Elämä yllättää aina

Riippuu monesta asiasta, myös siitä millaista elämää itse elää. Toiset järkyttyvät pienistäkin vastoinkäymisistä, vaikka joku toinen ottaa suuremmatkin mullistukset rennosti vastaan. Jälkimmäiselle elämän hallitseminen on ainakin helpompaa, sanoisin!

Hei Eve!

Olemme sinun ohjelman vakituisia kuuntelioita. Olemme innoissamme ohjelmastasi,odotamme mikä hauska aihe on käsittelyssä milloinkin. Noita asioita mietimme monesti itsekin, ja saatamme vetää huumoria monista sinun käsittelemistä aiheista varsinkin ruokapöydässä. Aiheesi ovat sellaisia, joita yleensä ei ajatella tai huomata, ns. ruohonjuuritasolla, pienen ihmisen asialla yms. Pidäme tyylistäsi, meidän nuoret pojatkin kuuntelee innolla. meillä kotona on omanlainen huumori, jota muut eivät tajua jos ovat läsnä. Yht' äkkiä joku saattaa alkaa nauramaan jonkun sanomista tai ilmettä tai elettä ja siitä alkaa ankara naurun remakka. Jatka samaan malliin. Puhuttelevin oli se Telkkämies- ohjelma, siitä pojat puhui paljon, hekin havainnoivat linnut ja eläimet yleensä ja ruokkivat niitä; siileistä sorsiin ja pikkulintuihin. Oikein hyvää syksyä sinulle, havainnoillesi ja tiimillesi. Tv: Perhe Oulusta

Mielestäni elämää ei kannata käydä oppaiden mukaan valmentamaan. Tähän ikään (59 v) mennessä en edes tiedä, olisiko elämävalmentajan valmennuksesta apua loppuelämälle.

Mielestäni elämä valmentaa elämään, lapsuudessa koti ja vanhemmat, lähipiiriin kuuluvat ihmiset. Ylipäätään, kaikki se mitä ympärillä on... on elämää ... j a mukana olemalla elää. Kolhut ovat oppia. Jokaisella kolhulla on tarkoituksensa.

Jos heittäytyy elämässään pilvilautalle, silloin voi olla tarpeen elämänhallinta -valmennus.

Eläimetkin opettavat jälkeläisiään selviämään luonnossa ilman oppaita. Miksi ihminen tarvitsisi ulkopuolisen taholta elämän valmennusta? Onko ihminen osa luontoa vai onko luonto vain ihmistä varten.

Ihan mukavia ohjelmia, mutta niissä on vähän liikaa toistoa. Etenkin "mä"-sana on kovassa käytössä. Tietysti kun ohjelman nimi kantaa toimittajan nimeä, voi olettaa että oma napa on silloin se mitä käsitellään. Hölmöähän se on, mutta olen muutaman kerran laskenut monestiko sana "mä" toistuu ohjelman aikana ja se on kyllä monta kertaa. Ja olenhan minä siitä huolimatta ohjelmat kuunnellut. Silti tulee mieleen toimittajan narsismin harrastaminen radioaalloilla.

posa kirjoitti:

Mielestäni elämää ei kannata käydä oppaiden mukaan valmentamaan. Tähän ikään (59 v) mennessä en edes tiedä, olisiko elämävalmentajan valmennuksesta apua loppuelämälle.

Mielestäni elämä valmentaa elämään, lapsuudessa koti ja vanhemmat, lähipiiriin kuuluvat ihmiset. Ylipäätään, kaikki se mitä ympärillä on... on elämää ... j a mukana olemalla elää. Kolhut ovat oppia. Jokaisella kolhulla on tarkoituksensa.

Jos heittäytyy elämässään pilvilautalle, silloin voi olla tarpeen elämänhallinta -valmennus.

Eläimetkin opettavat jälkeläisiään selviämään luonnossa ilman oppaita. Miksi ihminen tarvitsisi ulkopuolisen taholta elämän valmennusta? Onko ihminen osa luontoa vai onko luonto vain ihmistä varten.

Jaa, miksei sitä voi elämän antaa tapahtua vaan, vaikka sitten pilvilautalla?

Kukin tyylillään. Meidät kun on kaikki luotu vähän erilaisiksi. Eläköön se pieni ero. Ihminen on kuitenkin vain kuin ruoho, joka lakastuu ja heitetään pois ajallaan.

Eri asia on sitten kuka määrittelee kenet ja miksi? Mutta sehän on sitten jo toinen tarina. Uuden ohjelman aiheeksi ehdotankin:

Onko ihmisestä tullut vain suorittaja ja kuluttaja? Kuka määrää tulevaisuutesi, oikeasti? Olisiko jo aika uusille kulkueille, kuten köyhien ja syrjäytyneiden Pride-kulkue... ja miksi keskinkertaisuus on valttia yhteiskunnassamme?

http://keskenkasvuista.blogspot.com/2010/08/eve-mantu-aitien-aani.html

Hei vaan, Eve!

Kuuntelen parhaillaan uusintana ohjelmaasi elämän hallinnasta.
Ohjelma oli satuttavan koskettava. Olen aina pitänyt tuotoksistasi, mutta tämä tuli tosi lähelle.
Ensinnäkin olen suunnilleen samanikäinen kanssasi, joten ajatusmaailma/tapa kokea asioita on samansuuntainen.
Toiseksi, oma äitini on kokenut pitkälle saman poikansa kanssa kuin sinä nyt.
Kerroit tapahtuneen niin sattuvasti, tyhjentävästi, ett koin jonkin "dejavuun" kuunnellessani.
Veljeni on jo aikuinen, elämä jatkuu ja on jatkunut.
Me hänen läheisensä emme olisi tällaisia kuin olemme ilman epilepsiaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Itse koen kaiken avartaneen näkökantaani elämään.
Vaikka sairautta ei kukaan vapaaehtoisesti ottaisi omakseen, se tulee, kun on tullaakseen. Pitää vain oppia elämään sen kanssa.
Voimia sinulle ja pojallesi! Kiitos hyvistä ohjelmista, jäämme kuulolle edelleen;)

Kuuntelin maanantaista ohjelmaasi se oli todella hyvä. 57ikävuoteeni mahtuu monenlaista riepotusta, mutta kun
olen kaikesta selvinnyt tunnen olevani todella vahva. Kaikki
mitä elämässä tapahtuu, kuolemantapaukset, työpaikan menetykset, työttömyys joka on pitkittynyt jne, kaikesta olen
selvinnyt ilman terapeuttien apua. Piilevät sairaudet joita
olen sairastanut pitkään, hiukseni lähtivät jo 90-luvulla, ilman havaittavaa syytä, väsymys valtasi minut ja samalla
olin työtön köyhä. Olin alituiseen arvostelun kohteena, syy
" oli tietenkin minussa". Jos en olisi kokenut kaikkea tätä en
kirjoittasi tälle palstalle.

Olen pahoillani poikasi sairastumisen johdosta. Epilepsiaan on kuitenkin nykyään hoitoa. Toivottavasti elämä järjestyy.

-medisiinari-

Hei Eve!
Ohjelmasi elämänhallinnasta kosketti! Kosketti sen takia, että mielestäni elämää ei voi hallita, eikä tarvitsekkaan. Elämä ei ole "suoritus", josta päästään läpi tietyin "hyvän ihmisen" arvosanoin. Elämä on arvaamatonta.

Olen käynyt saman läpi, kuin sinä, eli vanhimmalla pojallani todettiin epilepsia 3 vuotiaana. Hänellä oli todettu diabetes 2 ½ vuotiaana, joten poikani öisiä epilepsia kohtauksia "hoidettiin" matalina verensokereina. Kesti melko pitkään ennen kuin saimme kohtauksille oikean nimen, eli epilepsia. Se tarkoitti öisiä kouristuskohtauksia seuraten niitä sekuttikellon kanssa ja kirjoittaen ylös tarkkoja kuvauksia kouristelujen luonteesta. Vihdoin viimein poikani aivosähkökäyrät tutkittiin ja todettiin, että hänellä on epilepsia. Elimme sumussa, mutta läpi päästiin.

Eämäni on yllättänyt senkin jälkeen monesti. Nuorimmalla pojallani (9 v.) on 3 diagnoosia, keskimmäisellä (20v.) 1 ja vanhemmalla 2. Näistä kokemuksita olen oppinut olemaan suunnittelematta liiaksi elämääni. En yritä hallita sitä. Antaa tulla mitä on tullakseen.

Olen kehittänyt itselleni "elämän raunio-teorian". Tässä teoriassa hyväksyn sen, että elämän hienot suunnitelmat saattavat mennä raunioiksi jossain vaiheessa, joten pyrin olemaan suunnittelmatta, olemaan rakentamatta "linnoja" elämääni. On tietyt peruspilarit joista on pidettävä kiinni; on asuttava jossain, pyöritettävä arkea, ansaittava rahaa ja kasvatettava lapsia, kävi miten kävi. Aina, kun "linnani" ovat menevät raunioiksi, kerään raunioitteni joukosta ehjät palaset ja kokoan elämän niiden ympärille. Aika pienestä saa jo hyvän pohjan aikaiseksi, kunhan ei elättele liian suuria unelmia.

Olen joutunut kokemaan paljon. Lasteni sairaudet, vanhempien, ystävän ja veljeni kuoleman, työpaikka kiusaamisen, vanhemman poikani koulukiusaamisen. Tärkeintä tässä on olla katkeroitumatta ja hyväksyä se, että elämä on matka, jossa on paljon mutkia ja niitä mutkia ei hallita eikä usein suunnitellakaan. Käytännön esimerkkinä emme koskaan suunnittele lomiamme. Olemme oppineet, että jos teemme liian tarkat lomasuunnitelmat, aina tulee jotain joka kaataa kaiken. Eli ehkä elämää voi hallita sillä, että ei yritä hallita sitä enempää, kuin on pakko. On toisaalta aika viehättävääkin ottaa vastaan mitä eteen tulee.

Olen lisäksi opettanut itseni säännölliseti tekemään "inventaarion" elämäni hyvistä puolista. Aina voi märehtiä sitä, mikä minulta puuttuu. Entäpä, jos istuukin alas ja käy läpi, mitä minulla on. Melkoisen naivia, mutta toimii.