Digitaalinen mediaympäristö ja sen nykymuoto, jota sosiaaliseksi webiksi sanotaan, haastavat toimittajan ammatti-identiteetin monin tavoin. Jos entisten aikojen valtaa vahtivan sankaritoimittajan myytti on jo murtunut ja journalisteista tullut mediateollisuuden sisällöntuotantokoneeseen mediaa ja merkkijonoja lapioivia mediatyöläisiä, mitä tilalle ammatti-identiteetiksi? Jos jokaista journalistia puhuttelevasta julkisen palvelun etiikasta on jäljellä enää periaate, josta kiireen ja säästöjen, kohderyhmäajattelun ja muiden uusien toimintatapojen vuoksi vähä vähältä käytännössä luovutaan, mitä johtotähdeksi?
Olisiko hakkerin etiikasta, public domainista ja avoimen lähdekoodin julkaisemisesta uudeksi eetokseksi digiajan journalistille, mietin, kun kuuntelin tutkijoiden puhetta toimittajan roolin muutoksesta.
Olin päättyneellä viikolla Turussa Internedia -hankkeen seminaarissa, jossa pohdittiin, millaisia haasteita mediakulttuurin muutokset asettavat toimittajille ja ohjelmantekijöille. Tarvitaanko tulevaisuudessa välinekohtaisia ammattilaisia kuten radio- ja tv-toimittajia? Miten media-ammattilaisten toimenkuvat, pätevyydet ja vaatimukset ovat muuttuneet? Kun mediaidentiteetit häilyvät, miten käy tekijöiden? Millaista on tekijyys medioiden välissä?
Seminaari liittyi Suomen akatemian rahoittamaan kolmevuoriseen monitieteiseen tutkimusprojektiin, jota vetävät senioritutkijat Hannu Salmi Turun yliopistosta ja Alan G. Stavitsky Oregonin yliopistosta USAsta Tampereen yliopiston Taisto Hujasen johdolla. Mukana on lisäksi 6 post doc -tutkijaa ja kaksi väitöskirjantekijää, jotka edustavat joukkoviestinnän tutkimusta, kulttuuri- ja mediatutkimusta sekä kulttuurihistorian tutkimusta.
Moninainen tekijyys
Päivän esityksiä pohjustanut Taisto Hujanen näkee mediatuotannossa monenlaista tekijyyttä:
- Yksilötekijyys (taide, journalismi)
- Professionalismi (journalismi)
- Kollektiivinen (vrt. yhteisöllinen)
- Institutionaalinen (vrt. institutionaalinen puhe)
- Teollinen (tiimi, tilaaja-tuottaja-tekijä, tuotantoyhtiö, brändi)
- sekä tekijyys tekijänoikeutena, tekijyys osallistumisena / osallistamisena
Hujasta itseään kiinnostaa tekevision tekijyys kahdessa median suuressa murrosvaiheessa: yhtäältä 1980- ja 90-lukujen vaihteessa ja toisaalta 2000-luvun digitaalisen television muutoksessa. Hän tutkii, millaisia kompetensseja, millaista tekijyyttä tekevisio edellytti kaikkein kypsimmässä vaiheessaan 80-90-vaiheessa ja nyt kun TV tuli osaksi digitaalista murrosta, ammatillisuuden näkökulmasta. Hujanen näkee vertailuajankohdissa seuraavia television teollistumisen vaiheita ja television arvoja:
1) TV-tuotannon digitalisoituminen
- Postmoderni televisuaalisuus (Caldwell 1995 Televisuality: Style, Crisis, and Authority in American television), "jälkikäsittelyn kulttuuri", muutti olennaisella tavalla television estetiikkaa: Tässä vaiheessa vakiintui käytännöksi, että tv-ohjelmat lainaavat, kierrättävät, toistavat ja muokkaavat ja halpatuotantokin "näyttää" televisiolta
- Populaarikulttuuri
- Kulttuuriteollisuus
2.) Digitaalinen televisio (2000-luku)
- Tietoyhteiskunta
- Sisällöntuotanto
- Luova talous
Jos televisuaalisuuden kauden ammatillisuutta leimasivat "insinöörien ja esteetikkojen liitto", tietokoneistuminen, tyyli ja muoto, kaavio- ja ohjelmistojohtaminen ja markkinointi, niin tällä nykyisellä digitaalisella sisällöntuotannon aikakaudella pinnalla ovat sisällöntuotannon kompetenssit: tietojenkäsittely, informatiikka; moniosaaminen (multimedia); sisältöjohtaminen ja brändit (vrt. mediajohtaminen ja strateginen suunnittelu) ja genreosaaminen.
Moniosaamisen laatukriteerit vielä hukassa
Eeva Mäntymäki on väitöksessään tutkinut pohjois-suomen alueradioiden muuttumista perinteisistä radioista yksiköiksi, jotka tuottavat radiota, televisiota ja nettiä. Hän kuvasi journalistien yhteisiä perusarvoja seuraavasti:
- Julkisen palvelun eetos (että palvellaan ihmisiä ja kansalaisia, yleiseksi hyväksi)
- Objektiivisuus (puolueettomuus, neutraalisuus, reiluus, uskottavuus)
- Autonomia (vapaus, itsenäisyys)
- Läsnäolo hetkessä
- Eettisyys
Mäntymäki esitti, että välineperustaisen erityisosaamisen arvostus jossain määrin hiipunut. Toisaalta monimediaisen tuotannon erityiset sisällölliset laatukriteerit puuttuvat. Perustuuko moniosaajien ammatti-identiteetti vain joustavuuteen ja nopeaan tekemiseen?
Uutta ammatti-identiteettiä avoimen lähdekoodin filosofiasta?
Vedin pyydetyssä kommenttipuheenvuorossani päivän teemoja yhteen ja nivoin niitä aiemmin verkkotoimijuudesta pohtimaani. Listasin journalisteja kohtaavat muutostrendit seuraavasti:
- Yleisöt nousevat tekijöiksi: Ammattimaisesti tuotettu kaupallinen media kohtaa vapaa-ajallaan sisältöjä tuottavien massojen haasteen; Intohimoiset harrastajat tekevät paikoitellen parempaa jälkeä kuin yleisosaaja leipätyökseen ja huomiossa ja ajankäytössä henkilökohtaisesti koettu merkityksellisyys jyrää perinteiset uutiskriteerit
- Muutos journalistin ammatti-identiteetissä: pohdinta siitä, kuka minä olen ja mihin minä kuulun
- Muutos journalistisessa työprosessissa: Valmis juttu vs. työprosessi
- Välineissä - viralliset ja epäviralliset työkalut
- Työn organisoinnissa • Toimitukset järjestäytyvät monimediaisiindeskeihin • Syntyy uusia rooleja ja tehtäviä: radiokanavalla on yhteisömanageri, videoleikkaaja, sosiaalisen median markkinointiasiantuntija
Näen muutoksessa pysyvääkin. Toimiessani Radio Ainon ohjelmapäällikkönä 1999-2002 jäsensin radiotoimittajan kompetensseja kolmesta näkökulmasta: tarinankerronnan, journalismin ja käsityöläisyyden kautta. Näkisin, että samalla jaolla päästään pitkälle digimaailmassakin.
- Tarinankerronta: Esiintyminen eri välineissä pohjaa kuitenkin ikiaikaiselle jutun kertomisen taidolle
- Journalismi: Osattava soveltaa journalismin etikkaa ja hyvää lehtimiestapaa uusilla areenoilla, kun muut eivät niin tee (vrt. itsenäisyyspäivän itsemurhavanhus ja nettivideo vs. ns. laatumedia)
- Käsityöläisyys: Laitteet, sovellukset ja jatkuvasti vaihtuvat verkon areenat
Voisiko uusi julkisen palvelun eetos nousta avoimen lähdekoodin filosofiasta? Voisiko uutta yhteistä hyvää olla public domain, sisältöjen tekijänoikeuksista luopuminen tai luovutuslisensointi? Voisiko ns. sankaritoimittajan hahmon tilalle kasvaa hakkerietiikalla motivoituva taitaja?
Journalistin identiteetti muodostuu tämän omista toimista verkon areenoilla - toimittajaa ei riitä määrittämään se, kenen palkkalistoilla ohjelmia tai juttuja tekee. Aivan käytännön konkretiassa henkilökohtainen identiteetti voisi tarkoittaa omaa blogia tai muuta osoitettavaa verkkotoimijuuden paikkaa tai paikkojen kokoelmaa - aivan varmasti pelkkä byline verkkolehden jutussa ei riitä.
Toimittajan verkkoidentiteettiin liittyvät luottamus ja maine. Medialukutaitoa tarvitaan siihen, että osataan arvioida verkon toimijoiden luotettavuutta ja osoittaa luottamusta silloin, kun se on paikallaan, vaikkapa linkittämällä tai muuten huomioimalla ansiokas toiminta. Yksityiskohtana tämä näkyy esimerkiksi siinä, että keskustelufoorumeilla ei voi jättää linkkiä omaan blogiinsa tai kotisivuilleen, tai siinä, että pyydetään lähettämään kuvia tai videoita ilman, että niiden yhteyteen tulee linkitystä.
Kommenttipuheenvuoroni diat on Slidesharessa (ja ohessa).
Paikan päällä kirjaamani seminaarimuistiinpanot Qaikussa. Kirjoitin aiheesta myös Tuhat sanaa -blogissa.
