Toimistotyöläinen 2.0 surffaa omalla koneella ja kaistalla

Y-sukupolvijutut saavat aina minut ärsyyntymään: olenko minä poikkeava ikäiseni (52 v.) nainen, kun en ollenkaan tunnista, että omat työhön liittyvät valintani ja toiveeni olisivat jotenkin oleellisesti erilaiset kuin sen kuuluisan Y-sukupolven. Vai eikö Y-sukupolvi tunne vanhempiaan sen vertaa, että tietäisi, mikä näille on arvokasta?

Kohta kolmekymmentä vuotta sitten saatoin kuvitella, että ajauduin pätkätyöstä toiseen jotenkin sattumanvaraisesti. Sittemmin olen miettinyt, että taustalla oli valintoja. Halusin työn, joka jätti aikaa muullekin elämälle, ja päädyin opettajaksi. No joo, sen verran siinä oli eroa nykytyyppeihin, että minulle oli arvokasta käyttää kesät lasten kanssa ja näille moderneille matkustaminen, itsensä kehittäminen ja vapaaehtoistyö edellyttävät väljyyttä kalenteriin.

Viimeisimmän työpaikanvaihdoksen tein erityisen korostuneesti juuri siitä syystä, että tähän hommaan liittyy sikamaisen runsaasti aikaan ja paikkaan sitomatonta tekemistä. Tällä iällä valinnanvapaus on sitä paitsi paljon suurempi kuin nuorena: kun huollettavien määrä vähenee ja elämän perusrakenteet on miltei maksettuna, voi kepeämmin valita huonomman palkan, jos kokee työn muuten mielekkääksi (mulla eroa oli yli 500 euroa/kk).

Mutta varsinaiseen asiaan: parikymmentä vuotta sitten ostin itselleni ison laatikollisen eri paksuisia tusseja, kaksikymmentä paria saksia ja monta liimapuikkoa. Upeita isoja aaltopahveja ja kiiltäviä, valkoisia kartonkeja sain yhden oppilaan miehen kautta ilmaiseksi Yhtyneiltä. Ei tarvinnut enää turhaan anella oppilaitokselta materiaaleja, joita määrärahojen puutteeseen vedoten ei koskaan kuitenkaan saanut.

Siihen loppui leuka ja liitu -pedagogin taipaleeni. En minä tuntenut sen paremmin tutkivan oppimisen kuin projektioppimisen teorioita tai tiennyt, mitä posterilla tarkoitetaan. Mutta siitä siinä touhussa mitä suurimmassa määrin oli kysymys. Ja alkuun pääsemiseksi riitti, että oli tarpeeksi tarvikkeita käytössä.

Sama peli tällä hetkellä tietotekniikan kanssa. Oma kone pitää olla, että saa käyttöön sellaiset työkalut, joilla pedagogiikka rikastuu tässä ajassa! Tai oikeastaan kaksi konetta: joudun nimittäin oman MacBookin rinnalla lainailemaan miehen miniläppäriä, kun talon ConnectProta ei voi käyttää Macillä.

Tunnen kuitenkin hiukan huonoa omaatuntoa siitä, etten enää jaksa tapella it-osaston kapeita näkemyksiä vastaan, vaan rakennan oman yksityisen onnelani virallisen työinfran ulkopuolelle. Tähän liittyy minusta yksi merkittävä uhkakuva: sen sijaan, että tietotekniikan uudet mahdollisuudet valtavirtaistuisivat ja leviäisivät aikaisten omaksujien piiristä kaikkien käyttöön, tarjoaa rajoittava it-käytäntö turvallisen suojapaikan niille tyypeille, jotka muutenkin olisivat sokeita uusille mahdollisuuksille. Sieltä tiukkaan rajatusta poterosta on helppo heitellä hörhön leimaa niiden päälle, jotka jotain uutta yrittävät omine koneineen.

t. Sun äitis, Irmeli

Y-sukupolvijutut saavat aina minut ärsyyntymään: olenko minä poikkeava ikäiseni (52 v.) nainen, kun en ollenkaan tunnista, että omat työhön liittyvät valintani ja toiveeni olisivat jotenkin oleellisesti erilaiset kuin sen kuuluisan Y-sukupolven. Vai eikö Y-sukupolvi tunne vanhempiaan sen vertaa, että tietäisi, mikä näille on arvokasta?

Kohta kolmekymmentä vuotta sitten saatoin kuvitella, että ajauduin pätkätyöstä toiseen jotenkin sattumanvaraisesti. Sittemmin olen miettinyt, että taustalla oli valintoja. Halusin työn, joka jätti aikaa muullekin elämälle, ja päädyin opettajaksi. No joo, sen verran siinä oli eroa nykytyyppeihin, että minulle oli arvokasta käyttää kesät lasten kanssa ja näille moderneille matkustaminen, itsensä kehittäminen ja vapaaehtoistyö edellyttävät väljyyttä kalenteriin.

Viimeisimmän työpaikanvaihdoksen tein erityisen korostuneesti juuri siitä syystä, että tähän hommaan liittyy sikamaisen runsaasti aikaan ja paikkaan sitomatonta tekemistä. Tällä iällä valinnanvapaus on sitä paitsi paljon suurempi kuin nuorena: kun huollettavien määrä vähenee ja elämän perusrakenteet on miltei maksettuna, voi kepeämmin valita huonomman palkan, jos kokee työn muuten mielekkääksi (mulla eroa oli yli 500 euroa/kk).

Mutta varsinaiseen asiaan: parikymmentä vuotta sitten ostin itselleni ison laatikollisen eri paksuisia tusseja, kaksikymmentä paria saksia ja monta liimapuikkoa. Upeita isoja aaltopahveja ja kiiltäviä, valkoisia kartonkeja sain yhden oppilaan miehen kautta ilmaiseksi Yhtyneiltä. Ei tarvinnut enää turhaan anella oppilaitokselta materiaaleja, joita määrärahojen puutteeseen vedoten ei koskaan kuitenkaan saanut.

Siihen loppui leuka ja liitu -pedagogin taipaleeni. En minä tuntenut sen paremmin tutkivan oppimisen kuin projektioppimisen teorioita tai tiennyt, mitä posterilla tarkoitetaan. Mutta siitä siinä touhussa mitä suurimmassa määrin oli kysymys. Ja alkuun pääsemiseksi riitti, että oli tarpeeksi tarvikkeita käytössä.

Sama peli tällä hetkellä tietotekniikan kanssa. Oma kone pitää olla, että saa käyttöön sellaiset työkalut, joilla pedagogiikka rikastuu tässä ajassa! Tai oikeastaan kaksi konetta: joudun nimittäin oman MacBookin rinnalla lainailemaan miehen miniläppäriä, kun talon ConnectProta ei voi käyttää Macillä.

Tunnen kuitenkin hiukan huonoa omaatuntoa siitä, etten enää jaksa tapella it-osaston kapeita näkemyksiä vastaan, vaan rakennan oman yksityisen onnelani virallisen työinfran ulkopuolelle. Tähän liittyy minusta yksi merkittävä uhkakuva: sen sijaan, että tietotekniikan uudet mahdollisuudet valtavirtaistuisivat ja leviäisivät aikaisten omaksujien piiristä kaikkien käyttöön, tarjoaa rajoittava it-käytäntö turvallisen suojapaikan niille tyypeille, jotka muutenkin olisivat sokeita uusille mahdollisuuksille. Sieltä tiukkaan rajatusta poterosta on helppo heitellä hörhön leimaa niiden päälle, jotka jotain uutta yrittävät omine koneineen.

t. Sun äitis, Irmeli

<i>"Noi kaikenlaiset lokeroinnit on aina ihan tyhmiä niiden näkökulmasta, jotka eivät sovi ulkoapäin tehtyyn kuvaukseen vaikka kuitenkin tunnistavat elämäntavan omakseen".</i>

Totta. Siinä on vain sellainen juttu, että kun asioita tarpeeksi toistellaan, niihin melkein alkaa uskoa. Viime aikoina olen vakavasti miettinyt, onko oma tietoisuuteni vääristynyt, vai noiden toitottajien havainnointikyky tarkoitushakuisen suppea.

Tunnen esimerkiksi läjäpäin itseni ikäisiä ihmisiä, jotka ovat: ottaneet uravalintoja tehdessään huomioon muutkin arvot kuin rahan, innokkaasti kokeilleet ja ottaneet käyttöön uutta tekniikkaa, kompostoineet ja kierrättäneet jo ennen nykyisten kolmikymppisten syntymää jne. Silti kaikkialta saa lukea, miten me ajattelemme vain rahaa, osaamme käyttää korkeintaan sähköpostia, kulutamme surutta luonnonvaroja...

Ja nyt meni kyllä ihan alkuperäisen aiheen viereen, anteeksi! Piti vain tulla tsekkaamaan, osaisinko nyt lähettää kommentin kerralla, vai hukkaisinko sen taas jonnekin ja päätyisin lähettämään kahdesti, kuten edellisen kanssa kävi. Meille vanhemman polven hörhöille on tyypillistä, että teemme häpeilemättä virheitä niistä oppiaksemme :)!

t. <a href="http://sunaitis.blogsome.com">Sun äitis</a>, Irmeli

PS Mihin kohtaan tuo nimi oikeastaan pitäisi antaa, kun löysin tästä kommenttijutskasta vain Aihe-laatikon ja Laskutehtävä-laatikon, mutten mitään Lähettäjä-kenttiä?