Vuoden 2015 mediamaisemaa pohtimassa
Osallistuin eilen Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen 80-vuotisjuhlaan. Aamupäivän paneelikeskustelussa entisiä tiedotusopin opiskelijoita ja nykyistä laitoksen väkeä pohti toimittajakoulutuksen ulottuvuuksia ja mm. sitä, missä toimittajia pitäisi kouluttaa. Paneelissa mukana ollut YLEn TV-uutisten Harri Palmolahti käytti painokkaasti puheenvuoroja, jossa hän piti uhkakuvana joukkoviestinnän joulupukisoitumista, sitä, että koko media alkaisi yhteen ääneen todistaa jotain yhtä yhteistä suomalaista totuutta, koska toimittajat ovat liian lammasmaisia tai laiskoja kyseenalaistamaan virallisten asiantuntijoiden lausumaa.
Päivän puheenvuoroja kokosi sivuaineopiskelijoiden harjoitustyönä toimittama Toimittajakoulutus 80 vuotta - juhlablogi.
Illallispöydässä haastoin aamulehden Sunnuntaisivujen tuottajan Matti Posion, toimittaja Sari Lehtelän, Radio Moreenin toimituspäällikön Mervi Leinon ja päätoimittaja Marko Ala-Fossin pähkäilemään, millainen mediamaisema mahtaa olla vuonna 2015.
Mervi mietti, noinkohan se netti kuitenkaan yhdeksässä vuodessa ehtii ihmisten mediakäyttötapoja nykyistä suuremmin mullistaa. Todettiin paperilehden miellyttävyydessään ylivertainen käyttöliittymä ja radion avaamisen helppous.
Mainitsin arvotutkija Martti Puohiniemen kehittämästä termistä "joukkoviestinnän savolaistuminen". Arveltiinkin, että kun netissä kuka vaan voi julkaista mitä vaan, nykyisten mediabrändien arvo pysyy, kun lukijat kaipaavat hyvin toimitettuja, luotettavia sisältöjä luettavakseen.
Vaikka osaa se valtamediakin repäistä: Marko muisteli norjalaislehti Verdens Gangin taannoin nostaneen etusivulle lukijansa lähettämän blogimerkinnän siitä, miten vaimo ei ehtinyt sairaalaan vaan synnytti autossa. Mobiilibloggaus suoraan sieltä, missä on tilanne päällä, kuvan kera, kiinnostavaa kuin mikä, eikö? Entä, jos uutinen synnytyksestä autossa olisikin ollut tekaistu, menettäisikö lehti maineensa nostettuaan uutisankan etusivulle? Myyntiä se ainakin edistäisi, ehdotin, sillä seuraavana päivänä voitaisiin etusivulla ajaa juttu "epätoivoisen huomionkipeä mies väärensi kohu-uutisen synnytyksestä". Samainen julkaisu on muuten lähtenyt toimittamaan monimediaista palvelua toimittajat tekevät täyttä häkää televisiojuttuja verkkoon ja VG-radiokin löytyy.
Jotkut ovat ennustaneet paperisanomalehtien liiketoimintamallin kestävän enää kymmenen vuotta, minkä jälkeen mainostajat valitsevat mielummin muut välineet viestiensä välittäjiksi. Sitä, että paperiset sanomalehdet jäävätkin pienenevän eliitin valinnaksi, ennustaa myös Robin Sloanin ja Matt Thompsonin käsikirjoittama tulevaisuusvisio EPIC (evolving personalised information construct) 2015.
EPIC 2015 - visioihin viittasivat myös ne kaksi opiskelijaa, joilta oli pyydetty Media vuonna 2015 -tulevaisuusvisiointia torstaina YLEllä pidettyyn RTTL:n mediaseminaariin. Esityksessään opiskelijat kuvasivat mediaekosysteemin, jossa kaikki tuottavat sisältöä ja jossa tämä kenen tahansa tuottama sisältö kietoutuu journalismin vakiintuneiden toimijoiden tuottamaaan sisältöön ruokkien toinen toistaan. He tunnistivat yhtenä sisältövirtana lisäksi automatisoidun tiedontuotannon (säätieto, liikennetieto ym. ym.). Tästä huomionarvoisesta uudesta elementistä lisää edempänä.
Tampereen yliopiston toimittajakoulutus 80 vuotta -juhlaseminaarin paneelikeskustelussa yleisöstä esitetty kysymys "ohitetaanko toimittajat, kun asiantuntujat ja muutkin kaikki uutislähteet voivat käydä suoraa dialogia yleisöjen kanssa omissa verkkojulkaisuissaan", ohitettiin melko vähällä pohtimisella. Pertti Suhonen arvioi, että kyllä silti tarvitaan joku tuomaan nämä verkossa tapahtuvat keskustelut laajoihin yleisjulkisuuksiin, jotta niillä on jotakin vaikutusta ja viidennen vuoden tiedotusopin opiskelija Heidi Aspholm arveli, että koska ihmiset ovat laiskoja, he haluavat mielellään, että joku toimittaa heille valmiin paketin päivän kiinnostavia asioita.
Ehkä tämä joku on tosiaan nyt tuntemiemme suomalaisviestimien arvostettu toimittaja, mutten tuudittautuisi siihen, että mediakuluttajat yhdeksän - kymmenen vuoden kuluttua itsestään selvästi kokevat tarvitsevansa toimittajan apua mediapakettinsa koostamiseen. Kyseinen joku on nimittäin yhä useammin verkkopalvelun algoritmi, hienosyinen kokoelma sääntöjä, joiden mukaan henkilölle koostuu omanlaisensa kimppu sisältöjä, jotka vastaavat hänen kiinnostuksen kohteitaan ja sisältävät kavereiden suosituksia, sekä tuttua ja odotettua että hauskoja yllätyksiä.
Ei vaadi suuria ennustajan lahjoja väittää, että toimittajaa tarvitaan yhä vähemmän sisällön suodattajana ja uudelleenpaketoijana, mutta sitäkin enemmän alkuperäisjuttujen tekijänä. Itse tilaisin tältä istumalta esimerkiksi Hesarista sellaisen edition, jossa olisi kärjessä kaikki Anna-Mari Sipilän ja Sami Sillanpään jutut, koska pidän heitä mainioina tarinankertojina.
Mahdollisuuksien avaruus miellyttää
Tietäkäähän, muuten, että paitsi, että joukkoviestintä savolaistuu, se myös strömsöläistyy. Pirkka Aunola kirjoittaa Digikko - blogissaan Pew Internet - tutkimuslaitoksen raportista, jossa todetaan, että web 2.0:aan liitettäviä ominaisuuksia kuten yhteisöllistä älykkyyttäja käyttäjävetoisuutta hyödyntävät verkkopalvelut ovat viimeisimmän vuoden aikana kirineet reilusti vanhojen kilpakumppaneidensa ohi:
"-- [O]n hyvä miettiä miksi nämä palvelut ovat nousseet niin suosituiksi, kun lähes vastaavia oli olemassa jo aiemminkin. Itse uskon, että yhtenä syynä voisi olla tietoisuus omista vaikutusmahdollisuuksista. Minusta on mukava asua Helsingissä, sillä täällä on paljon vaihtoehtoja, kulttuuririentoja, elokuvia sun muuta. Valinnan ja vaikuttamisen mahdollisuus on houkuttelevaa - tietoisuus siitä, että voi helposti tehdä vaikka mitä, jos haluaa. Minusta on kiva surfata MySpace'sin hassuja profiileita, YouTube'n kotivideoita ja Flickr'in hienoja kuvagallerioita, sillä takaraivossa jyllää koko ajan ajatus siitä, että minäkin voisin tehdä kaikkea tätä. Helposti, nopeasti, milloin vain. Voisin, vaan en tee. Mutta ehkä sillä ei ole väliä?" (Uusi yritys määritellä web 2.0:aa).
Kommenteissa ajatusta kehitellään eteenpäin:
"Pirkka raises a good point, trying to define Web 2.0. Part of the attraction of Web 2.0 is the fact that you are aware that you could do all this cool stuff in Flickr, Youtube, etc, but you don't have to. Chris Heathcote calls this marthastewartization, though he only refers to people watching TV programs about other people making things, instead of doing things. " (ButtUgly: Watching, not doing)
"Jannen heitto marthastewartisaatiosta on hyvä. Olisiko se suomeksi strömsöläistymistä?."
Nelikentälle teknologian omaksumishalukkuus ja yksityisyys-julkisuus - preferenssi
Illan pehmeässä pimeässä Tampereen yliopistolta rautatieasemalle kävellessäni mietin, ovatko kansalaismedian ja kaikenlaisen käyttäjien tuottaman sisällön kasvua hehkuttavat nettivisionäärit menneet överiksi innostuksissaan: se, että on mahdollista olla superjulkinen ja jättää kaikkialle jälkiä itsestään, ei tarkoita, että kaikki haluaisivat niin tehdä.
Kyllä, kehittyvää teknologiaa ihmiset haluavat varmasti käyttää heti, kun se on tarpeeksi halpaa ja oikeasti helpottaa arkea ja sujuvoittaa elämää.
Tällaisen teknologian käyttö kuitenkin tekee kaikesta toiminnastamme ja kuluttamisestamme jäljitettävää - jollakulla jossakin on tieto rekistereissään esimerkiksi ostoksistamme (ks. IS: Plussa-kortti paljastaa sinut (via), kirjastolainoistamme, julkisen liikenteen matkoistamme jne. Jätämme jälkiä koko ajan, jos isoveli ei valvo, jokuveli valvoo. Mutta palataksemme siihen, onko tulevaisuudessa sisällön paketoija toimittaja vai algoritmi: periaatteessa kaikki tämä "automaattisesti" jonnekin generoituva tieto voitaisi yhdistää niin, että media-annoksemme ottaisi nämä arkiset tapamme ja tottumuksemme huomioon.
Vinkatkaa, jos tiedätte, missä joku on jo piirtänyt sellaisen mediakäytön / osallistumisen skenaarion, jossa yhtenä akselina on teknologian omaksumishalukkuus ja toisena yksityisyys vs. julkisuus. Jos ei ole, pitää piirtää itse. Tällaisesta nelikentästä, luulen, löytyy aineksia kahteen marraskuiseen tilaisuuteen, joihin olen lupautunut puhumaan, Mindtrekiin Tampereella (otsikolla Kansalaismedia, hypeä vai häpeä) ja Konfabulaariin Helsingissä ammattirooleista ja verkkoidentiteeteistä.
PS: Jokuveli valvoi Tampereellakin:
