Nimettömänä pysytellyt henkilö lähetti palautelomakkeella ajatuksia herättävän viestin. Rohkenen lainata sitä tässä:
"Nettipalvelunne ovat keskittyneet kuluttajan itsekkään viihdetarjonnan (teiltä itselleen, itse itselleen) tarjoamiseen. Tarkoitan palveluja, joilla on lähinnä mukavuus- ja viihdearvo. (Blogit, podcasting). Kaukana kavala maailma..." "On(ko)tarkoitus, että uusia internet-palveluja hyödyntämällä saamme elämästämme entistä helpompaa, mukavampaa, viihteellisempää? (Ja voimme siinä ohesssa entistä helpommin unohtaa pois maailman todelliset ongelmat ja kriisipesäkkeet?)"
Näytin eilen eräälle kollegalle omaa Blogilistan suosikit - listaani, ja sanoin, että se on minulle mielenkiintoisempi kokonaisuus kuin päivän Hesari, koska jokainen valitsemani kirjoittaja edustaa minulle jonkin tyylilajin huippua kirjoittajana tai jokin tietyn asiakokonaisuuden asiantuntemusta.
Tyrkkysanomat, oma uniikki editio blogosfäärin modulaarimediaa, makustelin ilmiötä kuvaamaan keksimiäni hassunkuuloisia sanoja, jotka saavat perinteisen mediakulutuksen kannattajilta niskakarvat pystyyn. Sanomalehti lehtenä ja radio radiona, toppuuttelee moni.
Entäpä, jos palautteen lähettäjä onkin oikeassa? Pitääkö meidän huolestua siitä mahdollisuudesta, että blogeja lukeva ja podcasteista ohjelmapäivänsä koostava jättääkin pääkirjoitukset lukematta ja maailmanpolitiikan arkipäiväät kuuntelematta, kun voi ne helposti ohittaa? Onko itse poimitun ja aina helposti saatavilla olevan tyrkkymedian kääntöpuoli yleissivistyksen omavastuuosuuden kasvaminen liian suureksi? Tyhmistyykö kansa, kun sen mediavalintoja eivät rajoita viisaiden ohjelmajohtajien huolella miettimät ohjelmakokonaisuudet, harkitsevien toimitussihteerien rakkaudella sanomalehdiksi taittamat uutispaketit?
Joukkoviestinnän kulttuurin muutokseen liittyy toisena puolena se, että kuka tahansa voi perustaa tiedotusvälineen. Kuka tahansa voi aloittaa oman blogin ilmaisilla helppokäyttöisillä työkaluilla, ja jos viesti kiinnostaa muitakin, lukijakuntaa alkaa kertyä.
Millainen vaikutus blogi-ilmiöllä on joukkoviestinnän tutkimuksen oppihistoriassa hiljaisuuden spiraalina tunnettuun ilmiöön? Erkki Karvosen Johdatus viestintätieteisiin - luentokokonaisuuden hiljaisuuden spiraalia käsittelevän kappaleen mukaan
"ihminen on luonteeltaan konformistinen, mukautuvainen. Ihmisillä on jonkinlainen kvasi-tilastollinen aisti, jolla he pyrkivät havaitsemaan millaiset näkökannat yhteiskunnassa ovat enemmistönä ja he vaikenevat jos huomaavat edustavansa vähemmistöä. Äänekäs mediassa melua pitävä vähemmistö voi kuitenkin saada ihmiset luulemaan olevansa vähemmistössä ja vaikenemaan, vaikka he tosiasiassa olisivatkin enemmistönä. Syntyy hiljainen enemmistö, jonka kanta ei tule esiin mediajulkisuudessa. Medialla on tämänkin mukaan vaikutusta yhteiskuntaan.
Miten käy julkisuuden dynamiikalle nyt, kun hiljainen enemmistökin voi kansalainen kansalaiselta saada oman äänen? Auttaako se pysäyttämään hiljaisuuden spiraalin kierteen? Valta- ja vastamedian rajanveto käy käy sitä vaikeammaksi, mitä monisyisempää tiedonvälitystä kansalainen saa nauttiakseen.
Mutta tiedon tuottaminen vaatii viitseliäisyyttä.
Mitä tapahtuu, kun omavastuuosuus kasvaa kattamaan viestinnän sisältöjen tuottamista, ei vain vastaanottamista? Onko yleisö siihen valmis, onko osaamista? Jääkö näin vaativaa medialuku-ja kirjoitustaitoa edellyttävä osallistuminen uusien sukupolvien vastuulle nyt keski-ikäisten ja sitä vanhempien heittäessä pyyhkeen kehään?
Mistä saataisi kaikille valmiuksia ottaa osaa viestintäkulttuurin vallankumoukseen? Murhatutkimuksesta lainatuin termein - onko jokaisella kansalaisella motiivi, tilaisuus ja keinot olla mukana rakentamassa tietoyhteiskuntaa?
