Puolivälin etappi – ruusuja ja klassisia helmiä
Kun kerroin kavereilleni kesätyöstä Ylen Klassisella, ensimmäinen kysymys oli tietenkin, mitä pääsisin siellä tekemään. En mä tiedä, vastasin aina. En tiennyt yhtään, mitä odottaa. Ja oikeastaan olen yhä melko hämmentynyt.
Niinpä otin itseäni niskasta kiinni, ja aloin hahmottamaan työtäni. Kaksi viikkoa. Mitä oikein olen ehtinyt tehdä?
Nämä koskettimet tervehtivät minua joka aamu Klassisella.
Mä olen vieraillut vaikka ja missä. Ylen sisällä nähnyt uutisstudiot, äänitysstudioita ja musiikkistudioita. Palautin Klassisen toisen siistin, Saaran, kanssa Sibelius-rekvisiittoja puvusto- ja rekvisiittaosastolle, ja pääsimme samaisiin paikkoihin vielä myöhemmin kaikkien siistien kanssa seikkailemaan. Että niitä vaatteita oli paljon! Talon (tai oikeammin talojen) ulkopuolelta olen päässyt käymään ruusutarhassa, Didrichsenin museossa, musiikkitalossa ja Ostrobotnialla Naurun tasapainon kuvauksissa. Ja huomenna pääsemme ilmaiseksi Saaran kanssa konserttiin!
Olen oppinut ohjelmien teosta. Katsoimme viikonloppuna äidin kanssa jalkapalloa ja eniten mä innostuin erätauolla. ”Aattele nyt, että ne on varmaan sekunnilleen miettineet, mitä tässä tauolla tapahtuu! Ne on jo paljon etukäteen miettiny noi kaikki, keitä ne nyt haastattelee ja muutenki, mitä ne näyttää”, selitin varmaan silmät loistaen äidille. Vasta kulissien takana tajuaa, mikä vaiva on kaikkein pienimpienkin yksityiskohtien takana. Joku käy oikeastikin ottamassa kuvat, joita näytetään uutisten taustalla. Ajaa kuvauspaikkaan ja takaisin, käsittelee kuvamateriaalin ja suunnittelee vielä tekstitkin. Huhhuh. Ja ruudulla työn tulos näkyy ehkä kaksi minuuttia.
Olen pitänyt hauskaa. Nähtiin Saaran kanssa jo etukäteen Nenäpäivä-sketsejä – nauran parin päivän jälkeenkin niille. Kannattaa siis marraskuussa katsoa! ;) Instagram-päivityksissä vääntelen Yle-sanaa niin paljon kuin mahdollista. Tämä työhän on ylellistä, ylen siistiä ja ylettömän kivaa! Yleensäkin kaikki Klassisella ovat todella mukavia. Yle on myös hieno kurkistus backstagelle, onhan lavan toisella puolella niin paljon yleisöä. Oma Yleinen mielipiteeni paikasta on erittäin positiivinen. Ja Ison pajan ruoka on niin hyvää, että ylensyön ja melkein annan ylen. Okei, joo, se siitä..
Vierailulla Simolan Rosariosssa
Olen tuottanut. Saaran kanssa ollaan kirjoitettu ja valokuvattu paljon. Käytiin kuvaamassa ja kyselemässä mielipiteitä klassisesta musiikista YleX:llä, tehtiin gallup keskustassa, kirjoitettiin Janne Koskisen radioäänitysreissusta blogiteksti Jannen blogiin (tai Saara suurimmaksi osaksi kirjoitti ja minä kuvasin)… Haastattelimme viime perjantaina pianisti Nazig Azeziania ja huomenna konsertin jälkeen kirjoitamme hänestä ja konserttisarjasta jutun. Menemme myös pizzalle tulevan sellistitähden kanssa. Ja totta kai sisältöä on tuotettu myös Instagramiin ja Twitteriin!
Aamu-tv:n studioon mä petyin. Telkkarissa se näyttää niin paljon hienommalta ja kotoisammalta.
Olen voittanut itseni. Monta kertaa. Töissä eteen tulee joka päivä pienempiä tai suurempia haasteita. Täytyy soittaa puhelimella vieraille ihmisille. Täytyy ensin suunnitella gallup ja sitten vielä toteuttaa se, mennä Helsingin kaduille tavoittamaan ihmisiä, jotka mieluummin kääntävät katseensa pois gallup-uhan lähestyessä. Täytyy olla suunnistusmestari selvitäkseen Yle-sokkelossa. Oikeastaan voittokulkuni alkoi ihan siitä, kun lähetin hakemukseni menemään. Olinhan voittaja jo silloin, kun sain kutsun haastatteluun. Kävelin varmaan sentin maanpinnan yläpuolella sen jälkeen, kun sain tietää saaneeni paikan.
Pyysimme ohikulkijoita piirtämään, millaisella ilmeellä he kuuntelevat klassista musiikkia.
Agj gopkgä, gåmvwkpof. Juu. En mä tiedä kahden viikonkaan jälkeen, miten kertoisin yhdellä lauseella, mitä työnkuvaani kuuluu. Mutta ainakaan vastaukseni ei enää ole ”en tiedä”. Se kuuluu paremminkin: ”Olen tehnyt niin paljon kaikenlaista, etten tiedä, mistä aloittaa!”
Työn monipuolisuus sekä näköalapaikat – ne ovat Ylessä ihan parasta!
