Kenellä on oikeus puhua arkkitehtuurista?

Kiitos Eve! Tilojen käyttäjänä ja kaunista ympäristöä arvostavana olen täysin samaa mieltä kanssasi! Kyllä Luojalla oli huono maku, kun teki luonnosta niin runsaan, kaikenlaisia hörhellöisiä ja erivärisiä kukkiakin, olisi kysynyt neuvoa suomalaisilta arkkitehdeiltä, niin olisimme saaneet harmonisen harmaan luonnon. Taitaisi näyttää ympärivuoden talvisen musta-valkoiselta :-)

Asiaohjelman sinänsä kiinnostava sisältö jää huonosti soivan kieliasun peittoon. Miksi hokea "mä" kirjoitetussa asiapuheessa? Vaikutelma on kömpelö ja väkinäinen.

Ohjelmasi, jossa puhuit arkkitehtuurin ja arkkitehtien töiden tulosten etäisyydestä normaaliin elämään oli erinomainen. Nyt Tarja Nurmen kanssa kulkemasi tie oli myös hyvä toisenlainen näkökulma (=Tarjan).
Tarja Nurmi kyllä sanoi ytimen; ettemme me, jotka emme tiedä mitään arkkitehtuurista, saa myöskään sitä arvostella. Hän vertasi arkkitehtien työn arvostelua siihen, ettei hänkään arvostele lääkäreiden työtä!!!
Siinä tuli esille juuri se avain, miten arkkitehdit arvostavat asiakkaitaan. Eli eivät mitenkään, he ovat lähes jumalia maan päällä: Tehtyäni vuosia töitä arkkitehtienkanssa = rakennuttamistehtävissä. Olen itsekin korkeakoulutettu mutta en voi koskaan aliarvioida asiakkaitani. Sitä voisivat arkkitehditkin oppia.

Hyvä Eve

Puhuit edelleen asiaa. Kyllä me tavalliset tallaajat olemme edelleen oikeutettuja sanomaan mielipiteemme arkkitehtuurista. Mehän niitä rakennuksia käytämme. Eivät arkkitehdit saa tehdä taloja ykisnomaan toisille arkkitehdeille ja arkkitehtuurin arvostelijoille.

Sen olen nyt huomannut, että arkkitehdeissakin on niitä "ettekö tiedä kuka olen".

Eve Mantu on oikeassa, kyllä rakennuksen käyttäjällä tai katsojalla on oikeus sanoa mielipiteensä rakennuksesta. Vertaus aivokirurgin työn kommentointiin oli ontuva, sillä kyllä aivokirurgin työn kohteella, siis potilaalla, on oikeus kommentoida aivokirurgin työn tulosta vaikkei itse olekaan aivokirurgi. Hänhän niitä aivoja käyttää.
Tietysti on kiinnostavaa kuulla arkkitehdin näkemys, ja yleensä se tuo lisää ymmärrystä. Arkkitehti osaa ohjata katseemme myös siihen mitä ei muuten huomaisi. Arkkitehti on ammattilainen, en haluaisi että kuka tahansa saisi rakentaa mitä tahansa.

Olisi minusta aika kummallista, jos taloja saisivat arvioida vain arkkitehtuurin tuntijat. Ymmärrän jotenkin sen, että alansa taitajasta taviksen kommentit tuntuvat joskus heppoisilta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat arvottomia. Rehellinen kritiikki voi kyllä antaa taitajille paljonkin mietittävää, palauttaa juurille vaikka.

Tv:ssä on näitä taideohjelmia, joissa taideasiantuntijat ja arkkitehdit arvioivat edeltäjiensä töiden tuloksia. Heillä on usein paljon mielenkiintoista kerrottavaa taviksille. Heillä on taustatietoa alueen historiasta (arkkitehtuuri), tietoa jonkin taidesuuntauksen kehityksestä ja kyseisen taitajan muista töistä. Sellaista tietoa rakennusta ohimennen tarkastelevalla ei yleensä ole. On selvää, että asiantuntija saa kustakin teoksesta enemmän irti kuin tavis, mutta on sillä taviksellakin omat perusteensa näkemyksilleen.

Toimittajan vertaus Vivaldin "Vuodenaikoihin" ja sitä monimutkaisempaan lassiseen musiikkiin on mun mielestäni sikäli erityisen toimiva, että juuri kyseisen teoksen kautta aloin kiinnostua lassisen musiikin kuuntelusta. Kuulin Vivaldin teosta ensimmäisen kerran erään automerkin tv-mainoksessa ja ihastuin siihen heti.

Tottakai mielipiteensä saa sanoa vaikka mistä ja keskustella vaikkapa arkkitehtuurista. Vai ovatko arkkitehdit ammattikuntana jotenkin vastustaneet keskustelua?
Keskustelu on vain valitettavasti usein hedelmätöntä valitusta betonin ja räystäättömien talojen rumuudesta. Helpointa on tietysti kertoa omista fiiliksistä ja toistaa tuttuja yleistyksiä "suomalaisista arkkitehdeistä", jotka eivät käytä värejä, pukeutuvat maripaitaan, ovat ylimielisiä jne.

Tämän päiväinen ohjelma ei paljoa keskustelun tasoa parantanut. Arkkitehti Tarja Nurmen tietämys rakentamisesta ja arkkitehtuurista on toki kiistatonta mutta sekin vaatisi ehkä pientä päivitystä suunnittelutehtävien parissa...

Suomen rakennettu ympäristö heijastelee ennenkaikkea suomalaista mielenlaatua eikä arkkitehtien toivomuksia. Tilaajathan ne päättävät lähtökohtaisesti millaisia rakennuksia he haluavat - eivät arkkitehdit - kuten toimittaja Nurmi totesikin.

Tilaajat/maksajat haluavat halpoja ja sellaisia rakennuksia kuin aina ennenkin = tylsiä rakennuksia. Silloin kun rakennetaan verorahoilla ollaan tietysti aivan erityisen säästeliäitä ja konservatiivisia.

Arkkitehtuurin on sanottu olevan jähmettynyttä musiikkia, ja tällä rinnastuksella tuskin tarkoitetaan doom-metallia. Itse rinnastaisin sen kuvanveistoon, vaikka arkkitehdin mielestä rakennus ei ole esine. Esineeksi rakennus onkin aivan liian massiivinen ja hankala liikuteltava.

Arvostan arkkitehtuuria taiteenlajina. On aina elähdyttävää nähdä vaikka vilauskin rakennuksesta, mikä on kaukana bulkista. Sama pätee kaikkeen, mistä henkii taiten tehdyn käsityön jälki.
Toisaalta, arkkitehtuuria ei voi syödä, niin että tulisi kylläiseksi. Silmillä voi syödä hyvinkin, ja tepastella lämpöisellä lankkulattialla. Voi myös kolistella pittoreskeja kierreportaita ja antaa katseen pyyhkiä yli maiseman ikkunasta, jonka kautta valo ja varjot lyövät leikkiä seinän pintastruktuurissa.

Vielä on hyvää aikaa nauttia ilmavasta tilasta intensiivisesti yksityiskohtia imeskellen: on puoli kupillista kahvia vielä jäljellä. Puoli kupillista jäähtynyttä mustaa, joka suuressa mustassa kupissa luo upeaa kontrastia tilan vaaleahkoille pinnoille, jotka eivät olisi tylsiä ilman kahvin tuomaa lisämaustettakaan. Tuo puolen kupillisen viipyilevä vaellus rakennustaiteen ytimessä erottaa poistumisen vähemmän esteettiseen ja epätäydelliseen maailmaan, josta voipuneena palattuaan voi sytyttää takkaan tulen, noutaa hämärästi valaistusta tiiliholvikellarista vuosikertaviinin, panna mummon kutomat design-villasukat jalkaan, ja ojentaa itsensä Aallon kolmijalkajakkaralle, joka on sijoitettu kultaiseen leikkaukseen.

Nykyarkkitehtuuri akateemisena instituution aon osittain unohtanut ihmiselle luonnollisen lajityypillisen muotokielen.

Muotokielen jonka kautta ihminen tuntee hyvää oloa ja osallisuutta johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen.

Tämä muotoilmaisu ylittää taiteen, tehokkaan tilankäytön ja funktionaalisuuden gategoriat. Arkkitehtuuria on syytä arvostella jo se pitäytyy vain yllämainituissa gategorioissa.
Pahin floppi tässä suhteessa on ollut modernismi ja post-modernismi joiden lähtökohtanaoli rationaalinen ihminen ja mekaaninen luontokäsitys.

Viittaan tässä myös Kaj Nymaniin Suomessa ja kansainvälisesti tunnettuun Christopher Alexanderiin jotka ovat "pienen" ihmisen puolella ja korostavat arkkitehtuurin kansantaiteesen perustuvia juuria.

Toisaalta ohjailevaa ja sanelevaa asennette voidaan ymmärtää julkisten rakennusten suhteen joilla on pyritty yhteiskunnn tiettyjen arvojen ylläpitämiseen.

Mutta yksityisten asuntojen ja kotien ja laitosrakennusten kuten koulujen ja vanhainkotien suhteen arkkitehtien tulee olla nöyriä asiakkaalle.

Parahin kollega! Kirjoitit:

"Tämän päiväinen ohjelma ei paljoa keskustelun tasoa parantanut. Arkkitehti Tarja Nurmen tietämys rakentamisesta ja arkkitehtuurista on toki kiistatonta mutta sekin vaatisi ehkä pientä päivitystä suunnittelutehtävien parissa..."

Hieman häijyä. Lue Katajanokkaseuran uusin lehti ja Linja-arkkitehiten ja minun yhteisen ideasuunnitelman esittely. Lehden nimi on Kaiku. Jos laitat yhteysteitosi - minuthan löydät SAFAn luettelosta - laitan valokuvia joistakin suunnitelmistani.

Nyt teen sitä mitä teen ja se vaatii aikaa. Ohjelmassa selitin ettei oman suunnittelutoimiston pyörittäminen sovi nyt muihin tekemisiini. Arkkitehtikunta on kyllä hyvä vittuilemaan kollegalle aina tilaisuuden tullen, jopa toimittajan oman kertomuksen tilkkeeksi silputusta haastattelusta!
Hienojen talojen esittely jäi gonzoa leikkivän toimittajan omien ajatusten ja asenteiden taustaksi.

Arkkitehtuuria saavat arvostella ja ohjelmia tehdä miten haluavat ja ketkä vaan. Voihan toimittaja tarkoitushakuisesti poimia pitkistä keskusteluista sopivasti jonkun huolimattomasti ilmaistun. Itse en mene neuvomaan aivokirurgia, kaikki suomalaiset ovat sen sijaan valmiita neuvomaan arkkitehteja ja arvostelemaan heitä, tietämättä millaisten asioiden tulos nykyinen ympäristömme on. Suri osa siitä on melkoista en sano mitä.

Ja: kaikki jugendtaloissakaan asuvat perheet eivät kuitenkaan ihan oikesti ole onnellisia. Ei kenties sekään joka tekee seinäni takana rakennusluvatonta rankkaa remonttia jonka tuloksena tultiin seinästä läpi. Se heidän suunnttelijansa ammattaidosta.

Jos Sinulla on muuten hommia et varmasti palkkaisi niihin ainakaan minua. Häijyytesi vuoksi en varmasti myöskään tulisi.

TN

Kollegalle:

Korjaan - tämä on kirjoitettu toipilaana huonossa asennossa:

"Suuri osa siitä on melkoista en sano mitä."

"Se heidän suunnittelijansa ammattaidosta."

Ylen blogin kirjasintyyppi on hankala lukea, nyt tulivat mukaan kaikki kirjaimet.

Kyllä mielipiteensä pitää saada sanoa, kun arkkitehdille rakennus on vain yhdenkertainen toteutus. Paikallisille asukkaille kohde on nähtävissä joka päivä.
Marokossahan aikanaan uusi hallitsija hävitti vanhan hallitsijan asumuksen maan tasalle. Onneksemme maassamme ei ole ollut tällaista kultuuria.
Jokainen arkkitehtihän tekee Suomessakin oman aikakaudensa merkinnän rakennuskulttuuriin.

Kiitos Eve Mantu persoonallisista ja kuulijaa koukuttavista ohjelmistasi. Löysin ne, joulun alusaikaan kun pakenin kaikilla tv/radiokavilla meluisasti soivaa jouluodotushysteriää.

Rahakäyttö ohjelmasi pitäisi "pakolla" kuunteluttaa kansalaisvaatimuksena kaikilla aikuisilla. :-)

"Arkkitektooninen" kokonaisuus on termi, jota lähinaapurimme viralliset oppaat viljelivät ahkerasti ennen muurin murtumista. Tavishenkilön arkkitektooninen kokonaisuus on oma elämänkulku/kokemuspiiri, kuten ohjelmassa toit osuvasti esille. Tiedostamaton tila, jossa viihtyy ja joka toimii ... ja jonne kaipaa ...

Syntyperäisenä itähelsinkiläisenä on Kontulan lähiötalot aika "sykähdyttäviä", jos niitä vertaa vanhan Herttoniemen 1950 tai Puotilan 1960 ihmisenkokoisiin kerrostalopihakokonaisuuksiin. Minä myönnän, että ns. vanhat puistoalueet, tai rakennuskokonaisuudet rauhoittavat sieluani.

Olen minä nähnyt vaikuttavia uusarkkitehtuurisia juttuja maailmalla asuessani ja matkaillessa. Sen takia oikeasti surettaa Musiikkitalo ja sen ympäristön lopullinen muoto, kun radanvieruksen toimistotalot valmistuu 10vuoden sisällä. Noh, paikka on monille varmaan hyvä oikopolku, mutta jäädäänkö sille alueelle kuitenkaan.

Ehkäpä me tavikset haluamme mielummin vaikka kaupungin uimarannalle eväitä syömään tai talvella talsimaan luontopolkua Vanhankaupungin lahdelle. Jäädäänkö me kaupallisiin ostoskeskuksiin aikaa tappamaan, kun koulut/työpaikat ym. on tehorakennettu samalla mallilla home ym. ongelmineen.

Arkkitehtuuria SAA ja VOI arvostella kuka tahansa - siis mielipiteen ilmaisun vapaus on Suomessa. Sen jälkeen voi pyrkiä välttämään esim. näkemästä mielestään rumia rakennuksia tai välttää epäkäytännöllisiä kaupallisia paikkoja.

"Siellä missä sielu lepää on usein harmoonisen kaunismaisema" - siis Eve Mantu, missä ja milloin sielusi lepää?

ps ohjelmasi vieras osasi hyvin paljastavasti tuoda esille oman käsitteensä arkkitehtuurista ... ei häntä kiinnosta pystyykö siellä "koulu"rakennuksessa käyttäjät toimimaan, tärkeintä on arkkitektooninen kokonaisuus

pps. jatka Eve samaan malliin ja ole kuin se sadun lapsi joka ihmetteli kun keisarilla ei ollut uusia vaatteita vaan hän on a...

Ootko ajatellut että betonokolossit tarjosivat aikoinaan ja vieläkin tarjoavat köyhemmille valoisia käytännöllisiä asuntoja. Minusta ei pitäisi toitottaa niiden "rumuutta". On valtavasti ihmisiä, joiden elämä on niihin sidottu. Me jotka asumme betonilähiöissä joudumme kokoajan puolustautumaan. Luulisi että median lukuisat betonimollajat kuten sinä saatte palkkaa perussuomalaisilta kun niin haluatte levittää epäonnistumisen tunnetta lähiöihin.
Itse puolustaudun näin: on kiinnostavaa asua rakennuksessa, joka ei esitä taloa vaan päinvastoin uhmaa pikkuporvarillisia tai ns klassisia tai pinttyneitä käsityksiä "talosta". On viisasta asua siellä missä asuntojen hinnoissa ei ole keskiluokkalisää. On myös historiatonta ohittaa koko seitsemänkymmentäluvun rakennushistoria.

onneksi minun lähiöni koivukylä ehdittiin suojella ennenkuin "mä en vaan tykkää betonista"-julkimankuminen alkoi. Täällä on nimittäin yhtä monumentaalisia tilajärjestelyitä kuin senaatintorilla. Siellähän ison torialueen vietto tuo mukaan luontokokemuksen ja tekee monumentaalitilasta melankoolisen. täällä on maahan työnnetty palikoita tiukkaan 90`n asteen järjestykseen, mutta se maa on erittäin jylhä, kukkuloineen ja rotkoineen ja palikat jättikokoa. Luonto on paikoitellen luonnontilassa niinkuin klassisessa lähiössä kuuluukin. Pliisu tämä ei ainakaan ole!

Anonyymi kirjoitti:

Ootko ajatellut että betonokolossit tarjosivat aikoinaan ja vieläkin tarjoavat köyhemmille valoisia käytännöllisiä asuntoja. Minusta ei pitäisi toitottaa niiden "rumuutta".

Niinpä, vanha Herttoniemi oli rintamieskerrostaloja v.1950-luku ja Puotila aravaa v.1960-luku. Kauneus on katsojan silmässä. Olen nähnyt lapsena kuinka Laajasalo, Myllypuro rakennettiin ym. eikä Vuosaareen ollut edes siltaa ... Aikoinaan monet ko. paikat olivat "sosiaalisesti" yhtä villejä kuin Herttoniemen vuokrataloalue Siilitie, jossa jengit piti omat reviirit järjestyksessä.

Rakastan Itä-Helsinkiä, sen historiaa, kasvua kipuineen, maiseman muutoksia ja olen ylpeä itähelsinkiläinen Nymanin nauris/lehmipeltojen reunalta. Itä-Helsinki on tarjonnut monelle hellahuone/ulkovessa stadiperheelle luksusasumistason aikoinaan. Työn perässä maalta muuttaneille alueen, johon on voinut rakentaa uuden tukikohdan. Ollaan oikeasti ylpeitä omasta itähelsinkiläisyydestä, jossa yhdistyy kaikki joustavat "luonteenpiirteet".

"Rumuus" on suhteellista ja olen samaa mieltä Eve Mantun kanssa, että pelkkä betonipinta on ruma .... siis se on minun mielipiteeni. MUTTA toimivana ja elävänä asuinalueena esim. Kontula on loistava esimerkki hyvästä lähiöstä. Ehkäpä ihmiset luovat ympäristön arkkitehtien hienoista visioista huolimatta. Siis rahalla ei saa kaikkea ... :-) Joten ohjelman asiantuntijavieras varmaan kokee sisäisen henkisen pahoinvointikohtauksen, kun hänelle kerrotaan, että normaalit yhteiskuntaa hyvällä rakentavat ihmiset voivat elää onnellista elämää myös Kontulassa korkeissa kerrostaloissa, vai mitä?

Eve_Mantu kirjoitti:

Olen erittäin iloinen täällä käytävästä keskustelusta. Sen korkeasta tasosta! Ehkä olin liian tyly Itä-Helsingille. Te rakkaiden kaupunginosienne puolustajat saitte minut ajattelemaan asiaa uusilta kanteilta. "Uhmaa pikkuporvarillisia käsityksiä" - hyvin sanottu. Ja tämän kommentin yläpuolelta löytyvä runollinen kotiseudun ylistys. Kaunista, kerrassaan kaunista.

Niin on kiva keskustelu! Ja meidän pitää vaan jaksaa puolustaa Itä-Helsinkiä ja Itä-Vantaata. Pian meillä ehkä on Sipoonkorpipuisto ja Sipoometro ja Marjarata. Toisaalta tänään taas näin alkoholistinuoren. Kun sitoutuu johonkin paikkaan, saa myös surra sen surut.
Jos vielä jatkan vähän lähiökokemuksella: Seisoin maan alla Tukholman päärautatieasemalla. Yht´äkkiä tuli kovin kotoinen olo. Viereeni oli tullut iso somaliseurue- täällähän on koko Koivukylä ajattelin, he tuntuivat tutuilta, tuhat kertaa tutummilta kuin ruotsalaistavikset. Oikeasti heihin ei saa helpolla kontaktia mutta olennainen osa he ovat kotiseutumaisemaa.

Jos Koivukylä olisi rakennettu Pasilan paikalle ei Suomeen olisi syntynyt nykyistä sokeutta laajamittaisen, suunnitellun elementtirakentamisen potentiaalille! Elementtitalot tarvitsevat lisäkseen tunteen maasta ja maisemasta. Ne ovat looginen jatko perinteiselle suomalaiselle rakentamiselle, jonka yksi puoli on ollut rakennuksen sopeuttaminen luontoon. Koivukylä on todella valtava kylä, nimensä mukaan. Kauempana rautatiestä olevat betoninharmaat talot ovat kuin lapsuuteni kylien mäkituvat. Lähempänä rautatietä talot ovat järjestäytyneet isojen värikkäiden tornitalojen pihapiireiksi. Parkkipaikat ovat peltoja.
Se että Pasilassa maa on peitetty parkkikerroksella tekee siitä epäsuomalaisen. Pasilan eteläpäässä näkee miten hieno koko alue voisi olla. Pasilan myötä hautautui koko projekti. Epäonnistuminen niin keskeisellä paikalla.

Arkkitehtuurin päätehtävä ei mielestäni ole käytännöllisten tilojen luominen, vaan nimenomaan aistihavaintojen tuottaminen positiivisessa mielessä. Arkkitehdille voi suoda anteeksi vähäisten pyyhekoukkujen tai vaatenaulakoiden määrän, jos rakennus muuten koukuttaa. Ripustusten suhteen rautakauppa on hyvä paikka kertoa tarpeensa. Suuremmissa liikkeissä löytyy koukkua jos jonkinlaista.
Paikat killuttimille voi suunnitella vaikka itse.
Jos tilat tuntuvat muutenkin epäkäytännöllisiltä, saattaahan myötävaikuttajana olla tilaaja, joka arkkitehtiä on evästänyt. Tuskin missään projektissa arkkitehdille annetaan täysi vapaus toteuttaa tämä puheena ollut kokonaistaideteos, ellei sitten tee itselleen.
Sitä paitsi epäkäytännöllisyys ei ole suoraan verrannollinen viihtyvyyteen. Monet vanhat rakennukset ovat monessakin suhteessa vähemmän käytännöllisiä, mutta ne ovat siitä huolimatta halutuimpia. Tuskin tarvitsee syitä erikseen mainita.

Tutkailin hiljakkoin netistä, minkälaisia ja hintaisia taloja löytyy Turusta rannan tuntumasta. Pari hienoa vanhaa huvilaa näkyi olevan kaupungin merenrantavuokratontilla pääkaupunkiseutulaisittain katsottuna inhimilliseen hintaan. Äkäseen katosivat ilmoitukset, ja paikat parempiin suihin. Modernit kivitalot meren läheisyydessä paistattelevat palstoilla pitempään, vaikka takuulla ovat käytännöllisempiä, energiatehokkaampia ja aiheuttavat vähemmän ylläpitokuluja lähitulevaisuudessa.

Itse en aseta vastakkain modernia arkkitehtuuria ja vanhempaa rakennuskantaa; ne ovat kaikki aikansa merkkejä. Nykyrakentamisessa vanhaa ei kannata yrittääkään jäljitellä, koska patinaa - joka on toinen puoli vanhan rakennuksen viehätyksestä - ei voi rakentaa. Kipsilevykään tuskin ajan myötä patinoituu.
Modernissa rakentamisessa on taas oma viehätyksensä. Puhdas pöytä on hyvä lähtökohta. Pöydälle voi laittaa todelliset tai luulotellut tarpeensa, sekä sopivasti kunnianhimoa ja mielikuvitusta, jotka sekoitetaan kattilassa miedolla lämmöllä visiovelliksi. Velli maistatetaan arkkitehdillä, joka makustelun
jälkeen ryhtyy keittiömestariksi. Riittävällä vastavuoroisuudella on mahdollisuus päästä sekä mestaria, että vellimaakaria tyydyttävään yhteistyöhön, jonka menestys ei jää ainakaan pyyhekoukusta kiinni.

Kontulasta puheen ollen; osan lapsuuttani ja nuoruuteni siellä eläneenä, en muista sieltä mitään rakennusta, mikä olisi jäänyt erityisesti mieleen. Paria taloa ja koulua lukuun ottamatta. Sen verran muistan värimaailmasta, että ekan talon eteisen seinä oli tummansininen, ja tokan kylppäri taisi olla oranssilla maustettu. Siniseen seinään otimme broidini kanssa lähituntumaa monesti, kun meidät oli komennettu nurkkaan seisomaan. Mitään sen syvempiä jälkiä sininen ei kuitenkaan ole jättänyt.
Sen sijaan naapuritalon oviin tuli kerran syvemmätkin jäljet, kun oli kiva juosta rappujen kerrokset tikkuaski kädessä. Ovien väri oli muistaakseni tummahkon ruskea ja ovikellon nupit mustaa muovia. Poliisilaitokselta en värejä muista, olin niin pieni ja syyllisyydentuntoinen, tai sitten väritys oli niin mitäänsanomaton. Ylipäänsä, kuten huomataan, väreillä on arkkitehtuurissa suuri merkitys.

Ei harmaa betonikaan ole pelkästään rumaa. Oikeassa paikassa käytettynä se voi olla kaikkea muuta.
Erityisen onnistuneelta näytti eräs Lehtisaaressa sijainnut pientalo, jonka julkisivuun tutustuin muutaman kymmenen metrin päästä. Paikalla valettu betonirunko, jonka pinnalla näkyi vaakasuuntaiset muottilautojen jäljet. Aukkona puukehyksinen nauhaikkuna. Vaikutelmaa voisi kuvata massiivisen jylhäksi. Tämä harmaa betoni oli kaukana tylsästä.
Toinen vastaavanlaisen runkoratkaisun näin läpikulkumatkalla Marjaniemessä. Näky ei ollut yhtä komea, kuin edellisessä, mutta rakennus erottui ainakin selkeästi ympäristöstään, eikä ollut mitenkään ruma. Saattoi päätellä, että ehkei tuon talon rakennuttanut olekaan perin juurin pikkuporvarillinen asuinpaikastaan huolimatta.
No en minäkään tunne sellainen olevani, vaikka mieluiten asuisinkin pittoreskissa talossa meren rannalla. Ja paljon sinisemmän, suuremman ja syvemmän rannalla, jossa puhaltelisivat leppeämmät tuulet.

Pään sisäistä arkkitehtuuria ei sovi väheksyä, se on perin ekologista ja joustavaa.

Minusta käytännöllisyys ei kyllä sulje pois miellyttäviä aistihavaintoja, usein on päinvastoin. Tosi hienosti olet flaneerannut ja havainnoinut!!!Juuri niin, on tyhmää asettaa eri aikakausia vastakkain. Nyt ehkä vihdoin vihdoin saadaan niitä puukerrostaloja! Betoni on jo nostalgiaa. Joku tommonen sosiaalinen on kyllä enemmän mun unelma kuin huvila meren rannalla. Mutta ehkä sitä ei vaan kaipaa sellaista mitä ei ole mahdollista saada. Kaipaisin kyllä siellä verannalla kaikkia jalat maassa lähiötätejä ja ylpeitä ukkoja ja sitä parjattua monikulttuurisuutta.

Kyllä taviksellakin saa olla mielipide arkkitehdeistä. Varsinkin niistä liukuhihna-arkkitehdeistä, jotka saivat kaupungin vastaavat 70-luvulla luulemaan, että paras tapa nostaa kaupunginosan imagoa oli pakottaa osan kaupunginosista rakentamaan pelkkiä tasakattoja. Eipä taida suomen maassa olla kalliimpaa koulukuntaa, kuin nämä tasakatto arkkitehdit. Paitsi että talot ovat rumia laatikoita, ennemmin tai myöhemmin katto alkaa vuotamaan. Kuinkahan monta homekoulua, kotia ja toimistoa tälläkin hetkellä remontoidaan tai vedetään maan tasalle homevaurioiden takia. Ja maksetaan tuplahinta korjauksista verrattuna alkperäiseen budjettiin.
Sitten tietenkin löytyy näitä Tarja Nurmia, joilla on mahdollisuus ja halu toteuttaa toimivaa ja kaunistakin arkkitehtuuria. Kiitos siitä.

Tavallinen kansa on elänyt maailman alusta asti terveellä järjellä tehdyissa kodeissa, ei siihen arkkitehtejä ole tarvittu. Tänä päivänä koko rakentamisen ketju on mätä. Estetiikka ei pelasta hometaloa tai taloa, johon ei pääse pyörätuolilla tai jonka ulko-ovea ei tahdo löytää tai jonka katto ei kestä lumikuormaa.

P.S. seuraavarkkitehtuurijuttusi Tapiolan toimitalosta, kuulin sen 13.3., toi taas mieleeni vanhan kysymyksen: miksi työpäikoilla pitää olla hienot maisemat? Kodit pitäisi rakentaa komeisiin maisemiin pilvenpiirtäjiin. Tietokoneen ruutua voi tuijottaa vaikka maan alla.

Kiitos hyvistä ohjelmista.

Hienoa, että arkkitehtuuristakin keskustellaan, vaikka muutama kommentti tuntuu taas vihamieliseltä ja perustelemattomalta inttämiseltä. Ikävää, että Tarja Nurmen annettiin ohjelmassa kertoa niin vähän. Tuntuu todella epäreilulta, että toimittaja oli leikannut ohjelmaan jälkikäteen omia kommenttejaan, joihin "haastateltava" ei voinut mitenkään vastata. Vaikuttaa täysin ammattitaidottomalta ja tulee mieleen iltapäivälehtien journalismi.
Suurin osa rakennuksista, jotka "tavikset" mieltävät kauniiksi ja haluttaviksi eivät ole ensimmäiseksi käytännöllisiä, vaan kaukana siitä, esimerkiksi vanhat puuhuvilat. Toimittaja puhui ohjelmassaan rintamamiestaloista ja 70-luvun betonilähiöistä. Kaikki rintamamiestalot ovat arkkitehtien suunnittelemia, esimerkiksi Alvar Aallon, toisin kuin suuri osa minimaalisilla kustannuksilla massatuotantona, mutta tarpeeseen rakennetuista 70-luvun lähiökerrostaloista. Arkkitehdeissäkin on eri tasoisia ammattilaisia, mutta ei kukaan halua rakentaa huonoa ympäristöä, kyllä ne syyt löytyvät jostain muualta. Arkkitehti yleensä on se ainoa ihminen rakennusprojektissa, joka yrittää taistella saadakseen käyttäjän tarpeita kuuluville.

ps. Suomessa ei ole olemassa tasakattoisia rakennuksia, aina ne katot johonkin suuntaan kallistuvat, enemmän tai vähemmän.