Taituruutta, ei taikuruutta

Tää ei voi olla viimeinen perjantai, viimeinen viikko. Ei vaan voi. Sehän oli ihan eilen, kun mä ekaa päivää kävelin Ison Pajan ovista sisään, ja kaikki tuntui niin isolta! Oikeastaan kaikki täällä on tosi isoa ja vauhdikasta vieläkin, mutta mä olen vaan jo ehtinyt tottua siihen mukaan, mustakin on kasvanut isompi.

Mulla ja Saaralla on ollut niin monipuolinen kesäkuu kuin vain olla voi. Tämän viimeisen viikon kruunasi se, kun päästiin suoraan lähetykseen Kultakuumeeseen. (Enkä edes sönköttänyt yhtään!) On ollut tosi mahtavaa tehdä omaa juttua radioon ja ihan hullua, kuinka paljon aikaa siihen menee. Meidän seitsemänminuuttinen pätkä dystopiakirjallisuudesta oli melkein viikon työn tulos! Ja ammattilaiset ne tuottaa täällä tunnin ohjelman päivässä.

Kuumottelua ennen suoraa lähetystä Kultakuumeessa.

Mä myös ihailen sitä yleissivistystä, jota kaikilla yleläisillä on. Vaikka me Saaran kanssa ehdotettais täällä Kultakuumeessa vaikka mitä aihetta, heti varmaan tulee toimittajille haju siitä, mitä haetaan ja ainakin pari nimeä mieleen, keitä juttua varten vois haastatella. Plus vielä tietenkin kaikki se radiotyön pohdinta. ”Joo, se on ihan hyvä vaihtoehto, mutta tää toinen kyllä puhuu paremmin, siitä saisi mielenkiintosemman jutun.” Ja musta alkaa editointivaiheessa tuntua, että mä itse kyllä puhun niiiiiiin huonosti ja änkytän ja nielen kaikki sanat, en keksi haastatteluvaiheessa mitään selkeetä kysymystä.

Yksi parhaista asioista on myös ollut Ylen ihanat ihmiset. Kaikki ovat suhtautuneet meihin kesäduunareihin iloisesti ja antaneet meille hienoja juttuja tehtäväksi. Meillä on ollut aika vapaat kädet juttuaiheiden keksimisessä. Se on toisaalta ollut vaativaa mutta toisaalta innostanut eteenpäin. Haastatteleminen on avannut paljon uusia näkökulmia omaan ajatteluuni. Soitan itse pianoa, ja siksi oli kivaa päästä haastattelemaan pianisti Nazig Azeziania, ja kirjojen suurkuluttajana oli mahtavaa päästä haastattelemaan kirjailija Siri Kolua. Minä kun luulin, että olen jo ajatellut dystopiakirjallisuutta kaikilta puolilta..

Musiikkitalosta tuli yksi kuukauden kiintopisteistä – tällä kertaa ohjelmassa Sibeliusta.

Saaran kanssa meistä on muodostunut tosi hyvä tiimi. Ollaan tehokkaita ja rikastetaan toistemme kirjoitustyylejä ja – tärkeintä tietenkin – meillä on ollut hauskaa keskenämme. En olisi arvannut, kuinka paljon vitsejä toimitusten seinille on kiinnitelty ja kuinka paljon inside-juttuja ihan mun ja Saarankin välille on syntynyt kuukaudessa.

Työelämä, se on monelle nuorelle haamu. Ei enää mikään kummitus sängyn alla, jonka saisi vaan helposti karkotettua laittamalla valot päälle. Työelämä on pakko uskaltaa kohdata. Ilman kokemusta ei saa töitä, mutta ilman töitä ei saa kokemusta. Apua! Siksi on ollut ihan supersiistiä päästä tänne Ylelle kesätöihin. Mä olen oppinut paljon ja oon nyt niin monta kokemusta rikkaampi, etten sitä olisi vielä kuukausi sitten aavistanut. Oon nähnyt, kun toimittajat tekee töitä niin radio-, tv- kuin nettipuolellakin ja tajunnut, ettei se vaadi ihmeitä. Että kyllä se juttujen kirjoittaminen on ihan kirjoittamista, ja itsekin oon Saaran kanssa päässyt monta juttua tässä kuussa tekemään ja julkaisemaan. Mulle on realisoitunut se, että musta voisi vaikka tulla toimittaja, ei siinä vaadita taikatemppuja!

Näitä näköaloja tulee ikävä!