Etnografinen tutkimustoimisto Kenno paneutui keväällä 2015 neljän eri ikäisen eri puolilla Suomea asuvan henkilön media-arkeen selvittääkseen, mitä tavalliset suomalaiset ajattelevat moninaisuudesta mediassa. Julkisen palvelun mediayhtiönä Yle pohtii, miten se voisi varmistaa moninaisten mediasisältöjen tarjonnan mediakäytöltään hyvin erilaisille yleisöille.

Kenen äänellä mediassa puhutaan?  

Kennon tekemisessä haastatteluissa toistui huoli siitä, kenen äänellä mediassa puhutaan. Moninaisuus tuntuu monelle välittyvän esimerkiksi niin, että valtaväestön edustajat puhuvat vähemmistöryhmien puolesta.

Moninaisuuden lisäämiseksi mediassa olisi kaiketi syytä lisätä kaikenlaisten, eri taustaisten, eri tavalla ajattelevien ja erilaisia elämänpolkuja valinneiden ihmisten aktiivista osallisuutta mediasisältöjen tuottamisessa.

Sisällön tasapuolisuutta ja teemojen moninaisuutta ei kuitenkaan enää voi taata pelkästään tarjontaa monipuolistamalla, koska eri ikäiset käyttävät mediaa niin eri tavoin. Esimerkiksi vanhemmalle mediakäyttäjälle kännykkä ei ole merkittävä mediankäytön laite, mutta nuorelle ehkä ainoa.

Lukiolainen ei löydä tavallisten ihmisten selviytymistarinoita

Kennon haastattelema lukiolainen tunnisti oman mediakuplansa, mutta ei osannut sanoa, miten päästä käsiksi sisältöihin sen ulkopuolella. Hän toivoi, että mediassa kirjoitettaisiin esimerkiksi tavallisten ihmisten selviytymistarinoita, koska ei ole koskaan sellaisia saanut lukea. Varttunut mediakäyttäjä osaisi hakea sellaista sisältöä naistenlehdistä, mutta kyseisen lukiolaisen vastaanottama sosiaalisen median sisältö oli lähinnä ulkonäköön painottuvaa kuvallista oman elämän raportointia. Tällaisia blogisisältöjä leimaava täydellisyyden tavoittelu aiheutti nuorelle naiselle ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta liittyen ulkonäköön ja arjen hallintaan.

On yksi asia luoda moninainen sisältöntuotanto ja toinen asia saada ihmiset huomaamaan saati kiinnostumaan.

Nuoria kiinnostava sisältö on yhä voimakkaammin visuaalista ja sosiaalista. Sisällöt Instagramissa, blogeissa ja Facebookissa ovat kuvapainoitteisia, ja vähemmän visuaalinen sisältö, esimerkiksi perinteinen uutisointi, jää huomiotta.

Median murrosta on leimannut mediankäyttäjän muutos passiivisesta aktiiviseksi: passiivinen mediasisällön vastaanottaminen on vaihtunut aktiiviseksi sisällön valikoimiseksi ja jopa itse tuottamiseksi. Valikointi saattaakin johtaa uudenlaiseen passiivisuuteen vastaanotossa, jos uutta seurattavaa ei aktiivisesti etsitä oman “sosiaalisen kuplan” ulkopuolelta. Julkisen palvelun median on löydettävä uusia keinoja tehdä sisällöt niin kiinnostaviksi, että erilaiset yleisöt tulevat löytäneeksi ne kuplista huolimatta - tai ehkä niiden avulla?  

Selvitys jätti paljon pohdittavaa

• Miten tarjota moninaisuuden kokemus nuorelle, jolla on älypyhelimessaan sosiaalisen median avulla rakennettu “automaattinen sisällöntuotantokoneisto” eikä tämän oman kuplan ulkopuolelle tule mentyä oma-aloitteisesti. Miten sitä voisi helpottaa?

• Miten me – ne vastakkainasettelua mediassa ja ihmisten mielissä voisi purkaa

• Miten media voisi osaltaan silloittaa ihmisten välistä kuilua niin, ettei moninaisuus mediassa näyttäytyisi negatiivisena tai järjestettynä asiana vaan luontevana osana yhteiskuntaa?

• Miten tavallinen arki voitaisiin tuoda paremmin näkyviin? Arjen moninaisuuden puute mediassa aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta.

Ks. myös: Suomalaisten kiinnostus vuorovaikutukseen ja osallistumiseen on kasvussa

Tuija Aalto on strategiapäällikkö Ylen strategiaosastolla ja Viola Strandberg on Kennon tutkimusjohtaja.

Kansalaisten voima on isompi kuin koskaan, sanoi politiikan taustavaikuttaja Taru Tujunen perjantaina Radio 1:ssä Leikola ja Lähde -ohjelmassa (ks. viitteelliset ohjelmamuistiinpanot). Sosiaalinen media on tuonut politiikkaan osallisuuden kokemisen mahdollisuuden kaikille. Esimerkkinä Tujunen nostaa kansalaisaloitteen kautta läpi viedyn sukupuolineutraalin avioliittolain.

Miten saada kaikkien ääni kuuluviin?

Kun sosiaalisessa mediassakin äänekkäät pääsevät vaikuttamaan enemmän, jäävätkö ne, jotka eivät osaa käyttää ääntään sosiaalisessa mediassa, syrjään?

Kun nykyisenkaltaisten enemmistöhallituksen muodostamisen tapa johtaa maata näyttää johtavan jähmettymiseen, miten voisimme uudistaa politiittista järjestelmää? Kuntapolitiikka, jossa ei ole oppositiota ollenkaan, on hidasta ja kankeaa, mutta tuottaa päätöksiä, huomautti Tujunen keskustelussa.

Itse jäin keskustelun jälkeen miettimään, miten päätöksentekoa voisi parantaa jo heikosti nähtävissä oleva vertaisuuteen perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Millaista olisi vertaisyhteiskunnan politiikka?

Perjantaina iltapäivällä osallistuin SITRAn tapahtumaan, jossa puhui puntaroivaa (engl. deliberatiivinen) demokratiaa tutkiva dosentti Harri Raisio Vaasan yliopistosta. Hän kehotti ottamaan erilaisia tavallisia kansalaisia yhteiskunnan ongelmien ratkomiseen. On helppo saada mukaan ne, joilla on valmiiksi kiinnostusta asiaan, tai peräti oma intressi. Mutta todellista yhdenvertaisuutta edistäisi, jos yhteisiä asioita pohtimaan saataisi muutkin.

Onko sinulla kokemuksia puntaroivasta demokratiasta? Millaisia? Mitä saitte aikaan?

Mitä vertaisuus on nyt Mitä se voi joskus olla?

Entä näetkö vertaisuutta jollakin elämänalueella? Arkinen ja tuttu esimerkki vertaisuudesta voisi olla vaikka Wikipedian muokkaaminen. Jokaisella on lupa siihen ryhtyä, kysymättä erikseen lupaa ennalta. Entä ovatko jokamiehenoikeudet vertaisuutta? Talkoot varmasti on.

Kaksi tunnettua poliitikkoa, toinen oikealta ja toinen vasemmalta, löytää keskusteluyhteyden vakavan sairauden kautta, huomaa olevansa samaa mieltä monista asioista ja ystävystyy. Kotikatsomon Vasen ja oikea - elokuva on fiktio, joka perustuu kahden ex-poliitikon ja merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan keskustelukirjeisiin.

"En ole kuullut että vastaavaa hanketta olisi koskaan aikaisemmin tehty missään", sanoi ohjaaja-käsikirjoittaja Tapio Piirainen kesällä 2013, kirjoittaessaan vastauksia arvon tuottamista koskeviin kysymyksiin.

"Ohjelma antaa tietoa lähihistoriasta, 90-luvun lamasta ja sen syistä. Se kyseenalaistaa nykyisin harjoitettavan talouspolitiikan - ja herättää keskustelua virheistä, joita veronmaksajien kustannuksella on tehty kun on yksityistetty kansallisvarallisuutta."

“Ohjelman arvo on mitattavissa, jos rakkaus on mitattavissa. Mikä arvo on kulttuurilla, Suomen kielellä, suomenkielisellä kirjallisuudella? Koko kansakunnalla? Kyse on samasta asiasta”, pohti Piirainen. 

Ohjelman katsojien arvostus ilmenee palautteesta. 

Arvon mittaus yhtiötasolla 

Yle mittaa vuosittaisella Ylen arvo suomalaisille -tutkimuksella, miten suomalaiset arvioivat Ylen onnistumisen julkisen palvelun tehtävässä. Tarkastelemme onnistumista kahdessa eri ikäryhmässä varmistaaksemme sen, että sekä nuorten että varttuneiden arvostus saavutetaan. Tavoitteena on, että vuonna 2015 sekä yli että alle 45-vuotiaista 65 % arvioi Ylen onnistuneen julkisen palvelun tehtävässään vähintään hyvin (hyvin tai erittäin hyvin). Vuoden 2014 marraskuussa 64 % nuoremmista ja 62 % varttuneista arvioi näin. Tutkimusraportista ilmenee yksityiskohtaisesti, miten Ylen arvoa suomalaisille nyt mitataan. 

Ylen arvo yhteiskunnalle, vaikuttavuus, on sidosryhmien silmissä

Tulin Ylen strategiaosastolle 2012 saman vuoden syksynä kun johto oli päättänyt että yhteiskunnallinen arvontuotanto nostetaan yhdeksi kolmesta strategiatavoitteesta. Lue, miten arvon tuottamista on lähdetty yhtiössä viemään tavoitteisiin ja tekemiseen (Arvo syntyy yhdessä tekemisestä, pdf).

Raportti kuvaa, miten arvon tuottaminen on tuotu osaksi Ylen toiminnan johtamista. Yle-veron tuotto on panos, jonka yhteiskunta osoittaa julkisen palvelun tehtävän hoitamiseen. Se käsittelee sitä, miten tuon panoksen vaikuttavuutta eli Ylen yhteiskunnallista arvon tuottamista voidaan arvioida. Kun olet lukenut, istu alas oman taustayhteisösi kanssa ja esittäkäää yhteinen arvionne ylen vaikuttavuudesta.  

• Kerro yhteisösi näkemys Ylen arvosta ja julkisen palvelun roolista

Median käyttötavat muuttuvat. Ihmiset ovat nykyään yhteydessä toisiinsa samalla kun kuluttavat mediaa, ja Ylessäkin tämä pitää ottaa huomioon ohjelmia ja lähetyksiä suunniteltaessa.

Perusasiat pysyvät: mediakäytölle on aina jokin tarve. Ihminen haluaa vaikkapa viihdyttää, sivistää tai informoida itseään. Samaan aikaan hänellä on mielikuva niistä mediapalveluista, jotka tuon tarpeen voisivat tyydyttää eli tutut suosikkikanavat ja-ohjelmat. Kolmas reunaehto mediakäytölle on konteksti, käyttötilanne.

Ennen konvergenssia vaihtoehdot olivat vähissä: autossa ajaessa avattiin radio ja kotona olohuoneessa oli kätevästi käsillä televisio. Nyt radiota ja televisiota voi käyttää kännyköillä ja tableteilla missä ja milloin vain ja mediatoimijat panevat yhä lisää paukkuja mobiilipalveluihin.

Nykyään yleisöt odottavat jo, että ohjelmantekijät ovat vuorovaikutuksessa heidän kanssaan sosiaalisessa mediassa - niin ennen ohjelmaa, sen aikana kuin ohjelman jälkeenkin. Ylen radiot ovat saaneet lähetysikkunoita, ja televisionkin tekijät faktasta fiktioon kurkottavat isosta ruudusta suomalaisten käyttämille eri ruuduille (ks. esim. Yle Uutiset Suora linja, Docventures, ja #lovemilla -draamasarja.) Millaisia kokemuksia teillä on vuorovaikutuksesta radion ja television ohjelmien ja ohjelmantekijöiden kanssa?

Sosiaalinen TV puhutti myös mediateknologia-alan IBC-konferenssissa tässä kuussa (konsultti Timo Argillanderin tiivistelmä ja laajempi konferenssiraportti). Konferenssin omassa  Exec Summary -julkaisussa valikoima puheenvuoroja television tulevaisuudesta broadcast-toimialan ulkopuolisilta haastajilta kuten YouTubelta ja Twitteriltä (s. 20 ja 41-44, ml. omani sivulla 45).