja heikentää eurooppalaisen äänilevyteollisuuden kilpailukyky ja johtaa eurooppalaisten taiteilijoiden joukkopakoon amerikkalaisille levymerkeille. Britanniassa arvovaltainen Gowersin komitea osoitti taloustieteellisten asiantuntijoiden voimin, että asia on päinvastoin: nykyinen tilanne parantaa Euroopan kilpailukykyä suhteessa Yhdysvaltoihin, ja maan hallitus hylkäsi esityksen.

Nyt sama aloite on noussut esiin EU:ssa. Tällä kertaa perusteena ovat taiteilijoiden oikeudet. Sisämarkkinakomissari Charlie McCreevy ilmoittaa julkistavansa ennen kesää ehdotuksen uudeksi direktiiviksi, joka pidentäisi suojan 95 vuoteen. "Jos mitään ei tehdä, tuhannet eurooppalaiset taiteilijat, jotka tekivät levyjä viisikymmenluvun lopulla tai kuusikymmenluvun alussa, menettävät seuraavien kymmenen vuoden aikana levyjen radiosoitosta saamansa tulot", sanoi McCreely. Komissio on arvioinut, että monet muusikot alkavat uransa jo 17 vuoden iässä. Kun ihmiset nykyisin elävät yleisesti 70 – 80 vuoden ikään, he menettävät levysoitosta saamansa tulot eläkeiässä, jolloin heidän toimeentulonsa muutenkin heikkenee.

Periaatteessa McCreevy on oikeassa, jos ajattelemme yhden hitin ihmettä, joka on tehnyt ainoan levynsä vuonna 1960 eikä sen jälkeen ole harrastanut mitään eläketuloa kartuttavaa työtä. Käytännössä visio on jossakin määrin liioiteltu. Vain harvat radioasemat soittavat todellisuudesta levyjä, jotka ovat yli 10 vuotta vanhoja. Yli 50 vuotta vanhojen levyjen soittaminen on jokseenkin vähäistä. Nykyisen lain mukaan Yleisradio vapautui 1. 1. 2008 maksamasta Gramex-korvauksia vuonna 1957 tehdyistä levyistä. Jos McCreelyn esitys olisi tullut vuoden alusta voimaan, Yleisradiolle koituisi tänä vuonna pikaisesti päässä laskien parinkymmenen tuhannen euron lisälasku. Puolet summasta jakautuisi satojen muusikoiden kesken, toinen puoli menisi levy-yhtiöille, jotka korjaisivat varsinaisen hyödyn uudistuksesta. Kenenkään eläkepulmia ei tällä tavalla ratkota.

Toisaalta olisi kohtuullista, että taiteilijoiden suoja kestäisi eliniän. Katri Helenan vuonna 1964 levyttämä "Puhelinlangat laulaa" menettää nykyisen lain mukaan suojansa 2015, mutta Katri on varmaankin silloin hyvissä voimissa. Tähän ei kuitenkaan tarvita 95 vuoden suojaa, 70 vuotta riittäisi hyvin.

Pitkien suoja-aikojen ongelma ei olekaan se, että kadehtisimme taiteilijoilta ja heidän perikunniltaan työn hedelmiä. Jos suoja-ajat pidennetään 95 vuoteen, se ei koske vain radiosoittoja ja kaupallisia uusintajulkaisuja, vaan paljon muutakin. 90 vuotta vanhojen levyjen käyttö ei yleensä enää ole kaupallista. Jos esimerkiksi kirjasto haluaa valmistaa varmuuskopion vanhasta levystä, jota ei enää saa kaupasta, tähänkin tarvitaan oikeudenomistajien lupa. Sen luulisi olevan yksinkertaista, mutta käytännössä ei. Tällaisestakin itsestään selvältä tuntuvasta asiasta on Suomessa käyty pitkiä, tuloksettomia neuvotteluja. Kun suoja-aikoja pidennetään, hyödyt vähenevät ja haitat lisääntyvät. Levyfirmoja syntyy ja sammuu niin nopeasti, että kukaan ei pysty yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua selvittämään useimpien vuonna 2008 tehtyjen levyjen silloista "omistajaa". Mitä pitemmäksi suoja-ajat säädetään, sitä enemmän syntyy "orpoja teoksia", joita kukaan ei voi käyttää mihinkään, koska omistajaa ei pystytä tavoittamaan, mutta teosten käyttäminen ilman omistajan lupaa olisi yleisen syytteen alainen rikos.

McCreevyn esityksen haittoja lieventää se, ettei sitä ole tarkoitettu taannehtivaksi. Vuonna 1957 tehdyt levyt eivät enää tulisi laajennetun suojan piiriin, vaan pidennetyt suoja-ajat koskisivat ainoastaan muutoksen voimaantullessa suojattuja äänitteitä.

Nettipoliisi

3 kommenttia

Suomen Ääni-ja Kuvatallennetuottajat ry vaatii lehtitietojen mukaan, että verkko-operaattoreiden tulisi irtisanoa nettiyhteydet kaikilta, jotka levittävät verkossa laittomasti suojattua aineistoa.

Tiettyyn rajaan saakka ymmärrän ÄKT:n huolen. Äänilevyjen ja elokuvien kontrolloimaton levittäminen verkossa ei ole reilua. Tekijänoikeuslain mukaan jokaisella on oikeus tehdä esimerkiksi suojatuista äänilevyistä muutama kopio yksityiseen käyttöön. Kopioita voi antaa perheenjäsenille tai ystäville. Mutta levyjen jakelu verkossa niin, että tuhat tuntematonta ihmistä voi kopioida ne, syö soittajan ja levytuottajan leipää. Joiltakin osin se voi myös edistää myyntiä, kysymys on monimutkainen, mutta nykyisen tekijänoikeuslain mukaan vertaisverkkojakelu ei ole yksityistä käyttöä.

On älyllistä epärehellisyyttä väittää, ettei verkkojakelua voi kieltää, kun tekniikka tekee sen mahdolliseksi ja kontrolli on vaikeaa. Samalla perusteella voisi vaatia, että plutoniumin vienti Pohjois-Koreaan pitäisi myös sallia.

Itse asiassa ÄKT onkin jo voittanut lukuisia oikeudenkäyntejä, joissa verkkolevittäjiä on tuomittu koviin korvauksiin. Uuden ehdotuksen tavoitteena on ilmeisesti, ettei hitaita ja kalliita oikeudenkäyntejä enää tarvittaisi. Tuottajat vain ilmoittaisivat operaattorille, että siinä ja siinä osoitteessa levitetään luvatonta aineistoa, ja operaattori katkaisisi yhteyden.

Mitä tapahtuisi, jos aineisto ei oikeasti olisikaan laitonta? Nettiyhteys alkaa nykyisin olla yhtä välttämätön peruspalvelu kuin sähkö ja vesi. Mitä tapahtuisi, jos Alkon tarkastajat hiipisivät porraskäytävissä nuuskimassa ilmaa? Pekan oven takaa tulee viinahöyryjä. Pekka keittää siis viinaa. Ilmoitus sähkö- ja vesilaitokselle, niin keittäminen loppuu. Turha selittää, että kokeilin vain pihvien liekittämistä. Kerro se tuomarille…

Valitettavasti äänilevy- ja elokuvateollisuuden track record tekijänoikeuden tulkinnassa ei ole kovin hyvä. Työssäni tulee joka päivä vastaan CD-levyjä, joiden tuottajat väittävät omistavansa kauan sitten vapaaksi tulleita äänitteitä. Vuokravideoissa oli pitkään teksti, joka kielsi kopioimasta niitä omaan käyttöön rangaistuksen uhalla, vaikka laki ja kuluttaja-asiamies olivat toista mieltä. Muistan hyvin erään tekijänoikeuden tulkintaa koskevan oikeudenkäynnin, jonka alullepanija oli tämän hankkeen yhteydessä esiintynyt lakimies Lauri Rechardt. Tuottajat hävisivät jutun korkeimmassa oikeudessa 10-0, mutta oikeudenkäyntikulut lähenivät sataatuhatta euroa. Siinä vaiheessa kun kantaja ryhtyi tietoisesti hissaamaan kuluja ylös vanhanaikaisilla asianajotempuilla, pienemmällä vastapuolella olisi ollut naurussa pitelemistä. ÄKT:n ehdotus siirtäisi todistustaakan netin käyttäjälle. Kun nettiyhteys olisi katkaistu, ainoa mahdollisuus olisi haastaa operaattori oikeuteen sopimusrikkomuksesta tai vaatia tuottajille rangaistusta perättömästä ilmiannosta. (Tämä ei taitaisi onnistua, koska viranomaisillehan ei olisi tehty mitään rikosilmoitusta). Tällä välin yhteys olisi poikki.

Valitettavasti minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole parempaakaan ehdotusta. Nykyinen käytäntö ei ole terve. Verkossa "ilmaiseksi" levitetyt äänitteet eivät suinkaan tule käyttäjille ilmaiseksi, verkko-operaattorit tienaavat tästä liikenteestä mukavasti. Yksi mahdollisuus voisikin olla viime aikoina esiin nostettu "nettilisenssi", joka perittäisiin kaikilta verkon käyttäjiltä. Tuotto jaettaisiin tavalla tai toisella tekijöiden kesken. Idea ei ole ihan yksinkertainen ja sotii eräitä kansainvälisen tekijänoikeuden pyhiä periaatteita vastaan, mutta jos Kioton ilmastosopimus saatiin aikaan, ehkä jotakin tällaista kannattaisi yrittää.

PS

Kommentti kommenttiin (ks alla)
Käsittääkseni operaattorit eivät kuitenkaan varsinaisesti tienaa P2P-liikenteestä sinällään - he maksavat kasvaneista ulkomaanyhteyksien tarpeesta pitkän pennin.

TOTTA, mutta operaattorit hyötyvät tästä liikenteestä yleisemmällä tasolla. Ei Yleisradiokaan tienaa senttiäkään siitä, että se soittaa kaiket päivät musiikkia - radion kuuntelu on ilmaista. Kuitenkin Yle maksaa - ihan aiheellisesti - korvauksia Teostolle ja Gramexille. P2P - liikenne on yksi niistä tekijöistä, jotka houkuttelevat ihmisiö hankkimaan laajakaistayhteyksiä. Pelkkiin rautatieaikatauluihin riittäisi puhelinmodeemikin.

Takaisin New Orleansiin

0 kommenttia

Kuka keksi, että jazz on taidetta?

Kysymys ei ole ihan pöljä. Vanhan polven jazzmuusikoita ei kysymys lainkaan kiinnostanut. Minulla on viisikymmenluvulla tehty pilalevy, jossa oppinut kriitikko kysyy fiktiiviseltä jazzmuusikolta "What is your conception of art?" Muusikko vastaa: "Yes, man, Art really blows."

Tänään jazzin täytyy olla taidetta, koska sitä opetetaan taidekorkeakouluissa Suomea myöten. Mutta opetetaanko sitä Sibelius-Akatemiassa, koska se on taidetta, vai onko siitä tullut taidetta, kun sitä on alettu opettaa siellä?

Ennen toista maailmansotaa jazz oli suosittua tanssimusiikkia, paljon suositumpaa kuin nykyisin, mutta suurin osa yleisöstä ei nähnyt siinä mitään sen kummallisempaa. Se oli yksi musiikin laji muiden joukossa. Ammattimuusikot pitivät arvossa hyviä soittajia, ja joistakin taitajista – esimerkiksi Benny Goodmanista ja Louis Armstrongista - tuli arvostettuja esikuvia, mutta ajatus jazzista taiteena oli useimmille vieras.

Kolmekymmenluvun alkupuolella syntyi sitten innokkaiden harrastajien ydinjoukko, joka löysi jazzista uusia esteettisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Yhdysvalloissa harrastajia oli erityisesti Princetonin, Yalen ja Harvardin eliittiyliopistojen opiskelijoiden keskuudessa. Osa innostuikin jazzista niin paljon, että jätti opintonsa kesken ja siirtyi musiikkibisnekseen kuten John Hammond. Osa jatkoi akateemisella uralla, kuten Marshall Stearns, joka ryhtyi 1930-luvulla julkaisemaan jazzin historiaa koskevia artikkeleita ja päätyi myöhemmin kirjallisuuden professoriksi. Heille kulttuurihistorian retoriikka oli tuttua.

Euroopassa monet intoilijat olivat peräisin taidepiireistä. Belgialainen Robert Goffin, joka julkaisi vuonna 1932 maailman ensimmäisen jazzin historian, oli juristi joka kirjoitti surrealistisia runoja. Charles Delaunay, Hot Club de Francen perustaja, oli taidemaalari Roger Delaunayn poika. Heille oli luonnollista tarkastella jazzia modernin taiteen perspektiivistä.

Jos jazz oli taidetta, sillä piti myös olla historia siinä missä länsimaisella musiikillakin. Frederic Ramsay ja Charles Edward Smith olivat vuonna 1938 julkaisseet laajalle levinneen kirjan "Jazzmen", jossa käytiin läpi jazzin historia New Orleansista Chicagon kautta New Yorkiin. Nykytutkimuksen valossa kirjoittajien esittämä kuva oli rajusti yksinkertaistettu, mutta se loi jazzille kunniakkaan menneisyyden. Pari vuotta myöhemmin arkkitehti Rudi Blesh ryhtyi järjestämään San Franciscon modernin taiteen museossa jazzkonsertteja, joissa esiintyi unohdettuja veteraanimuusikoita New Orleansista. Kiinnostus vanhaa musiikkia kohtaan oli muutenkin ilmassa. Euroopassa oli ryhdytty elvyttämään renessanssin ja barokin ajan unohdettuja soittimia.

Rudi Blesh oli ensimmäinen, joka ryhtyi systemaattisesti kirjoittamaan jazzista taiteena. Vuonna 1946 ilmestynyt "Shining trumpets" alkaa mahtipontisella sitaatilla nobel-kirjailija William Butler Yeatsin runosta. Johdannossa hän toteaa, että jazz on "luovan synteesin ihme": se on alkuperäinen amerikkalainen taidemuoto, sekoitus afro-amerikkalaista ja eurooppalaista musiikkia. Jazzin perusolemus on Bleshin mukaan kollektiivinen improvisointi. Blesh pyrki myös toteuttamaan oppejana käytännössä. Hän perusti Circle-nimisen levy-yhtiön, joka levytti vanhan polven neworleansilaisia muusikoita.

Jazzin päävirta olin vuonna 1946 menossa aivan toiseen suuntaan. Modernistit hymähtivät Bleshin ajatuksille, mutta Euroopassa hänen fundamentalisminsa sai laajaa kannatusta. Britanniassa kirjasta julkaistiin nopeassa tahdissa kolme painosta. Useat 1940-luvulla Euroopassa ilmestyneet jazzkirjat, kuten brittiläisen Rex Harrisin "Jazz" ja ruotsalaisen Olle Helanderin "Jazzens väg" heijastelivat vahvasti Bleshin ajatusmaailmaa. Helanderin Suomessakin luetussa teoksessa jazzin kehitys päättyy suunnilleen vuoteen 1930.

Nämä opit saivat laajaa kannatusta myös nuorten muusikoiden keskuudessa. Ympäri maailmaa syntyi 1940-luvulla satoja yhtyeitä, jotka yrittivät parhaansa mukaan tulkita King Oliverin ja Louis Armstrongin 1920-luvulla levyttämää ohjelmistoa: Humphrey Lyttelton Lontoossa, Graeme Bell Melbournessa, Claude Luter Pariisissa, Nils Näs Tukholmassa, ja niin edespäin. Helsingissä Pekka Mäyrämäki ja Lasse Mårtenson soittivat vuonna 1949 New Orleans Creole Stompers –yhtyeessä.

New Orleans –liike on ei ole vieläkään sammunut, vaikka se on menettänyt suuren osan alkuperäisesta kannatuksestaan. Traditionaalista jazzia soittavia yhtyeitä on yhä Suomessakin. Näin jälkeen päin voi miettiä, oliko Bleshin ja hänen aikalaistensa retoriikalla sittenkään niin suurta merkitystä. Jazzin nostaminen taiteeksi johti välittömästi lahkolaisuuteen ja koulukuntien kiistoihin. Musiikki puhuu ilman kriitikkojakin. Kun tänään kuuntelee Louis Armstrongin 1920-luvulla tekemiä levytyksiä, niissä on edelleen persoonallinen, luova henki. Ei tarvitse miettiä ovatko ne taidetta tai ei.

Tervetuloa, kansallinen audiovisuaalinen arkisto

0 kommenttia

Eduskunta käsittelee parhaillaan lakia, joka luo Suomeen uuden arkiston. Suomen elokuva-arkistosta tulee vuodenvaihteen jälkeen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Elokuvien lisäksi arkisto ryhtyy tallentamaan tutkijoiden käyttöön myös radio- ja televisio-ohjelmia.

Korkea aika. Suomi on ollut 20 – 30 vuotta jäljessä useimpia muita Euroopan maita. Ruotsissa Statens ljud- och bildarkiv aloitti eetterimedioitten arkistoinnin jo 1970-luvulla. Pelkään, että tällä on ollut ikävä vaikutus median historian tutkimiseen ja ehkä myös nykyisen kehityksen ymmärtämiseen. 1980-luvulla ohjelmia tallennettiin SLBA:ssa kuva- ja äänikaseteille, joita kertyi vuodessa tuhansia. Nyt tekniikka on kehittynyt niin pitkälle, että ohjelmat voidaan tallentaa lähetyksestä digitaalisessa muodossa massamuistiin. Tästä näkökulmasta odottaminen kannatti. Digitaalisesti tallennetut ohjelmat on helppo tarjota tutkijoiden käyttöön, kunhan käyttöliittymä ja hakujärjestelmä saadaan pystyyn. Tekijänoikeuslaki rajaa palvelun käytön laitoksen sisälle ja mahdollisesti joihinkin muihin korkeakoulukirjastoihin. Odotettavissa ei siis ole mikään jokamiehen YouTube, josta löytyvät kaikki Kotikadun jaksot.

Tarkkaan ottaen uusi arkisto ei tule ottamaan talteen KAIKKIA radio- ja televisio-ohjelmia. Tarkoituksena on arkistoida pysyvästi vain valtakunnalliset lähetykset ja näytteitä paikallisista. Sen verran muistitila vielä maksaa, ettei olisi mitään järkeä tallentaa kaikkia kymmeniä paikallisradio-ohjelmia, joilla pyörivät pääasiassa samat levylistat pienin muunnoksin. Niitä voi tutkia pienemmälläkin aineistolla.

Vielä emme tiedä, milloin tutkijat toivotetaan tervetulleeksi Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon. Vie aikansa ennen kuin ensimmäiset ohjelmat on saatu talteen, ja vielä enemmän ennen kuin arkistossa on niin paljon aineistoa, että se on tutkimuksen kannalta hyödyllistä. Suomen elokuva-arkistossa tarvitaan nimenmuutoksen myötä myös melkoista henkistä uudistumista. Arkistosta on vuosien varrella kehittynyt merkittävä suomalaisen elokuvan tutkimuslaitos, mutta kiinnostus laajentaa tutkimusta esimerkiksi television suuntaan on ollut laimeaa, puhumattakaan radiosta. On mielenkiintoista nähdä, millaista väkeä Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon värvätään uusia toimintoja käynnistämään. Koska alkaa Kansallistelevisiografian toimitustyö?

Avoinna on myös, miten järjestetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja olemassa olevien av-kokoelmien suhteet. Ensimmäiset uuteen arkistoon kertyvät ohjelmat tulevat olemaan vuodelta 2008 (tai pahimmassa tapauksessa vuodelta 2009). Tutkija, joka on nyt kiinnostunut vuoden 2008 ohjelmista, voi yhtä hyvin arkistoida ne itse lähetyksestä. Mitä tehdään, kun joku haluaakin tutkia radio- ja televisio-ohjelmia vuodelta 1995? Yleisradion ohjelmat ovat Pasilassa, Maikkarin ohjelmat taitavat olla luetteloimattomina SEA:n varastossa, paikallisradioitten ohjelmat pitkin maailmaa sikäli kun ovat säilyneet. Tähän löytyy ratkaisuja, mutta kaikki ne vaativat työtä ja jonkin verran rahaakin.

Työtä on siis edessä, mutta toivotan kauan odotetun lapsen tervetulleeksi arkistojen perheeseen.

Musiikin kaanonit

0 kommenttia

Vietin viime viikonlopun Sibelius-akatemiassa kansainvälisessä tutkijaseminaarissa, jonka otsikkona oli komeasti De-canonizing music history. Keskustelimme siitä, miten kaanonit eli ennalta hyväksytyt käsitykset muokkaavat historian tutkimusta. Tilaisuuden järjestäjinä toimivat Sibelius-akatemian jazzin ja kansanmusiikin osastot.

Ajat ovat todellakin muuttuneet siitä, kun Sibelius-akatemian rehtori Taneli Kuusisto vastusti jyrkästi ajatusta, että oppilaitoksessa voitaisiin klassisen musiikin lisäksi opettaa myös jazzia. No, onhan tässä välillä Berliinin muurikin murtunut, ja Sibelius-Akatemia on tänään yksi lukuisista musiikkikorkeakouluista, jossa on oma linjansa jazzmusiikille. Eräät asiat muuttuvat kuitenkin hitaammin, ja tarve rakentaa musiikkiin erilaisia hierarkioita on ilmeisen pysyvä.

Kaanon tarkoitti alun perin niitä hengellisiä kirjoituksia, jotka muodostavat raamatun kokonaisuuden. Kanonisiin teksteihin oli kirjattu oikea sanoma. Se mikä oli niiden ulkopuolella, oli väärää. Sibelius-Akatemian esittävän musiikin professori Matti Huttunen muistutti, että musiikin historian kirjoitus syntyi 1800-luvulla, kun ryhdyttiin järjestämään konsertteja suurelle yleisölle. Yleisö tarvitsi valintojensa tueksi neuvoja siitä, mikä oli hyvää musiikkia. Näin syntyi käsitys ”suurista” säveltäjistä. Naiiveimmassa muodossaan klassisen musiikin kaanon keskittyi kolmen suuren B:n, Bachin, Beethovenin ja Brahmsin ympärille. Suomessa riitti yksi S.

Niistä ajoista musiikin historian tutkimus on valtavasti laajentunut, mutta tutkijoilla on edelleen tarve keskittyä tutkimuksissaan musiikkiin, jota he pitävät arvokkaimpana. Tutkijoiden käsitykset heijastuvat vuorostaan kriitikkoihin ja suureen yleisöön. Professori Lewis Porter, joka opettaa Rutgersin yliopistossa jazzin historiaa, osoitti havainnollisesti, miten jazzin opetus on synnyttänyt oman kaanoninsa. Sen muodostavat tärkeiksi katsotut äänilevyt 1920-luvulta nykypäivään. Ranskalainen kriitikko Andre Hodeir katsoi 1950-luvulla, että ”Ko-ko” on Duke Ellingtonin paras levytys (teoksessaan Jazz: its evolution and essence). Tämä käsitys on jäänyt pysyvästi jazzkirjallisuuteen. ”Ko-ko” on hieno levytys, mutta Porter kysyi, kuinka moni on todella kuunnellut Ellingtonin tuotantoa niin laajalti, että voi perustellusti olla samaa mieltä.

Kaanonit voivat olla opetuksessa hyödyllisiä apuvälineitä, mutta ne rajoittavat havaintojamme. Porter ehdottaakin, että jazzin historian perusopetuksessa näytteitä pitäisi valita monesta eri näkökulmasta: tämä levy on monien kriitikkojen mielestä esimerkillinen, toinen taas oli aikanaan eniten myyty, kolmas on monien muusikoiden mukaan vaikuttanut heidän tyyliinsä jne.

Kaanonit ovat vakiintuneet nopeasti myös rockin historian kirjoitukseen. Anglo-amerikkalaisessa maailmassa se on jo akateeminen tieteenhaara, jolla on omat oppituolinsa (Keski-Euroopassa tähän tarvitaan vielä 50 vuotta lisää aikaa). John Covach opettaa rockia Rochesterissa arvostetussa Eastman School of Musicissa. Hänen kirjansa ”What’s that sound? An introduction to rock and its history” on laajassa käytössä amerikkalaisissa korkeakouluissa.

Kirja on asiallinen ja faktapitoinen katsaus rock-musiikin historiaan, mutta lukija ei voi välttyä ajatukselta, että aikanaan vallankumouksellinen rock on jo kivettymässä. Suuret rock-muusikot Elviksestä Bob Dylaniin seisovat nyt patsaina samanlaisella jalustalla kuin Bach ja Beethoven - ei ehkä kuitenkaan samalla torilla. Eurooppalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista todeta, että vanhan mantereen panos rockin historiassa rajoittuu Beatleseihin – hehän kävivät Amerikassa. Tarvitaanko enää konkreettisempaa näyttöä siitä, miten kaanonit rajaavat näkökykyä?

Historian kirjoitus on ollut kaanoneita täynnä, 1800-luvulla syntyneet käsitykset ovat pitkään muokanneet tulkintojamme. Tänään Suomen historia on suurelta osin jo riisuttu näistä myyteistä. Musiikin historia kulkee tässä parikymmentä vuotta jäljessä.

Sivut

Pekka Gronow toimi asiantuntijana radion äänitearkistoissa. Hän kirjoitti blogissaan äänitteiden historiaan, arkistointiin ja tekijänoikeuteen liittyvistä asioista.