Punkero yrittää ryhdistäytyä

Bantning - säg nej tack.

A-korv på grillen - jo tack!

Tuija Aalto kirjoitti:

Pitäisi päästä siitä mentaalimallista, että "mä olen nyt ansainnut tämän jätskiveneen" siihen, "teen itselleni hyvää valitsemalla tämän mininapostelutomaattipurkin".

NAULAN KANTAAN. Satun tietämään, että sinä Tuija olet onnistunut remontissasi. Jaa viisautta muutaman lauseen verran. Mikä kannattaa, mihin tulee varoa kompastumasta.

Tämä anonyymi, joka Tuijalta ajatuksia pyytää, olen minä, Eve Mantu.
(Meniköhän pilkutus oikein?)

Hep, olen kohtalotoverisi. Joka kevät ajattelen ett nyt piru vie pitää jotakin tehdä, kun maha vaan kasvaa. En vain saa aikaiseksi. Tai saan, mutta vain muutamaksi viikoksi ja sitten palaan taas lösöihin tapoihini. Viime viikolla minua luultiin raskaanaolevaksi. Ei, se on vain maha.

Olisko mitään laitaa, jos lähtisitte Saran kanssa mettään taapertamaan, ojien ja allikkojen yli hyppelehtimään? Tai no, punnertamaan ainakin.
Tai jos vain tyytyisit ajattelemaan, että sinua on enemmän kuin jossain riisikeppikuikelossa.
Sitäpaitsi, lihavat on lepposia, eivät keksi kepposia.
Täytyy myöntää, että aika laihanlaiseksi jää tää juttu läskeistä, tais mennä jopa ihan läskiksi.
Kellokin on jo paljon. Taitaa olla aika mennä nukkumaan.
Hyvät yöt.

Einari M. kirjoitti:

lihavat on lepposia, eivät keksi kepposia.

Lihavuus voi myös masentaa, pahastikin. Leppoisuus lienee katoavaa kansanperinnettä.

Mä sain koiran muutama vuosi sitten - ja laihduin vuodessa 12 kg. Lihat ei ole tulleet takaisin, sillä koira pakottaa velvollisuudentuntoisen ihmisen kävelemään 3-4 tuntia joka päivä. Syön samaan malliin kuin päälle 90-kiloisena, mutta olen nyt alle 75 kg - juuri ja juuri normaalipainoinen, mutta en enää lihava.

Mä en oo koskaan oppinut juoksemaan. Yritin yhden kokonaisen kesän joka toinen päivä. En koskaan pystynyt juoksemaan yli 200 metriä yhtä soittoa. Kaikista ei ole juoksijoiksi. Kävely on parempi.

Nauroin ohjelmallesi vatsa hyllyen. Juuri näin se menee! Kiitos!

Kysyit neuvoa uuteen elämään. Miksi juosta! Olen päättänyt aloittaa kävelyllä.
Olin eilen Helsingissä Eirassa, kävelin rantoja pitkin, jatkoin katu kerrallaan keskustaan. Huomaamatta kilometrit kertyivät. Kaupunki on kaunis näin keväällä!
Ja toinen mielipaikka on luonto, sini- ja valkovuokot. Siis ainoa keino liikkumiseen minulla on saada nauttia kävelyn yhteydessä jostain. Luonnosta, näyteikkunoista tms.

Muistan entuudesta, että kun kävelyä on harrastanut jonkin aikaa, haluaa "pyrähtää" pienen matkan juoksua. Siitä se alkaa. - Kunnes taas tulevat helteet - ja liikkuminen jää. Vesijuoksu on myös hyvä keino kuntoilla. Mutta ne hallissa kirkuvat ja juoksevat lapset, niitä en kestä!!

Että sillälailla! Temppiä!

Eve Mantu, kirjoitit ihan selvästi minusta!

Mutta oikeastaan tämä alkaa olla minulle, eläkeläiselle ikälopulle ihramahalle, jo niin kipeä asia, että siitä on vaikea puhua.
Lisäksi olen kauhean pitkävihainen. Kaunainen, sanoisi Lipponen. Muistan taatusti kaikki morkkaamiset ja vähättelyt, joita opettajat auliisti jakelivat kouluvuosina ("sinä liikut kuin säkki" oli lievimpiä). Opiskelin kirjastonhoitajaksi, ja kun olin kotipaikkakunnan kirjastossa harjoittelemassa, näitä opettajia nähdessäni harkitsin, että NYT annan takaisin, kohtelen noita fasi...eja niinkuin ne ansaitsee! Enhän mä voinut, kirjastohoitaja on yleisön palvelija.
Mutta miksi jumppaohjaajat ja tämän alan asiantuntijat opettaa niin ristiriitaisesti? Koulussa sanottiin, ettei voimistelusta ole hyötyä, jollei se TUNNU jossakin (niin että olet rampa viikon), sittemmin aikuisohjaaja sanoi "ei missään nimessä, jos se sattuu, sä teet kaikki väärin" ja nyt taas tämä sun ohjaaja sanoo että voit olla vähän arka muutaman päivän???
Olen käynyt lääkärit ja ravitsemusneuvojat, syönyt pari kuukautta kiltisti niinkuin ravitsemusneuvoja ohjasi, ei tulosta kuin muutama gramma. Olen masentunut. Silti syön yhä vielä vähäkalorista, rasvatonta, kilttiä ruokaa. Inhoan. Myös omaa vartaloa, ennenkaikkea sitä.
Terveisin Vicky (=Orvokki Tanttu)

Tiedän, että jutun teko on työtäsi, enkä tiedä onko aihe oikeasti omakohtainen. Siispä kirjoitan kuten kirjoittaisin oikeasti painonsa kanssa tuskailevalle.

Lievä ylipaino yksinään ei ole terveysriski eikä juurikaan kasvata muita riskejä. Siitä kyllä tulee oikeasti sairaaksi, jos uskoo kaiken sen mitä hyvinä neuvoina meille asiantuntijat tuputtavat.

Voit olla hyvin tyytyväinen itseesi ja pieneen ylipainoosi. En tunne oikeesti enkä virtuaalisesti yhtään niin ihanaa naista kuin sinä. Pieni pyöreys on seksikästä.

On ihanaa kun on kevyempi ja on mukavaa olla paremmassa kunnossa. Jos siis on pystynyt laihduttamaan ja kuntoilemaan. Minusta ei kannata aloittaa kahta rääkkiä yhtä aikaa tai ainakaan ihan samaa tahtia. Jos epäonnistuu toisessa jättää helposti toisenkin. Kilot tulevat negatiivisella kierteellä: paino nousee -> liikunta vähenee -> paino nousee... Itse olen onnistunut pienin askelin positiivisella kierteellä. Kun paino laskee jaksaa paremmin ja haluttaa enemmän liikkua. Liikunnan voi aloittaa näin keväällä ikäänkuin vaivihkaa menemällä ulos tutkailemaan luonnon heräämistä. Myöhemmin kun jalka tuntuu kepeämmältä voi ottaa sauvat mukaan ja lisätä vauhtia. Mun tehokkain dieettini on aina ollut herkkudieetti. Syön vain eniten rakastamiani ruokia, mutta vähemmän.

Evelle ja muille - Kirjoitin: http://chat.yle.fi/yleradio1/
YLE Radio 1:n ohjelmat / Eve Mantu -keskusteluun äskettäin julkaistusta kirjoituksesta lihavuusväittämiä, joissa 28 joukossa myös painonhallintaan vinkkejä.

Ihannepainonsa löytää sisäistämällä itsensä hyväksyen ja arvostamalla siten kehonsa hyvinvointia kokonaisvaltaisesti myönteisessä elämässään.

Yritä saada joku lenkkikaveri joka patistaa lähtemään lenkille. Minä olen innostunut juoksemaan kun siskoni aluksi vei väkisin lenkille. Ensimmäisillä lenkki kerroilla juostiin väkisin kaksi valotolpan väliä ja käveltiin kaksi. Sitten pikkuhiljaa suurennettiin juoksun määrää ja lopulta jaksoin juosta viisi kilometriä. Aloittelijan täytyy vain muistaa tarpeeksi hiljainen vauhti, että syke ei nouse liikaa. Minulla tahtoo ainakin olla sellainen ongelma, että juoksen liian kovaa.

Liikunta ei ole välttämätöntä. Ruokailuun pätevät helpot periaatteet. Monta pientä ateriaa päivässä, saa syödä vain ateriat, ei santsata. kaikenlainen napostelu on huono juttu, myös pikkuporkkanat ja etenkin lasten maissit, joita puptetaan bussissa ja kaupoiisa. Ihmisen ei tarvitse enää kohtuelämän jälkeen saada ravintoa jatkuvalla syötöllä.

Syödä saa vain ruokapöydässä. On hyvä lopettaa syöminen viittä vailla kylläisenä, japanilaisittain - aivot ymmärtävät viestin vartin viiveellä. Kaupasta ostetaan ruokaa ym. vain listan mukaan. Tämä on loistava keino lapsiperheissä.

Syödään vain oikeaa ruokaa. Naksut ja limut jääköt kauppaan. Jos on kiinni esim. makeassa, niin vieroitus ei ole sen kummempi juttu kuin tupakoinnin tai juomisen lopettaminen. En ole ortorektikko, mutta pidän ryhdistä. Jos tekee mieli suklaata, otan yhden palan. Se maistuu paremmalta kuin kolme.

Tämä saattaa kuulostaa karulta, mutta tehoaa ja muokkaa omia asenteita. Olen painanut 75-80 kg, mutta jo kymmenisen vuotta 55 kg. BMI 19. Ajatellaan 50-luvun valokuvia -- lihavia ei ollut. Meillä on sama perimä, suhtaudun kriittisesti termiin "lihavuusepidemia".

Eve kuule! Kuuntelin tän sun juoksuohjelman! Ja mitä tapahtui? Mä lähdin iltalenkille! :) Kiitos!

Se alkaa vaikka entisellä alkoholistilla hyvin alhaalta mutta se on herätys jos on pakottava tarve katsoa lenkkareita...Siitä se alkaa ja aloittaa voi vaikka tehokävelyllä jos ei ole tehnyt vuosiin mitään liikuntaa. Juoksijan on vahvistettava keskivartaloa koska voima lähtee sieltä. Itse teen syviä vatsalihaksia vahvistavia liikkeitä niinkutsutulla "lankkuliikkeellä" jota tehostan tuomalla toisen jalan polvea kohti kyynärpäätä. Aloittelijan kannattaa vierailla Sepon kotisivuilla josta myös aloitteleva juoksija saa hyviä neuvoja juoksemiseen

Kyllä kuulosti ihan mun elämältä. Nyt juuri 40 v.täyttäneenä ylipainoisena naisena olen saanut jonkun herätyksen. Olen aina inhonnut liikuntaa kaikessa muodossa, ja juoksu on inhokeista hiihdon ohella aivan ylivoimainen. Vuoden alusta aloitin ruokaremontin, tupakanpolton lopetin 3kk sitten, ja 6 viikkoa olen nyt käynyt lenkillä 3 kertaa viikossa. Ensin rupesin vaan kävelemään, sitten otin sauvat mukaan, ja kokeilin tosi varovasti ensimmäisiä hölkkäaskelia.Ihan ekalla kerralla pystyin hölkkäämään n. puoli minuuttia, ja se oli aivan karseeta. Mutta nyt menee jo 15 min, joka on mulle aivan mieletön saavutus. Kävelen 7-10 km lenkkejä, ja sinne väliin hölkkään ja juoksen ylämäkiä. Kunto nousee kohisten ja olo on hyvä, usko pois Eve!
Ota aina pieni tavoite lisää seuraavalle lenkille, niin muutamassa viikossa huomaat, että sä pystyt siihen.
Tsemppiä!

Aluksi kiitokset ohjelmistasi, joissa ansiokkaasti asetat itsesi alttiiksi. Ohjelmasi on yksi lemppareistani radiossa.

Teesini on, että jos liikunta ei tuota itseisarvoista iloa, sen harrastus lopahtaa. Omalla kohdallani esim. juoksu on aivan mahdoton ajatus, ei-kilpailuhenkisenä en saa mitään iloa tulosten paranemisesta ja itse juoksu on liian monotonista.

Tykkäsin vertauksestasi ensiaskelista kuin 'ravaavan hevosen selässä.' Kiteytit sen syyn, miksi noin 12-vuotiaana koulussakin kävelin Cooperin-testin ja miksi minun oli lopetettava ratsastus: Selkäni ja sisuskaluni eivät kestä minkäänlaista tärinää. En usko että olen ainoa tällainen ihminen. 1500-metriä sitten juoksin pari vuotta myöhemmin koulussa, ihan vain kokeillakseni mitä tapahtuu.

Ensin alkoi sattua maksaan - sehän on klöntti hyytelöä, jolle ei ravistelu taatusti tee hyvää. Viimeisen 500 metrina kuluessa alkoi sattua myös suolistoon, koko vatsaonteloa särki todella tuskallisesti. Liikuin tuohon aikaan paljon, pyöräilin, hiihdin, luistelin ja vain leikin ulkona, joten kunto oli kova. Hengästyminen ei ollut se ongelma, vaan kaikkien vatsaontelon elinten protesti. Minkä lisäksi juokseminen on järkyttävän tylsää. Voin pyrähtää pikamatkan, joka on tasaista päkiäliitoa eikä tärisytä, mutta mitään tärisyttävää en voi tehdä. Uskon että kropan signaaleja kannattaa kuunnella.

Ohjelmassa kerroit olevan kiinnostavaa tunnustella niitä oman kropan asentoja, joten ehkä juoksua innostavampaa voisi olla bollywood, vatsatanssi tms? Itse olen siitä huolimatta että koululiikunnassa olin keskinkertainen, muuttunut koulun jälkeen innolla liikkuvaksi; jazztanssia ja budolajeja - mutta vain sellaisia joissa ei kilpailla. Eli jos juoksu alkaa tympiä sinua, kokeile jotain missä on monimutkaisen lihashallinnan opettelua aerobisen täristelyn sijasta.

Ohjelman alun kertomuksesi siitä, miten aina vain menisi lisää ruokaa, kuulostaa tasan siltä mitä tulee hyvin monille liioista hiilihydraateista. Kuvauksesi siitä mitä voisit syödä aamiaiseksi oli pelkkiä hiilihydraatteja, proteiini ja rasva - jotka tuovat kylläisyyttä ja pitävät nälkää - loistivat poissaolollaan. Gluteeniviljojen gluteeni myös tuottaa ohutsuolessa exorfiineja (tiede lehden keskustelupalstalta löytyy lääketiede osiosta ketju 'Viljojen Gluteeni Huumeiden listalle?' Suosittelen) jotka koukuttavat kuin mikä tahansa opiaatti. Vehnän gliadiini lisäksi sotkee kylläisyyshormonin tuotannon. Et ole välttämättä suursyömäri, vaan hormonaalisessa epätasapainossa, kuten niin moni muukin ylipainoinen, joita kiusataan ei-toimivilla virallisilla ruokasuosituksilla ja syytetään epäoikeudenmukaisesti ahneudesta ja laiskuudesta.

Eikä tarvitse ryhtyä Atkinsille, hiilihydraatteja voi rajoittaa miedommin ja järkevämmin ilman ketoosia. Karppaus.info foorumin keskusteluista löytyy muuten juuri nyt liikuntaa koskeva ketju, jossa aika moni kertoo ensin karpanneensa liikakilot pois ja sitten liikunta alkoi vasta maistua. Tai ei edes alkanut, vaan ne kilot lähtivät pelkällä liikunnalla.

Summa summarum:
Juoksu on tylsää ja kaikkien sisuskalut eivät tykkää siitä. Monimutkaista lihashallintaa vaativista lajeista (joissa ei kilpailla!) saattaa saada paljon enemmän liikunnan iloa.
Virallisterveelliset ruokasuositukset eivät ole terveellisiä kaikille, vain osalle ne sopivat. Lopuilla porukasta ne lihottavat, likkuipa miten paljon tahansa.

Ryhdistäytyjä raportoi torstaina.
Könkkäsin eilen lenkille, toista kertaa. Se ensimmäinen oli se radiofoninen mökkilenkki lauantai-iltana.
Eilen melkein heti lähdön jälkeen oikean reiden sisäosassa alkoi tirskahdella sen verran kireää kipua, että piti ottaa kävelyaskeleita. Kun yritin uudelleen hölkkää, kipu paheni pahenemistaan. Voin sanoa, että kirosin kuin turkkilainen. Onneksi lapsi fillaroi etäämmällä. Illalla ensin yritin venytellä, kunnes viisas ystävä neuvoi, että mahdollisesti revähtänyttä lihasta EI PIDÄ venytellä. Otin kylmäkallen pakastimesta, sujautin sen sukkaan ja asetin kipupaikkaan.
Nyt aamulla kipu onkin lievempi, mutta kun aamulla kävelin töihin, kävely tuntui kömpelöltä. Eriasteisia lihasjäykkyyksiä ja tönkähdysoloja on pitkin poikin läskikumpuja, akilleesta ahteriin. Olin varmasti metka näky, kun lonksotin menemään kuin robotti, jolla on muutama ruuvi löysällä.
Vatsalihasten tekemisestä olen alkanut saada perverssiä nautintoa. Rutistelen niitä lattialla aamuin illoin. Jokaisen rutistelun seuraksi on alkanut tulla muutakin ähistelyä, eilen illalla kiusasin kylkeäkin ja melkein kokeilin punnertamista. Ehkä jo sunnuntaina pingerrän itseäni käsivarsien varaan.

Syömisen suhteen ei ole tapahtunut minkäänlaista ryhdistäytymistä. Toissapäivänä kiskoin Ben&Jerry´s jäätelöä kaksi muhkeaa palloa, eilen kokeilin Möwenpickiä - saksanpähkinää ja rommirusinaa. Nämä siis ihan normaalin syömisen päälle.

10.5. ohjelmassani en oikeastaan tarttunutkaan syömisen ryhtiin. Näitä mässäilyn mutkia mietin myöhemmin kesän mittaan. Ihan kaikkea en voi yrittää yhtä aikaa.

Kannustava reisilihaksen muljautus kaikille ryhtiliikettä yrittäville!

kuole läski.

Liikuntaharrastus lopahtaa lähes aina ennemmin tai myöhemmin jos liikuntaa yrittää harrastaa itse painon pudotus mielessään. Kenenkään itsekuri ei riitä kantamaan vuosikausia eteenpäin. Toimivin vinkki on yhdistää liikuntaan muita positiivisia asioita: pelatkaa kaveriporukalla vaikka jalkapalloa tai lähde kerran tai kaksi viikossa kaverin kanssa kävelylenkille. Tärkein asia on nähdä muita ihmisiä, jutella ja pitää hauskaa. Silloin liikkumaan jaksaa lähteä huononpanakin päivänä ja liikunta tulee ikäänkuin ilmaisena kylkiäisenä. Lisäksi kaikki aika, jonka käytät harrastamiseen mukavassa porukassa on pois ajasta, jonka muuten käyttäisit sovhalla sipsipussi sylissä.

sattumalta kuuntelin ohjelmaasi kun olin itse lenkillä. aloitin itsekin vastikään ryhdistäytymisen liikunnan suhteen vaikkei ylipainoa olekaan, mutta korvaani pisti ohjelmasta lähinnä itsesyytösten määrä. kun itsekin tässä melko nollakunnosta aloittaa niin olen koittanut vaan nauttia pienistäkin saavutuksista, jopa siitä, kun jaksan nyt kahden minuutin sijaan juosta neljä minuuttia. itsensä syyllistämisellä usein saa ajettua itsensä sinne sohvan nurkkaan piiloon. näkökulman vaihtaminen asioihin on kyllä myös aikamoinen työsarka.

patrick borgin juttuja ravinnosta olen kuunnellut joskus mielelläni, lähtökohtana kun tuntuu kerrankin olevan, että kaikkea saa syödä. jopa niitä jätskiveneitä.

Sanoit harjoittavasi ruoasta kieltäytymistä ja syömisen lopettamista satoja kertoja päivässä. Olisiko juuri tässä ongelman ydin? Nälkä sinulla ei varmankaan ole, jos syöt jatkuvasti ylen määrin. Olisiko tarve pysähtyä ja miettiä, mikä on se tarve, jolle et saa tyydytystä ja johon haet korvaavaa tyydytystä syömällä?

En ole ylipainoinen, mutta masennuksen hoitona yritän pitää kiinni siitä, että harrastan vähintään kolme kertaa viikossa liikuntaa, lajeina kävely, hulavanteilu, uinti, tanssi ja yleensä vasta äärimmäisessä tapauksessa juoksu(eli kun viikon loppuessa painaa se, että yksi liikuntakerta vielä pitäisi saada). Pyörä on taas huollettu ja otettu käyttöön kesän tultua ja viimeisimpänä innostuksenani on paljasjaloin kävely. Taidankin tänä iltana vetää jumppatossut jalkaan (kaupunkiympäristön vaarojen vuoksi) ja lähteä ihmettelemään miltä maa tuntuu jalkojen alla ja mitkäs lihakset antavat merkin olemassa olostaan!

Anonyymi kirjoitti:

Sanoit harjoittavasi ruoasta kieltäytymistä ja syömisen lopettamista satoja kertoja päivässä. Olisiko juuri tässä ongelman ydin? Nälkä sinulla ei varmankaan ole, jos syöt jatkuvasti ylen määrin. Olisiko tarve pysähtyä ja miettiä, mikä on se tarve, jolle et saa tyydytystä ja johon haet korvaavaa tyydytystä syömällä?

JUURI NÄIN! Tähän aiheeseen aionkin palata syksymmällä.

Olen naisvartalotyyppiä, johon kertyy rasvaa helposti tasaisesti joka puolelle. Harrastan paljon liikuntaa, mutta kärsin kauan silti tuosta pohjattomasta makeannälästä, en voinut ymmärtää ihmisiä joita ei mäkissä tehnyt mieli aterian päälle vielä muffinssikahveja! ihanaa tuo rasva ja sokeri. Syönnin jälkeen podin hiilariähkyä, jonka vuoksi ehkä juuri söinkin. Ihana istuskella jättimäisen aterian jälkeen kylläisenä, posket tyytyväisinä.
Mutta miten pääsin makeannälästäni!? Pienensin ruoka-annoskokoa. Söin ruokaa vähemmän, pullaa saman verran kuin ennenkin. Kouluruokalassa otin kolmeneljäsosaa entisestä valtavasta ruokalautasestani, pian jo vain puolet ja tulin kylläiseksi. Söin hitaammin. Aloin nauttia mauista. Tiesin että pian tulee taas nälkä ja ruokavälit lyhenivät, annokset pienenivät. Laihduin vain 3kg mutta nyt minun ei tee jatkuvasti mieli karkkia ja pullaa. Helpottavaa!

Hauska ohjelma, kiitos siitä! Itsellänikin oli aiemmin kymmenisen kiloa liikaa (168cm/78kg). Kymmenen vuotta sitten "ryhdistäydyin" ja siitä lähtien paino on pysynyt 58 kilossa. Huom! En ole sitä tyyppiä, joka hamuaa minitomaattirasiaa pullan sijaan. Syön kyllä pullan, mutta se on minipuusti =) Karkkipäivää vietän joka viikko. Harvinainen herkku maistuu entistä paremmalta! Eli kompromissit kunniaan. Mitä liikuntaan tulee, tunnistan hyvin tuon ravihevosen selässä-jumputuksen. Kyllä minulle naurettiin, kun aloitin juoksun. Vaan eipä naurettu kauaa. Itseäni motivoi se, kun tuli fyysisesti parempi olo (ei enää hengenahdistusta tai verenpaineen nousua), samoin luonnosta nauttiminen lenkeillä - liikunnan kylkiäisenä saa nauttia monesta muustakin asiasta. Eli kyllä se siitä suttaantuu, eikä tartte edes olla mikään ihmemaailman tapaus (en ole koskaan ollut "luontainen liikkuja", enkä edelleenkään luonnehtisi itseäni liikunnalliseksi tomaattifaniksi, vaikka käynkin lenkeillä säännöllisesti).

Kaikille, jotka laillani arvostavat lukemista enemmän kuin liikuntaa, voi löytyä avain laihtumiseen lukemalla.
Olen ollut sängyssälukija siitä asti kun opin lukemaan. Liikkuminen ei kiinnostanut, mutta paksu epäesteettinen vatsa häiritsi. Opin 20 vuotta sitten kiinalaisen itsehoidon kirjasta, että sykkeen nostattaminen liikkumalla on epäterveellistä. Kiinalaisilla täytyy olla tietoa terveydestä - muuten he eivät olisi maailman suurin kansa! Olen hoitanut terveyttä heidän neuvoillaan, jotka vetoavat mielikuvitukseen ja henkeen, ja olen terve 51-vuotias. Ei länsimainen kuntoilu ole hyväksi meille, jos sen motiivina on itsekkyys ja euforian saavuttaminen.
Molemmat vanhempani olivat lihavia ja kuolivat siihen liitettyihin tauteihin. Pidän heidän laillaan syömisestä. Olen lukenut liudan kirjoja dieeteistä ja minulle sopii parhaiten Montignacin kuvaus menetelmästä erityisesti naisille. Se on kaikin puolin looginen selitys sille, miksi useat meistä lihovat. Logiikka vetoaa minuun ja auttaa jättämään valkaistut sokerit ja vehnäjauhot sekä perunat pois lautaselta ja lasista. Keksin leivän päälle muuta kuin rasvaa. Rasvastakin nautiskelen muutoin täysin rinnoin. Tunnen itseni kauniimmaksi ja virkeäksi, kun vatsani on pieni. Haluan lisätä, että Eve näyttää kauniilta blogin kuvissa, kuulostaa älykkäältä ja viehättävältä radiossa - ei tarvitse laihtua tullakseen hyväksytyksi, mutta Eve sanoi olevansa ponneton ja väsynyt. Tiedän tunteen ja sen miten siihen etsii apua syömisestä. Pitkäaikaisempi apu löytyy kuitenkin pienistä kieltäytymisistä, koska ne vahvistavat minuutta.

Tykkään sun ohjelmistasi Eve Mantu. Tänään tuli (uusintanako, kai?) tämä pullukka ohjelma ja nauroin katketakseni, koska olen lapsesta asti ollut vanttera likka. Se on aiheuttanut ongelmia, ja muille enemmän kuin minulle. Nyt kun olen jo keski-ikäinen ei tämä isojen ihmisten vainoaminen enää niin loukkaa, mutta toivoisin kyllä että saisi olla kehonsa kaltainen. Tämä terveysterrorismi on ikävää ja on suoranaista nuorten naisten ahdistelua.

Olen ollut koko ikäni tosi terve ja veriarvoni, kolestoroliarvot ja muut ovat olleet aina niin hyvät että sitä joka kerta ihmetellään. Suureen ääneen. Ja sitten lopuksi kuitenkin sanotaan, että tuota painoa pitäisi kyllä pudottaa. Kerran kysyin, että miksi kun kerran olen näin terve. Minulle vastattiin, että sinulla on kuitenkin riski sairastua. Niin mutta voihan kuka tahansa muukin sairastua, sanoin, laihakin ihminen eikä häntä kehoiteta lihomaan. Tai lyhyttä ihmistä käsketä mennä venyttämään itseään vähän pidemmäksi, koska lyhyet saattavat saada herkemmin kaikenlaisia pöpöjä kun ovat lähempänä maata.

Minusta tämä terveyspuhe, se että on pakko juosta tai liikkua, ja että pitäisi olla reipas ja iloinen aina on puutaheinää. Kun useimmat eivät sitä ole ja sitten he yrittävät ja epäonnistuvat ja yrittävät ja epäonnistuvat. Ja sitten he masentuvat kun eivät voi olla sitä mitä pitäisi olla jne jne.

Miksei saisi olla väsynytkin joskus? Eihän tämä elämä nyt voi olla mikään pururata jossa on hölkättävä itsensä läkähdyksiin tai juoksupyörä niinkuin marsuilla. Minä kävelen ja pyöräilen ja uin ja myös: nautin löhöilystä. Löhöily kunniaan !

Lisäys edelliseen kommenttiini: Jäin vielä miettimään juoksemisen luontevuutta ja luonnottomuutta, sitä kuinka luonnollista toimintaa juokseminen tai muu fyysinen rääkki ihmiselle oikeastaan on. Uskon siihen, mitä Evekin ohjelmassaan sanoi, eli on selvästi olemassa eräänlaisia luontaisen sporttisia tyyppejä. Mutta entäs meikäläisen kaltaiset sinnittelijät, jotka joutuvat useinkin pakottamaan itsensä lenkille? Nimimerkillä Näin on jatkunut jo 10 vuotta. Ihminenhän tavallaan toimii "luontoaan" vastaan, kun se vetää lenkkarit jalkaan sateesta huolimatta - kuten mulle sattui eilispäivänä käymään. Puoli tuntia kärsittyäni iski ihan euforinen tunne ja jaksoin juosta vielä kolme varttia lisää. Mahtaisiko meissä juoksua harrastavissa olla ripaus jonkinlaista masokismia? Juoksu tuottaa nimittäin tuskaa ja nautintoa - molempia. Se käy luontoa vastaan, mutta tuntuu usein luonnollisimmalta, mitä voi tehdä. Tulee tunne, että juuri näin ja juuri nyt olen olemassa.

Juoksin mielelläni, pysty-, vaaka- tai harrikirvesniemeläistyyppisessä kenoasennossa, kun vain polveni juoksua kestäisivät. Miten vahvistaa polvia huoksukuntoon? Onko siihen mitään keinoa?

Olipa hauskaa vertaistukea...

Mutta oikeasti tuntui, ettei juoksuvalmentaja todellakaan tiennyt, kenelle puhui. Huh, huh, mitä ohjeita! Minusta olisi parempi aloittaa siitä, että todellakin juoksee sinne bussiin, jos tilanne sitä vaatii ja hakee muutoksia suhtautumiseensa liikuntaan sitä kautta... Nimittäin uskon useimpien ihmisten kävelevän (ja odottavan) mieluummin, kuin juoksevan ne kymmenen metriä... Ainakin täällä Helsingissä, jossa moinen on mahdollista.

Minä panostan hyöty- ja pakkoliikuntaan. Asun hissittömän talon ylimmässä kerroksessa enkä omista autoa. Laiskana ihmisenä lisäsin omaa liikuntaani ostamalla kengät, jotka tehostavat lihasten käyttöä. Ensin kokeilin sellaisia "keinukenkiä", kun löysin ne alennuksesta, mutta niillä ei pysynyt bussissa pystyssä ja kauppakassin kantaminenkin oli hankalaa (mutta tuntuivat tosi tehokkailta). Sitten löysin pehmeäpohjaiset, joiden kanssa arkielämä luonnistuu paremmin.

En ole ikinä ymmärtänyt lenkkeilyä. Juosta nyt ympyrä ja palata samaan kohtaan... Siksi tarvitsenkin päämääriä. Kävelen kirjastoon, vähän kauemmana olevaan kauppaan, postiin, torille jne. Ja tietenkin (toivottavasti) takaisin. Teen tikusta asiaa löytääkseni päämäärän.

Nyt olen lukemassa kirjaa, jossa väitetään, että päivittäisestä ravinnosta pitäisi syödä yli puolet aamiaisella ja lounaalla, muuten menee syöminen ahmimiseksi. Olen yrittänyt totuttautua tuohon ja myönnän olevani huomattavasti pirteämpi ja vähemmän ärtynyt... Samainen opus (Tie keveään oloon tai jotain sinne päin) on sitä mieltä, että mitä enemmän itseltään kieltää syömistä, sitä enemmän syö, koska asia on jatkuvasti mielessä. Siispä olen alkanut syödä hyvällä oamallatunnolla myös herkkuja ja mielenkiinnolla odotan, mitä tapahtuu... Kirja myös väittää, että loppujenlopuksi painonhallinnassa on aika vähän vaikutusta liikkumisella, vaan nimenomaa ruokailurytmillä ja oman nälän/kylläisyyden tunnistamisella.

Aika paljon on siis korvien välissä...

Hei!

Sitä jäin ihmettelemään, että mitä keräät lautasellesi, jos se ei pidä nälkää... Olisiko ravintoterapeutista apua?

Tervehdys!
Sparraajasi taisi laittaa sinut liian kovan eteen kun odotti että lähdet juoksemaan tuosta vain. Ei se onnistu, tulee vain metallin maku suuhun. Jos haluat kääntää lehteä elämässäsi, aloita rauhallisesti kävellen. Suuret asiat eivät tapahdu nopeasti. Kävele muutaman kerran viikossa joku kilometri. Pidä liikuntamäärä sellaisena ettei tule paha olo. Lisäät sitten matkaa vähitellen ja samoin kävelynopeutta. Otat sauvat käyttöön jossain vaiheessa, nillä saa liikuntaan lisää tehoa. Juoksemiseen ei sinun tarvitse koskaan ryhtyä.

Seuraavana liikuntamuotona, jolla voit täydentää liikkumisen tuottamaa iloa sekä monipuolistaa sitä voisi olla, uínti, pyöräily, melonta jne. Unohda punttisalit. Luonnossa liikkuminen on parasta.

Ylipaino on todella vaarallinen. Liiasta syömisestä langetetaan lisäksi julma lisärangaistus: Joudut kantamaan liikaa syömiäsi ruokia lopun ikääsi mukanasi. Mikä voisi olla kamalampaa sen lisäksi että sairastuminen on melko varmaa? Jos todella haluat päästä eroon kiloista (ei tapahdu heti sekään) muuta ruokavaliosi. Siirry salaatteihin ja hedelmiin sekä ruisleipään. Joskus kalaa ja broileria. Syö monta kertaa päivässä pikkuruisia annoksia. Takaan että nälkä pysyy poissa ja paino putoaa ilman nälän näkemistä. Ja koko ajan on tasainen hyvä olo. Alussa voi elimistö vähän huokailla pihvien perään mutta tähän tottuu hyvin nopeasti. Yhdistettynä lisättyyn liikuntaan on vaikutus tuntuva. Kilot rapsahtelevat ja pysyvät pois jos ruokavaliota pidetään. Ei pullia, ei keksejä, ei namuja, ei jäätelöä, ei olutta eikä sokeria missään muodossaan. Kohta et niitä enää muistakaan eivätkä juuri maistu.

Henkka

Kiitos ohjelmistasi, Eve!

Minäkin inhoan liikuntaa - hauska kuulla että meitä on kaksi miljoonaa. Liikunta kuitenkin nostaa mielialaa ja parantaa oloa, joten tässä on oltava jokin ristiriita.

Tein ihmiskokeen. Otin ainoaksi tavoitteeksi mennä ovesta ulos, vaikka istumaan puiston penkille, jos liikunta ei maistunut. Mutta kummasti ovesta ulos päästyä on aina tullut myös liikutuksi. Inhottavaa ei ollutkaan itse liikunta vaan siihen ryhtyminen.

Vatsalihaksia en kyllä voi kuvitellakaan treenaavani muuten kuin laulamalla. Mutta se ilmeisesti riittää: fysioterapeutti sanoi että ne ovat ihan hyvässä kunnossa.

Hei kaikki te punkerot ja kiitos Eve Mantu ohjelmasta.
Eve, olet todella hoikka minuun verrattuna tällä hetkellä.
Olen kerran eläessäni laihduttanut ihan yksin ilman toisten tukea ja pudotin painoa 10 kuukaudessa 15 kg. Olen aina ollut pitkänmatkan kävelijä ja tykännyt samoilla metsissä tiettöiä taipaleita ja se tietysti auttoi painon pudotuksessa.
Loppuvaiheessa painoni putosi niin nopeasti että todella pelästyin.
Olin perjantaina töiten jälkeen ostanut uudet farkut. En muista monesko pienempi koko oli menossa, mutta maanantina aamulla vetäessäni housuja jalkaan ne lepattivat ympärilläni ja ilman vyötä olisivat pudonneet jalasta. Kahdessa päivässä olin laihtunut 5 kiloa. Pelästyin liian nopeaa painon pudotusta, että oli pakko lopettaa laihdutus. Olinkin jo tavoitteessani joten voin tasata syömiseni siihen, että paino pysyi siinä ja se pysyi alun toista kymmentä vuotta.
Sitten selkä sairauteni paheni ja jouduin kaksi kertaa leikkaukseen. ensin selkä ja sitten niska. Niskaleikkauksen jälkeen tuli hirvittävät hermokivut ja hoitamattomana ne kroonistuivat ja sairastan sitä lopun ikääni.
Kivut oli kuitenkin saatava kuriin, sillä muuten olisin tappanut itseni niin kuin moni kohtalotoverini on tehnyt, kun ei ole enää kestänyt kamalia kipuja.
Minulle alettiin kokeilla erilaisia ipulääkkeitä ja yhdistelmia eri lääkkeistä. Se minulle sopivien lääkkeiden etsiminen kasti lähes kaksi vuotta ja painoa tuli lisää 35kg. Paino lisääntyi lääkekokeilujen takia. Syömisestä se ei voinut johtua sillä kovista hermokivuista kärsivä ihminen ei voi syödä kunnolla, kun ei kärsi edes pureskella ruokaa kun sattuu niin hel****sti.
Nyt olen saanut painon sivuvaikutuksena 2 tyypin diabeeteksen ja painoa on pakko saada alas ainaakin 20kg. Mutta miten, kun en pysty enää liikkumaan kuin vedessä, sillä jalat ovat laiskistuneet lisääntyneiden hermovaurioiden myötä ja kipujen takia en pystyisi muutenkaan liikkumaan kuin vähän. Vedessä pystyn liikkumaan tunnin ja kokoajan todellaliikkeessä. Altaassakin joudun olemaan yksin, koska jos joku toinen tulee altaaseen niin hän lisää veden liikttä ja se puolestaan sattuu minun kipeään kroppaani.
Aina puhutaan terveiden painonhallinnasta, mutta ei koskaan meidän jotka emme pysty liikkumalla saamaan painoa alas eikä ruualakaan onnistu, sillä kyse on koko elimistön toiminnasta joka toimii väärin.
Olen kuitenkin onnistunut pudottamaan 6kg puolessa vuodessa Eläköön se pienikin pudotus! Siihen se sitten jumiutuikin ekä näytä jatkavan putoamista vaikka kuinka toivoa ja hallisten syömiseni ja hissuttelen kotona minkä jaksan ja istuessakin liikuttelen jalkoja vähän väliä, mutta en liikaa koska se lisää kipuja ja kipujen lisääntyminen tietää kipulääkkeiden lisäämistä. Niitä on minulla aikamoinen arsenaali opiaateista mielenterveyslääkkeeseen jolla pienellä annoksella nostetaan kipukynnystä yöksi jotta voin nukkua edes 4 - 6 tuntia yhtämittaa.
Toivotan kaikille meille läskeille mukavaa ja jokaiselle omakohtaista tapaa pudotaa painoaan. Olemme kyllä kauniita läskeinäkin kun vain muistamme laittaa päälle vaatteet jotka sopivat eivätkä kiristä jokaista läskimakkaraa näkyviin.