Esityslista 25.1. Kouluväkivalta on aikuisten moka!

Olet ottanut ohjelmasi aiheeksi koulukiusaamisen, koulussa tapahtuvan ilmiön. Miksi ohjelmassasi ei ole yhtään kasvatuksen ammattilaista, opettajaa? Miksi ohjelmassa ei ole yhtään opettajankoulutuksen käynyttä henkilöä, saati opettajankouluttajaa? Puheenvuoron antaminen tällaiselle henkilölle olisi ollut ensiarvoisen tärkeää. Vanhemman näkökulma on tärkeä, mutta se on varsin tunteellinen, puolueellinen näkökulma. Koulun ja kodin tulisi toimia tiiviisti kasvatuskumppaneina. Mikäli vanhemmat eivät halua toimia yhteistyössä opettajan kanssa, se on viesti oppilaalle siitä, että opettajaa ei tarvitse kunnioittaa. Miten opettaja silloin voi rakentavasti toimia esimerkiksi kiusaamistilanteessa? Koulukiusaamiseen puuttuminen on vaikeaa, koska koko ilmiö on niin monimuotoinen. Opettajien toiminnassa on varmasti inhimillisiä rajoitteita, mutta suosittelen menemään kouluun seuraamaan opetusta päiväksi. Se ei ole enää sitä, mitä se oli 70-luvulla, eikä se ole välttämättä sitäkään, miten sinun lapsesi sen kotona raportoi. Jokaisen vanhemman tulisi lukea Timo Parvelan ja Jari Sinkkosen "Kouluun! - ekaluokkalaisen vanhemmille." (2011) Siinä on paljon painavaa asiaa koulusta ja lapsen hyvinvoinnin turvaamisesta toimivalla koulun ja kodin yhteistyöllä.

Ekaluokalla minua kiusattiin koulumatkoilla, tönittiin ja heitettiin ojaan. Äiti sai tietää kiusaamisesta ja oli yhteydessä opettajaan. Tästä seurasi jälki-istunto kiusaajille eli naapurin pojille. Kotoa käsin huolehdittiin minun turvallisesta koulumatkasta. Koulumatkoilla oli mukana aina vuosia vanhempi isosisko, joskus odotin koulun pihalla useita tunteja, että hän pääsi koulusta - ja siltä osin kiusaaminen loppui!

Toimin 70-luvulla yläasteen opettajana. Erässä luokassa yksi poika - ties mistä syystä - oli valikoitunut kiusattavaksi. Poika oli aivan tavallinen poika, ei houkutellut mielestäni kiusaajia jollakin poikkeavalla ominaisuudellaan. Tuntui, että joku luokan kingeistä oli niin vain oikusta päättänyt. Koulussa oli, ylellistä kyllä koulupsykologi, ja opettajat olivat kiitettävää kyllä päättäneet puuttua kiusaamiseen. Muistan ikuisesti tuon istunnon psykologin johdolla. Kiusaaja ja kiusattu sekä muutama opettaja oli kutsuttu palaveriin. Psykologi käänsi ongelman näppärästi päälaelleen: kiusaaja kiusaa siksi, että hän on heikko pelkuri! Kiusatun tulee ymmärtää asia näin! No, kumpikaan heistä ei tietenkään kuten en itsekään uskonut tuohon epäoikeudenmukaiseen tulkintaan. Kiusaaja oli itsevarma, vahva ja äänekäs öykkäri eikä luultavasti pelännyt mitään. Yhtä reilua olisi ollut selittää keskitysleirin vangille, että häntä rääkätään siksi koska rääkkääjät ovat itse asiassa pelkureita ja pelkäävät häntä. Sitä paitsi lapsilla on kuitenkin jonkinlainen käsitys oikeudenmukaisuudesta: on väärin kun vahvempi kiusaa heikompaa. Silti kiusaajan myötäilijät eivät uskalla sanoa tätä ääneen. En usko että kukaan koulussa psykologia ja muutamaa epäherkkää opettajaa lukuun ottamatta nieli psykologin selityksen. Ja kiusaaminen jatkui, ehkä pikkuisen piilotetumpana. Jätin koulun pian, mutta kiusatun pojan kohtalo ei ole jättänyt minua. Psykologeihin en ole tämän kokemuksen jälkeen uskonut, ja jumalan kiitos en ole heitä tarvinnut.

Miten viitsit sortua puhumaan "rumista ja urpoista", asian olisi voinut hoitaa toisinkin. Tuo nimillä kuvaaminen pitää meidän polven, johon sinäkin jo alat kuulua, lopettaa. Tuo on kiusaamisen levittämistä. Mikä kerran mediassa toistetaan/mainitaan, tulee elämään. Oli se sitten yrjöämistä tai jorman kokoista touhua, kerrankun toistat - aina joku tallentaa ja toistaa tilanteen tullen.
Nuo nimet on äidit rakkaudellisesti lapsilleen aikakausina valinneet. Kohta on Urpaniuksenkin vuoro... nyt jo on Onnit ja mitä niitä nyt onkin jo vuorossa.
Minusta kaiken pahan alku kiusaamisessa on lastentarhat ja niiden opettajat ja niiden toimittaja-ystävät.
Omaa tytärtämme s 1977, kiusattiin rankasti, hänen kiusaajansa, pahimmat ovat nyt lastentarhanopettajia... ja samalla onnellisia pikku perheenäitejä...... ja kuulin kaupassa miten yksi heistä kasvatti omaa tytärtään ... ja väitän että siinä on kasvamassa uusi kiusaaja.
Kun on kerran jotain kiusannut nimikkeen alla koulukiusaaja, hänestä tulee kiusauksen jatkaja, jopa lastentarhanopettajanakin. On lähellä esimerkki eikiusatusta nuoresta, josta tuli lastentarhanopettaja, hänen suhtautumisensa ammattiinsa on toisenlaista. En ole puoluellinen, tämä nuori ei ole sukulaiseni.
Tosiaan te toimittajat olette vastuuttomia ja pahimpia urpottelijoita mm Päivärinta ja ... nyt sinäkin, ja aina mikä parhaalla paikalla julistetaan, jää elämään.
Tyttäreni ei ole täysin selvinnyt kiusaamisesta. Kiusaajat jatkavat elämää, ja meidän tapauksessa huomattavan suuri osa näistä elämässä porskuttavista kiusaajista, ja heidän tuekseen lyöttäytyneistä ovat tämän päivän varhaiskasvattajia ja olivat muuten lastentarhanopettajien ja perhepäivähoitajien lapsia itse. Onko tässä todennettu se että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, siirtyykö kasvattajan lapsen oman vanhemman puute tai mustasukkasuus, kun vanhempi ei kotona enää jaksa tai kertaa päivää kotona esimerkkeinä, seuraavaan ja seuraavaan polveen.
Vielä tästä URPOTTELUSTA !
Kirjoitan sinun suututtamana teidän pääjohtaja Kiviselle, että eikö teitä toimittajia saada kuriin. Juuri te edistätte kiusaamista. Nimittelylle 0-toleranssi Ylessä.

at kirjoitti:

Miten viitsit sortua puhumaan "rumista ja urpoista", asian olisi voinut hoitaa toisinkin. Tuo nimillä kuvaaminen pitää meidän polven, johon sinäkin jo alat kuulua, lopettaa. Tuo on kiusaamisen levittämistä. Mikä kerran mediassa toistetaan/mainitaan, tulee elämään. Oli se sitten yrjöämistä tai jorman kokoista touhua, kerrankun toistat - aina joku tallentaa ja toistaa tilanteen tullen.
Nuo nimet on äidit rakkaudellisesti lapsilleen aikakausina valinneet. Kohta on Urpaniuksenkin vuoro... nyt jo on Onnit ja mitä niitä nyt onkin jo vuorossa.
Minusta kaiken pahan alku kiusaamisessa on lastentarhat ja niiden opettajat ja niiden toimittaja-ystävät.
Omaa tytärtämme s 1977, kiusattiin rankasti, hänen kiusaajansa, pahimmat ovat nyt lastentarhanopettajia... ja samalla onnellisia pikku perheenäitejä...... ja kuulin kaupassa miten yksi heistä kasvatti omaa tytärtään ... ja väitän että siinä on kasvamassa uusi kiusaaja.
Kun on kerran jotain kiusannut nimikkeen alla koulukiusaaja, hänestä tulee kiusauksen jatkaja, jopa lastentarhanopettajanakin. On lähellä esimerkki eikiusatusta nuoresta, josta tuli lastentarhanopettaja, hänen suhtautumisensa ammattiinsa on toisenlaista. En ole puoluellinen, tämä nuori ei ole sukulaiseni.
Tosiaan te toimittajat olette vastuuttomia ja pahimpia urpottelijoita mm Päivärinta ja ... nyt sinäkin, ja aina mikä parhaalla paikalla julistetaan, jää elämään.
Tyttäreni ei ole täysin selvinnyt kiusaamisesta. Kiusaajat jatkavat elämää, ja meidän tapauksessa huomattavan suuri osa näistä elämässä porskuttavista kiusaajista, ja heidän tuekseen lyöttäytyneistä ovat tämän päivän varhaiskasvattajia ja olivat muuten lastentarhanopettajien ja perhepäivähoitajien lapsia itse. Onko tässä todennettu se että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, siirtyykö kasvattajan lapsen oman vanhemman puute tai mustasukkasuus, kun vanhempi ei kotona enää jaksa tai kertaa päivää kotona esimerkkeinä, seuraavaan ja seuraavaan polveen.
Vielä tästä URPOTTELUSTA !
Kirjoitan sinun suututtamana teidän pääjohtaja Kiviselle, että eikö teitä toimittajia saada kuriin. Juuri te edistätte kiusaamista. Nimittelylle 0-toleranssi Ylessä.

Nyt joudun tunnustamaan, etten ymmärrä. Ketä olen nimitellyt urpoksi ja rumaksi? Voitko tarkentaa?

Pahoittelen. En ilmaissut tarpeeksi selkeästi ohjelmassa, että toinen vieraista on toiminut erityisopettajana ja hänellä on erityispedagogista osaamista. Hän on työskennellyt pitkään koulussa. Ohjelmassa hän oli kuitenkin enemmän Valopilkku-projektin työntekijänä, mutta erityisopettajan kokemuksella ja osaamisella.

Ohjelmassa ei vielä päästy kovinkaan pitkälle. Todettiin, että opettajilla pitäisi olla parempi koulutus, että he huomaisivat kiusaamisen. Niinpä kyllä. Entä sitten kun se on huomattu, mikä on toiminta? Jos yksi/useampi lapsi halveksii toista, millaisilla toimilla halveksunta lähtee pois? Lapsia voi yrittää tietenkin kasvattaa, mutta teinien kanssa on jo vaikeampaa, hehän kapinoivat kaikkia auktoriteettien esittämiä ajatuksia vastaan, mikä on ihan normaalia. Itse en olisi myöntänyt olevani kiusattu kuin aseella uhaten, halusin ylitse kaiken kaveripiirin hyväksyntää. Todellisuudessahan minulla ei ollut yhtään kaveria, olin kiusattu. Kiusaamisella oli myös selvästi näkyviä piirteitä, kuten se, että jokaisen tunnin jälkeen luokkani pojat jättivät laukkunsa minun kannettavikseni. Koska pelkäsin pahempaa, vein laukut aina sen luokan eteen, jossa seuraava tunti oli. Suurta laukkumäärää raahaavan pojan näkivät varmasti kaikki opettajat. Kerran yksi vihelsikin pelin poikki ja sen jälkeen meni pari päivää, ettei homma langennut minulle, mutta sitten se taas jatkui, eikä kukaan enää puuttunut siihen. Siis vain yhden kerran opettaja puuttui tähän ilmiöön. No, tämä oli 80-luvulla. Periaatteessa en piittaa siitä, mitä minulle on tapahtunut joskus lapsuudessa. Järkyttävämpää on ollut havaita, että kun olen pari kertaa satunnaisesti nähnyt entisiä koulukavereita, he suhtautuvat minuun samalla tavalla halveksivasti, vihamielisesti ja torjuvasti kuin silloin lapsena, vaikka olemme jo keski-ikäisiä. Se on hyvin kummallista. Olin ajatellut, että he olisivat jälkikäteen ymmärtäneet asemani, mutta niin ei nähtävästi ole käynyt. Ehkä kiusaajat pitäisi saada vastaamaan kysymykseen, miksi he kiusaavat, millä tavalla he näkevät kohteensa, millä tavalla kiusaaminen palvelee heitä? Ja osoittaa sitten parempia teitä (mielellään niin, että he ikäänkuin itse oivaltaisivat ne) ja kannustaa niihin, kenties palkitsemallakin jotenkin. Odottaisin keskustelua, joka menisi jo eteenpäin, kun aina pyöritään vain näissä peruskysymyksissä ja päädytään siihen, että aikuisten pitäisi huomata kiusaaminen ja sitten keskusteluaika onkin jo ohi.

Seuraavaksihan voisitkin tehdä ohjelman, jossa joku entinen (tai miksei nykyinenkin, aina parempi) koulukiusaaja kertoisi, miksi hänestä tuli kiusaaja. Mitä hän halusi saavuttaa sillä? Tämä olisi paljon mielenkiintoisempi näkökulma ja kenties hyödyllisempi, koska sitä kautta saataisiin lisää tietoa ilmiöstä. Ilman kiusaajan päässä tapahtuvia juttujahan ei koko ilmiötä olisi olemassakaan, hän on aina aloitteellinen. Miksei siis paneuduta suoraan syyhyn, niihin prosesseihin, jotka tekevät kiusaajasta kiusaajan ja pyritä vaikuttamaan suoraan niihin?

Jatkan vielä, olen siis cm-alkuisella nimimerkillä sama henkilö. Asiaa ei ehkä pitäisikään jättää pelkästään aikuisten huomaamisen varaan. Koulukiusaamisesta pitäisi tehdä koko luokkaa koskeva asia. Nythän tilanne on sellainen, että kiusaaja(t) kiusaa ja porskuttaa siinä missä muukin luokka ja kiusattu yksin kantaa asiasta kärsimyksen, joka on hänen mukanaan kenties vuosikymmenien ajan. Tämä ei liene ihan oikein. Kiusattu on yksin epäsuosittu henkilö luokassa. Jollei tätä suosion jakutumista voida estää, niin pitäisi olla olemassa jokin järjestelmä, jonka mukaan kiusaaminen kävisi kannattamattomammaksi toiminnaksi. Muu luokkka pitäisi saada jollakin tavalla mukaan kiusaamisen estämiseen. Kiusaamisesta pitäisi koitua sanktioita koko luokalle. Silloin voisi olettaa, että toiset oppilaat eivät enää tukisi kiusaajaa, eivätkä vaikenisi tai seuraisi kiusaamista passiivisina vierestä. Sanktio voisi olla esim. sellainen, että luokka, jossa on esiintynyt kiusaamista, joka ei erilaisista puuttumistoimista huolimatta ole loppunut, joutuisi lukuvuoden lopussa käymään viikon verran muita kauemmin koulussa, ennenkuin saisi todistukset. Menetettyä kesälomaa ei korvattaisi. Oppiaineena ylimääräisellä viikolla olisi sosiaaliset taidot. Tällaisen sanktion uhkan ollessa voimassa voisi hyvin olettaa, että oppilaat ymmärtäisivät olevansa kaikki vastuullisia asiassa. Heitä pitäisi myös ohjeistaa, miten toimia kiusaamisen ehkäisemiseksi tai poiskitkemiseksi luokassa. Koko luokka olisi yhdessä vastuussa asiasta, ei esim. tietyt vastuuoppilaat. Ja tietenkin opettajat, mutta tämä olisi hyvä tuki opettajalle, joka ei kuitenkaan ole lasten tasolla, eikä näe koko draamaa lasten silmin. Ehkä tällaista onkin, enhän tiedä nykyisestä koulumaailmasta mitään. Tällainen idea nyt vain tuli mieleen.

Kiitos ohjelmasta! Koulukiusaamiseen liittyvät ilmiöt muodostavat laajan kentän, eikä kaikkea voi sisällyttää 45 minuuttiin. Näkökulma, jonka toimittaja valitsi oli tärkeä ja ansaitsi tulle esille: kiusatun ja kiusattuja konreettisesti auttavien itsekin kiusaamista kokeneiden aikuisten näkökulma. On hyvä että asiat sanotaan niin kuin ne koetaan, kaunistelematta. Tällainen lähestymistapa aiheuttaa ehkä puolustautumisreaktion niissä, jotka jossain sisimmässään tuntevat piston, mutta haluavat sen peittää ja ohittaa.

Selvitin kyllä haastateltaviesi taustat. Koulussa voi kyllä valitettavasti toimia jopa ilman koulutustakin, mutta luokanopettaja/erityisopettaja on eri asia kuin asioita jonkin verran opiskellut. Tartuin asiaan siksi, että näyttää olevan hyvin tavanomaista jättää opettajan näkökulma huomiotta tämäntapaisissa selvityksissä. Sen sijaan kaikki yhdessä mollataan opettajia ja heidän välinpitämättömyyttään. Tämä on pahinta, mitä kiusatulle lapselle voi tehdä - vetää pohja opettajan tekemältä työltä!

Kiitti Eve Mantulle mielenkiintoisista ohjelmista. Kiusaamisaihe kosketti minua, vaikka olen siirtynyt 30 työvuoden jälkeen jo eläkkeelle opetustyöstä. Koulu korostaa nykyään liikaa älyä ja kirjatietoa. Kuitenkin esimerkiksi kouluni opetussuunnitelmassa keskeisiä kasvatusperiaatteita olivat oppilaan itsetunnon ja minä kuvan kehittäminen, sosiaalisuus, kansainvälisyys, mediataidot. Ihmettelen, miksi sosiaalisia taitoja ei kuitenkaan käytännössä opeteta riittävästi. Kiusaamisen ennalta ehkäisy liittyy tähän asiaan. Luokat pitäisi ensin ryhmäyttää sosiaaliselta hengeltään suvaitseviksi. Keinoja voi olla monia, mutta draamakasvatuksessa opitaan vuorovaikutusta, tunnetaitoja, itsetuntemusta. Se ei ole pelkkää teatterikasvatusta. Itse olen kuitenkin draaman opettajana kokenut, kuinka kielteisiä tunteita voidaan käsitellä ryhmässä niin, että ne nimenomaan koskettavat oppilaiden tunnepuolta ja auttavat suhtautumaan empaattisemmin ympäristöön. Jos olisi valta niin kuin mieli, muuttaisin opettajakoulutusta. Palkkaisin työttömät taiteilijat ja näyttelijät kouluttamaan opettajille sosiaalista draamaa, jota voisi sitten käyttää eri aineiden ja asioiden konkreettisessa opetuksessa. Kun tietoisuus menee tunteena selkärankaan asti sen muistaa ja tajuaa. Ihmettelen, kun opetushallitus suunnittele irrallisia draamatunteja, vaikka draama voisi olla apuväline kaikissa oppiaineissa, kun opettajilla olisi siihen vain koulutus. Draaman avulla voitaisiin luoda hengeltään hyviä, joista hyötyy, ei vain kiusattu, vaan koko luokka. Draamakasvatuksen arvoa ei ymmärretä riiittävästi, siksi puuttuu päteviä opettajia. Draamakasvatusta ei opita kirjoista, se täytyy itse kokea. Toivoisin radio-ohjelmaa draamakasvatuksesta, suosittelen Jyväskylän yliopistoa. Ystävällisin terveisin Tuula Väyrynen

Tuula Väyrynen kirjoitti:

Kiitti Eve Mantulle mielenkiintoisista ohjelmista. Kiusaamisaihe kosketti minua, vaikka olen siirtynyt 30 työvuoden jälkeen jo eläkkeelle opetustyöstä. Koulu korostaa nykyään liikaa älyä ja kirjatietoa. Kuitenkin esimerkiksi kouluni opetussuunnitelmassa keskeisiä kasvatusperiaatteita olivat oppilaan itsetunnon ja minä kuvan kehittäminen, sosiaalisuus, kansainvälisyys, mediataidot. Ihmettelen, miksi sosiaalisia taitoja ei kuitenkaan käytännössä opeteta riittävästi. Kiusaamisen ennalta ehkäisy liittyy tähän asiaan. Luokat pitäisi ensin ryhmäyttää sosiaaliselta hengeltään suvaitseviksi. Keinoja voi olla monia, mutta draamakasvatuksessa opitaan vuorovaikutusta, tunnetaitoja, itsetuntemusta. Se ei ole pelkkää teatterikasvatusta. Itse olen kuitenkin draaman opettajana kokenut, kuinka kielteisiä tunteita voidaan käsitellä ryhmässä niin, että ne nimenomaan koskettavat oppilaiden tunnepuolta ja auttavat suhtautumaan empaattisemmin ympäristöön. Jos olisi valta niin kuin mieli, muuttaisin opettajakoulutusta. Palkkaisin työttömät taiteilijat ja näyttelijät kouluttamaan opettajille sosiaalista draamaa, jota voisi sitten käyttää eri aineiden ja asioiden konkreettisessa opetuksessa. Kun tietoisuus menee tunteena selkärankaan asti sen muistaa ja tajuaa. Ihmettelen, kun opetushallitus suunnittele irrallisia draamatunteja, vaikka draama voisi olla apuväline kaikissa oppiaineissa, kun opettajilla olisi siihen vain koulutus. Draaman avulla voitaisiin luoda hengeltään hyviä, joista hyötyy, ei vain kiusattu, vaan koko luokka. Draamakasvatuksen arvoa ei ymmärretä riiittävästi, siksi puuttuu päteviä opettajia. Draamakasvatusta ei opita kirjoista, se täytyy itse kokea. Toivoisin radio-ohjelmaa draamakasvatuksesta, suosittelen Jyväskylän yliopistoa. Ystävällisin terveisin Tuula Väyrynen

Täysin samaa mieltä! Esim. forum-teatterin keinoin voidaan haastaa oppilaat ja miksei myös opettajat ratkomaan ristiriitatilanteita, joko ryhmässä esiintyviä tai kuvitteellisia, alistamatta ketään. Mielestäni draaman ottaminen mukaan yhdeksi osaksi opetusta on kiinni ainoastaan oivalluksesta ja tahdosta. Oppimistuloksiin tämä vaikuttaisi pelkästään positiivisesti.

Kiitos teille kaikille aktiivisesta keskustelusta, joka totisesti vahvistaa halua jatkaa tästä aiheesta eteenpäin. Ajattelen, että peruskoulu on koko yhteiskunnan kasvualusta ja siksi niin tärkeä ja kiinnostava paikka. Poimin kommenteistanne kysymyksiä ja haasteita ja nappaan ne mukaan. Opettajat viekööt näitä kysymyksiä myös omiin työyhteisöihinsä ja (mahdollisiin) jatkokoulutuksiinsa. Jos on työkaluton olo, täytyy vaatia lisää keinoja. Yritetään pysyä hereillä ja jatkaa hyvien käytäntöjen etsimistä.

Yksi ongelma on se, että suoraan koulusta leipänsä saavia opettajia on hyvin vaikea saada kertomaan työstään. Joissakin kouluissa opettajia on suoraan kielletty esiintymästä mediassa. Suurempi osa vaikenee omasta tahdostaan, ei halua leimautua kriittiseksi (!) Ohjelman tarkoitus ei ollut vetää pohjaa pois opettajien työn alta, vaan vahvistaa opettajien tietoisuutta siitä että juuri he ovat se pohja!

Kiitos Eve Mantulle. Ihan mielettömän hieno kokous oli tämä viimeisin. Asialista oli niin tämän päivän koulun kipupisteen ytimessä, että vieläkin sattuu. Vähän tylsä ilmiö on se, että kun joku koulun ulkopuolinen taho ottaa näitä asioita esille, niin koulun suunnalla heti joku nousee takajaloilleen – pitää puolustautua. Nuorisotutkimuksen professori Tommi Hoikkala istui ysiluokan takapenkillä kollegansa Petri Pajun kanssa kokonaisen vuoden ja he päätyivät samanlaisiin havaintoihin ja näkyihin, kuin mistä kokouksessa puhuttiin ja keskusteltiin: Aikuisten pitää puuttua aktiivisesti ryhmäilmiöihin ja oppilaiden välisiin statuseroihin. Opetus on ensiluokkaista ja didaktiset taidot huippuluokkaa mutta aikuiset eivät ota kokonaisvaltaista vastuuta lapsista/nuorista. Ryhmät ja niiden dynamiikat muodostuvat vapaan pudotuksen periaatteella. Siinä pudotuksessa aina joku suljetaan ulkopuolelle, ja se valitettavasti otetaan joissakin kouluissa luonnonlakina. Tässä kohtaa paljastuu se aikuisen vastuun sokea piste. Kyllä siellä koulunkin sisällä on katsottava peiliin – siinäkin koulussa missä kaikki ovat hyvin.

Onpa tervetulleita, raikkaita ajatuksia. Minusta kommenttisi "Ilman kiusaajan päässä tapahtuvia juttujahan ei koko ilmiötä olisi olemassakaan, hän on aina aloitteellinen" osuu asian ytimeen. Loistavaa. Kun toimisimme ehdottamallasi tavalla, paneutuisimme syihin, mikä innostaa toisen alentamiseen. Olenko itse parempi, vahvempi ja menestyvämpi, jos saan todistettua jonkun toisen jossain asiassa itseäni huonommaksi?

Myös ajatuksesi koko luokan vastuusta on loistava. Sanktiosta puhumattakaan.

Koulukiusaamisesta ja kouluväkivallasta puhuttaessa on kyse moninaisista, erilaisista tilanteista ja tapahtumista. Yhtä ainoata ratkaisua ei varmastikaan ole olemassa. Ihmissuhteet ja -mieli on niin monisäikeinen kokonaisuus, että mitä erilaisempia lähestymis- ja ratkaisutapoja löydämme, sitä varmemmin saamme katkaistua kurjat tilanteet ennen kuin ne äityvät katastrofaalisiksi jonkun nuoren elämässä.