Hit and run - kirjoittelu vs. bloggaus
Muutamat bloggaajat ovat säälitelleet tai moitiskelleet Hesarin ulkomaan toimittaja Leo Puginia ymmärtämättömäksi, kun tämä eilisessä lehdessä kirjoitti, ettei halua alkaa pitää blogia ja ettei siitä kukaan voisi olla edes kiinnostunut.
Joidenkin innokkaimpien blogiformaatin puolestapuhujien mukaan se on ainoa kestävä journalismin muoto tulevaisuudessa. Tässä ajattelussa blogiformaatin ytimessä on nähdekseni kaksi asiaa - aikajänne, eli kirjoitusten muodostama ajallinen ketju, ja dialogi, kommentointisuhde lukijoihin.
Joidenkin yhtä innokkaiden mielestä ammattitoimittajilla ei ole mitään asiaa blogikulttuuriin, pysykööt omissa tiedotusvälineissään ja antakoot harrastelijakirjoittajien pitää blogi-muoto omanaan.
En ole kovin monessa paikassa törmännyt siihen asiaan, joka minusta paistaa Puginin kommenttikirjoituksesta Hesarissa aika hyvin läpi: journalistin ammatti ei luontojaan anna eväitä dialogin käymiseen. Journalistin duunihan on selvittää joku asia, kirjoittaa siitä juttu parhaan kykynsä mukaan, ja siirtyä sitten seuraavan jutun pariin. Hit and run. Ei ajankohtaisjournalismin tuotantoprosessissa, jos näin teollinen termi tässä sallitaan, ole mitoitettu työaikaa keskustelijaksi heittäytymiseen, eikä toimittajan perinteinen ammattikuva sellaiseen noin vaan veny.
Pitäisikö venyä, se on sitten työnjohdollinen asia, ja liittyy kunkin tiedotusälineen laajempiin strategisiin tavoiteisiin ja siihen, mihin kukin tiedotusväline haluaa yleisönsä silmissä asemoitua.
4 kommenttia
Ti 29.11.2005 @ 12:07
En ole lukenut Leon kirjoitusta enkä tiedä, onko tekstissäsi oleva "journalistin ammatti ei luontojaan anna eväitä dialogiin" oma tulkintasi vai HS:n tekstiä. Mielestäni on kyllä ihan toisin. Ihan perinteisessä mediassa kannustetaan lukijoita, kuulijoita, katsojia olemaan yhteydessä toimitukseen. Ainakin itse olen käynyt paljonkin kirjeen- ja ajatusten vaihtoa juttujeni vastaanottajien kanssa. Minusta se on olellinen osa journalismia. Blogissa erona käsittääkseni vain se, että kirjeenvaihto on julkista. Ihan eri asia on sitten se, minkälaiset käytännön aika ja muut resurssit työnantaja tämän yhteyden ylläpitoon sallii.
Ti 29.11.2005 @ 20:51
Hyvä tarkennus, Hilkka. Totuuden nimessä täytyy lisätä, että tosi moni journalisti, joiden työskentelystä jotain tiedän, käyttää yllättävän paljonkin ajastaan työtehtävin liittyvään kirjeenvaihtoon ja yleisöpalautteeseen vastaamiseen.
Itse asiassa, aika jännä juttu, kun sitä miettii, yhdelle ihmiselle kerrallaan vastaaminen vie saman ajan kuin asian tuominen blogiin - mitä jos sen dialogin toisi julki muidenkin luettavaksi?
Ti 29.11.2005 @ 22:48
En yhtään epäile, etteikö journalistit vastailisi saamiinsa palautteisiin. Itsestäni tuntuu siltä, että journalisteille on blogaamisessa vaikeaa se, että tässä maailmassa asiat saavat lopullisen muotonsa vasta julkaisemisen jälkeen. Asiat jäävät ikään kuin vaillinaisiksi ilman linkkejä, kommentteja, vuorovaikutusta.
Jos on koko elämänsä tottunut hiomaan tekstejään (taito, jota arvostan paljon), on varmasti vaikea ajatella uudenlaista kanavaa, jonne asiat heitetään ulos aihioina, jotta niitä aletaan sitten kollektiivisesti muokata.
Ti 29.11.2005 @ 23:36
Puginin kirjoituksen satiiri kohdistui mielestäni päiväkirjabloggaamiseen.
Näin tylsiä unia. Heräsin. Ajoin parran. Ajattelin keskinkertaisia ajatuksia. Olen huono hyräilijä. Hymähdin ironisesti peilikuvalleni. Olen tylsä keskinkertaisuus. Lapsetkaan eivät sanoneet aamulla huomenta. Menin töihin. Olen vieläkin tylsempi kuin tylsät työkaverini. Ei paljon naurata. Palasin kotiin. Avasin kaljan. Tuskin jaksoin kuunnella keskinkertaisen lapseni tilitystä koulupäivän tapahtumista. Hik. Tiskivuoro osui kohdalle. Olin vieläkin pitkästyneempi kuin yleensä. Avasin kaljan. Nukahdin sohvalle. Vaimo herätt... prkle. Tein tunnollisesti blogimerkintöjä. Ne ovat nyt tässä. Menen nyt nukkumaan.
Näin tylsiä unia. Heräsin...
