Mikä siinä tervehtimisessä on niin vaikeata?

Kiitos tästä aiheesta. Yhdyn sydämestäni näihin mietteisiin. Itse maaseudulla kasvaneena tervehdin kaikkia kohdatessani. Se oli meidän kylällä ainakin itsestäänselvyys. Se on kotien ja koulun kasvatustyön tulosta. Uskon, että siellä vieläkin kaikki tervehtivät toisiaan. Mutta nykyisessä kotikunnassani tiiviillä omakotitaloalueella asuessamme tapa on toinen. Minä tervehdin yhä edelleen ihan kaikkia vaikka kävelyllä ollessani. Mies (pikkukaupungista kotoisin) tupisee kaulukseensa vierelläni:"Ei sitä ihan kaikkia ruukata tervehtiä! Ei kaupungissa ainakaa. Se on toista siellä teidän kotikulmilla!" Minua harmittaa tällainen, olenko siis a) sivistymätön b)maalaismoukka c)epäkohtelias d)tunkeileva...

Uskon silti, että tämä tervehtimiskulttuuri ei katoa yhteiskunnastamme. Pidetään me vanhat jäärät siitä huoli. Olkoonkin vaikka maalaismaista! :) Ilokseni olen huomannut, että osa vastaantulijoista katsoo ihmetellen, suu kaartuu hymyyn ja tervehtii takaisin. Tämä tervehtimisele saattaa olla jonkun yksinäisen kohdalla se ainoa kohtaaminen päivässä. Sillä voimin jaksan jatkaa tätä tapaani :)

Hei! Kiitos ohjelmastasi. Olen sen ikäinen ihminen ja maaseudulla varttunut, että tervehtiminen ja toisen ihmisen huomaaminen on ehdollistunut vahvasti oman käyttäytymiseen. Olen päättänyt viedä tätä tervehtimisen aatetta eteenpäin ensisijaisesti pitämällä siitä kiinni ja pitämällä kiinni myönteisestä asenteesta tässä asiassa, etten alkaisi luetteloida ja laskea niitä ihmisiä, jotka eivät vastaa tervehdyksiini. Paljon on kuitenkin niitä tilanteita, joissa on saanut nauttia oman toimintansa hedelmistä ja on synytyn hauskoja pieniä kohtaamisia arjen hulinassa. Voin ajatella myös niin, että vaikka joku ei alakaan minua siinä hetkessä, hän saa kuitenkin mukaansa hippusen hyvää ja se voi vaikuttaa seuraavaan kohtaamiseen seuraavaan henkilön kanssa, tai sitten ei. Itse kuitenkin toimin niin kuin parhaalta tuntuu. Olen vähän skeptinen noitten kampanjoiden suhteen, mutta on minulla sellaisesta ainakin yksi hyvä kokemus. Työpaikalla oli työhyvinvointipäivä ja puhumassa oli työterveyspsykologi siitä, miten ilmapiiri työpaikalla rakentuu pienistä asioista, kuten siitä mihin sävyyn aamulla tervehtii työtoveria ja tervehtiikö. Seuraavalla viikolla moni selvästi alkoi toteuttaa tätä ajatusta käytännössä ja vaikka se tapahtui ehkä hieman leikkimielisestikin, sillä oli selvä vaikutus siihen, miltä työpaikalle saapuminen tuntui. Selvästi se myös tarttui ja levisi ja jäi myös elämään. Ehkä toiset pitivät siitä enemmän huolta kuin toiset, mutta lopputulos oli tärkein.

Hei Eve Mantu,

Hyviä ohjelmia teet, kuten tämäkin juuri kuultu tervehtimisestä tai paremmin tervehtimättömyydestä. Tuli heti mieleen Lapin laduilla vallinnut hyvä tapa tervehtiä vastaantulijoita (helsinkiläisetkin). Onhan siis kummallista, ettei siellä selkosilla sanottaisi hei kun vastaan tullaan. Saattaa olla, ettei kilometreihin ole ketään nähnyt. - Sitten Helsingin Sanomissa kovin urbaani toimittaja kirjoitti jutun, jossa naureskeli tätä hölmöyttä. Kun ei kerran etelässä tervehditä, niin miksi ihmeessä siellä sitten heittäydytään näin tuttavallisiksi? Voisin vannoa, että siitä lähtien yhä harvempi siellä enää tervehtii, jonka surulla olen todennut. Minä toki tervehdin edelleen, mutta yhä harvemmin saan vastauksen. Ruotsalaisturistit kaikkein huonoimmin vastaavat, katsovat korkeintaan kummissaan.

Poskipusuista vielä: Ranskassa aloitetaan vasemmalle ja oikealle ja vielä vasemmalle. Englannissa aloitetaan oikealle, ja siitä sitten kyllä helposti tulee suulle pussaus :)

Siihen viimeiseen haastateltavan tarinaan nykyisen miehensä tapaamisesta, voisin todeta että tapahtuu sitä ihan tavallisissakin piireissä. Tapasin mukavan tytön vuonna 70 3 päivää vapun jälkeen Vanhalla Polilla Helsingissä. Lähdettiin yhdessä boksiini. Kahden kuukauden päästä menimme kihloihin ja seuraavan kahden kuukauden päästä naimisiin. Saimme kolme lasta. Nyt olemme molemmat eläkkeellä. Meillä on yhteensä 8 lastenlasta. Tuntuu että olisimme onnellisia. Tietenkin elämässämme on ollut ajoittain vaikeitakin aikoja, mutta yhdessä on pysytty. Että kannattaa todella tarttua tilaisuuteen kun se tulee. Ei sitä koskaan tiedä etukäteen rakauden suhteen.

Kiitos ohjelmastasi. Se oli tapansa mukaan kiinnostava ja herätti ajatuksia, kuten lie tarkoituksesikin.

Itselläni kesti aikuisikään oppia tervehtimään esim. huoneeseen tullessani siellä olijoita. Kyse ei ollut siitä, että olisin tuntenut itseni tungettelijaksi tms. Tiesin kyllä, että tervehtimistä minulta odotettiin, mutta menin tilanteessa lukkoon pelkkää ujouttani.

Ujoja olemme useat. Koulussa ujouden kohtaaminen jää usein siihen, että koko luokka opettaja mukaan luettuna mylvii: PUHU LUJEMPAA! EI KUULE MITÄÄN!

Tästä ujo oppii, että ei kannata avata suutaan. Eikä viitata. Saati kerätä huomiota tervehtimällä. Ujous hellittää vasta aikuisiällä, jos sitä ei osata kohdata oikein. Näin kävi minullekin.

Sillä aikaa kun ääntäpitävät tervehtivät, juoruavat, kummastelevat ja paheksuvat suomalaisia tuppisuita, me hiljaiset vetäännymme tarkkailemaan muiden käytöstä. Tässä muutamia tarkkailun tuloksia:

Toisen tervehtiminen on lapsille ja nuorille vaikeaa, jos ei koskaan itse tule kohdatuksi ihmisenä vaan enimmäkseen kansallisena pisapisteiden kerääjänä. Ujon ihmisen tervehtimättömyys voi johtua siitäkin, että hän vaistoaa muita herkemmin sosiaalisen tilanteen, jossa hänet on jo tuomittukin syrjään mykkyytensä ansiosta. Ihmisenä hän voi silti olla helposti lähestyttävä. Tervehdyksissä on sävynsäkin. Kovaäänisillä kuten muillakin ihmisellä on oma – joskus myös osoitteleva – sävynsä varattuna ujolle, jota ei hyväksytä. Kyse on harmillisen usein siitä kiusaamisesta, josta Pekka Haavisto puhuu. Ujon keino suojella itseään on unohtaa kanssakäyminen jopa tervehtiminen mukaan luettuna.

Eve Mannunkin äänensävy hissipätkässä muuttui, kun hissiin tuli joku sisään. Sävyn muuttuminen ystävällisemmäksi oli lohdullista – pakinarooli oli kuin olikin vain rooli. Pilkallisella ja sarkastisella pakinatyylillä voi herättää keskustelua, mutta valitettavasti se on myös kiusallinen muistutus vallitsevasta hengestä kohdata ongelmia.

Vanhempi rouva, joka oli turvautunut Tarvajärven arvovaltaan, oli hieno esimerkki siitä, miten juuri vanhemmat ihmiset usein ovat sivistyneitä kanssaihmisten huomioimisessa. Siitä huokuaa toisen kunnioittaminen ja arvostus ilman ylemmyyttä. Kouluissa pitäisi vielä nykyäänkin ehtiä kiinnittää toisten huomioimiseen ja kunnioittamiseen enemmän aikaa.

Hyväksyvässä ilmapiirissä toisten tervehtiminen on ilo ja etuoikeus. Mutta hieno suomalainen etuoikeus on myös saada bussissa istua hiljaa viereisen suomalaisen kanssa, joka osaa tulkita viereen istujan ystävällisestä hymystä ja olemuksesta sen, haluaako tämä jutella vai vaipua omaan rauhaansa. Kanssakäyminen on muutakin kuin puhetta. Sanatonkin kokemus voi olla yhdistävä.

Kiitos taas, kun laitat itsesi 'likoon' näissä arjen kummallisuuksissa. Olen asunut 7 eri maassa ja vasta nyt asuessani taas Suomessa olen kiinnittänyt huomiota tuohon tervehtimiseen/-mättömyyteen.
Asuin vielä runsas vuosi sitten Vallilassa kerrostalossa, missä käytännöllisesti katsoen kaikki tervehtivät reippaasti ja iloisesti toisiaan. Se oli hauskaa. oletin sen johtuvan siitä, että asukkaat olivat pääsääntöisesti nuoria aikuisia, siis alle eläkeiän.
Nyt asun Maunulassa ja olin aluksi aivan hämmentynyt kun kukaan ei vastannut tervehdykseen rappukäytävässä. Nyt jotkut jo vastaavat tervehdykseen, osa ei ole edes hissin ovella kohdatessamme näkevinäänkään että olen siinä oviaukossa... Yhden perheen alle 10v. pojat moikkaavat iloisesti, nyt on heidän isänsäkin alkanut tervehtiä, mutta perheen äidille olen edelleen näkymätön ja kuulumaton..
Tämänkin talon asukkaat ovat pääsääntöisesti alle eläkeiän. Välillä se loukkaa, välillä ihmetyttää.

Hei ja terve kaikille.

YouTubesta löytyy 2 todella nasevaa videopätkää aiheeseen liittyen.

Löytyvät hakusanoilla Ihmebantu-moikkaaminen ja Ihmebantu-tuntemattomille puhuminen.

Oli muuten hieno tarina Even ohjelman lopussa.

Vielä kerran hei vaan ja terve kaikille.

Kun aloitin opiskelun Espoossa, opin ensimmäisenä asiana tervehtimään bussikuskia!
Helsingissä ainoa oikea tapa oli tunkea kuukausilippua kuljettajan nähtäville ja tuijottaa samalla pois päin.

On kyllä tieteellisyys / sivistys taas tästäkin aiheesta / artikkelista / "moraalisen pahennuksen aallosta" hyvin, HYVIN kaukana. Ei siis mitään käsitystä ihmisen psykologiasta ????

Aloittakaa nyt hyvät ihmiset itsenne sivistäminen, edes vaikka ns "Dunbarin luvusta", (Robin Dunbarin ihmisen / apinoiden / kädellisten jne aivojen / ryhmäkokojen perusteella laskemasta lukumäärästä):

http://fi.wikipedia.org/wiki/Dunbarin_luku

"Neokortiaalinen prosessointikapasiteetti on yksinkertaisesti määrä yksilöille, joihin voidaan pitää pysyvää persoonallista suhdetta.""

Jos yrität erityisen läheistä suhdetta pitää reilusti yli 147,8 henkilöön (laskennallinen arvio), esimerkiksi 400 henkilöön, tulet hyvin suurella todennäköisyydellä epäonnistumaan.

Samaan tyyliin voidaan ihmisen rajallisesta kapasiteetista päätellä, että edes moikkailu-tuttuja EI IHMINEN KYKENE pitämään rajatonta määrää ns luonnostaan, eli se suurkaupunkien ihmisten etäisyys / kylmyys on TÄYSIN LUONNOLLISTA JA OIKEIN.

Eli jos se hesalainen vaikuttaa siltä, ettei ympärillä juuri ketään olisi, niin juuri niin sen asian pitääkin olla. Muutto maalle vaikka 20 ihmisen kylään, pari vuotta siellä, niin todennäköisesti jokainen stadilainen 'muuttuu' tervehtiväisemmäksi.

Voisitte lopettaa tämän todellisuudesta täysin vieraantuneen moraalisen paheksuntanne, ja hyväksyä, että ihmiset eivät käytännössä voi samantasoista järkeään säilyttäen esittää edes tunnistavansa, että ympärillä pyörii päivittäin vaikka 100 000 ihmistä (siinä vaiheessa ne ovat jo pelkkiä täytenukkeja psyykeen kannalta), jotka pitäisi täysinä persoonina huomioida.

Asuin taannoin runsaat viisi vuotta Ranskassa. Siellä bussikuski opetti suomalaistytöille, että bussiin noustessa tervehditään. Siis hän sanoi, että" täällä on tapana tervehtiä".Tapakasvatus siellä aloitetaan äidin maidosta. Tarha ja koulu jatkavat samaa opetusta. Ihmiset tervehtivät tai ainakin katsovat vastaantulijaa. Kukaan ei ole näkymätön. Kenenkään ei tarvitse pelätä "kahvillekutsua", jos sanoo toiselle päivää. Ovea ei tarvitse avata pokkuroiden, sitä pidetään auki taakse vilkaisten, josko siellä on tulijoita.
Kotimaahan paluu oli täydellinen shokki. Aluksi tervehdin bussipysäkeilläkin. En ole vieläkään oppinut hei ja moi-kulttuuria. Ihmettelen, että esimerkiksi kaupoissa ei osata vastata huomeneen muuten kuin hei-moi-tyyliin.
Uskallanpa väittää, että kysymys on kasvatuksesta. Niin sanotut hyvät tavat on pannassa. Kuulutan kovasti juuri noihin edellä mainittuihin vanhempainiltoihin keskustelua hyvien tapojen merkityksestä. Voisihan sitä tietysti keskustella nuortenkin kanssa samasta asiasta.

Vieraiden tervehtimisestä tuli mieleen lapsuuden muisto. Olen kotoisin Varsinais-Suomen maaseudulta.
Kerrottiin juttua maalaisesta, joka meni kaupunkiin. Hän teki itsensä naurettavaksi sanomalla päivää jokaiselle vastaantulijalle, kuten oli kotipuolessa tottunut.
Olen ymmärtänyt, että tällaista kerrottiin opetustarkoituksessa. Eihän kaupungissa voi tervehtiä kaikkia, kun niitä on niin paljon. Tästä sitten opimme, että vieraita ei ylipäänsä tervehditä, oli heitä paljon tai vähän.
Siinähän se pointti on. Missä kulkee raja ja miten se käytännössä todetaan? Kun katuvilinästä tulee hotellin aulaan ja hissiin, pitäisi suhtautuminen ventovieraisiin salamannopeasti muuttaa. Helppohan mykkää suomalaista on pilkata, mutta ei se käytännössä niin helppoakaan ole olla kohtelias.

On outo ajatus, että vieraiden tervehtiminen olisi jotenkin parempi tapa kuin tervehtimättä jättäminen. Kuka tämän määrittelee? Jos suomalaiselle on luontevampaa tervehtiä vain tuttuja ihmisiä eikä vieraita, niin miksi tapaa pitäisi muuttaa? Siksikö, että ranskalaiset tekevät toisin? Jos erästä toista kommentoijaa Ranskassa opetettiin maan tavoille, täällä Suomessa voitaisiin aivan hyvin sanoa, että "meillä ei ole tapana tervehtiä vieraita ihmisiä, ellemme erityisesti halua heihin tutustua."

Minä arvostan enemmän rehellistä ja avointa tapaa kohdata toinen ihminen, silloin kuin siihen on jokin syy. Pinnalliset ja tekopirteät tervehdykset palvelevat usein vain tervehtijän omaa halua näyttää sivistyneisyytensä ja hienot käytöstapansa, mutta eivät sisällä todellista kiinnostusta tervehdittävää kohtaan. Onneksi suomalaiset osaavat pysytellä erossa tälläisistä peleistä.

Tulin uuteen työpaikkaan ja aloitin esittäytymään ihmisille. Samoin olen aina tervehtinyt vastaantulevia työkavereita, vaikka oltaisiin eri osastolla töissä. Ihmettelen suuresti tätä tervehtimättömyyttä. Tuntuu itsestä tosi pöljältä, kun hyviin tapoihin kai kuuluu sanoa huomenta aamulla ja sitten vastaan kävelevä mullisaukko vaan kääntää päänsä pois sanomatta mitään!!
Joskus tekisi mieli kävellä perässä ja ottaa oikein olkavarresta kiinni ja kysyä suoraan, että mikä helevetti se on, kun on niin vaikea edes vaikka nyökätä ja, että eikö kotona ole opetettu vahaisimpiäkään käytöstapoja!
Mutta sitten taas ei viitsi alkaa tuoreena työntekijänä käytöspoliisiksi. Ihmetyttää vaan kummasti, vaikka ollaan kansainvälisessä yityksessä töissä ja mökötetään, kuin metsäläiset!

Eve. Sinulla on miellyttävä ääni. Toivoisin ohjelmiisi mielenkiintoisempia aiheita. Viime viikkoiset aiheesi eivät ole 'sytyttäneet'. Käypä ohjelmassasi esim. tutustumassa lasten syöpäosastoon ja keskustele syöpälasten vanhempien kanssa. Itse vammaisena ihmisenä esim. tällainen aihe kiinnostaisi huomattavasti enemmän. Se ohjelma jossa kuljit rollaattorin kanssa on jäänyt mieleeni.

Pekka Kaukalo kirjoitti:

"Tuntuu itsestä tosi pöljältä, kun hyviin tapoihin kai kuuluu sanoa huomenta aamulla ja sitten vastaan kävelevä mullisaukko vaan kääntää päänsä pois sanomatta mitään!!"

Tervehtimättömyys on ok, mutta tervehtimiseen vastaamattomuus on todellakin "pöljää mullisaukkoilua."
Teillä maalta tulleilla on hauskoja ilmaisuja.
Siellä teidän kansainvälisessä firmassanne on varmasti paljon itsensä hienoiksi tuntevia ihmisiä, jotka voivat ylemmyydentunnossaan jättää vastaamatta "hyvvee huomenta"-toivotukseen. Vastuu savolaisen sutkautuksistahan siirtyy aina vastaanottajalle.
On myös mahdollista, että syynä on heikko itsetunto, liian kireälle vedetty solmio tai muuten vaan luimuilevan liukkaan mullisaukon aamukankeus.

Pari ohjelmaa olen satunnaisesti kuullut ja täytyy sanoa, että aiheet puhuttelevat. Älyllisesti mielenkiintoisia ja poikkitieteellisiä. Jargonista ollut ohjelma oli hyvin ajankohtainen ja viritti miettimään kieltä.

Oli sattuma avata radio sunnuntai-aamuna tai yöllä . Avasin sen siksi, että olen kyllästynyt ja ärsyyntynyt ainaisista monenlaisista tv:n rikos yms. murhatutkimuksista sekä ärsyttävään englanninkieleen. Olen tosin ennenkin kuunnellut Sinua radiosta. Haluan vain tänä yönä tervehtiä ja kirjoittaa Sinulle Eve Mantu, että tervehtimistä käsittelevä ohjelmasi oli koskettava. Olet paljon ajatellut ihmisten elämänkulkua. Näin tuntemattomana uskallan sanoa Sinulle. Olet ihmeellinen ja kunnioitettava, vaikuttava radiotoimittaja ja rohkea nainen. Lisäksi osaat puhua hyvin niinkuin radiossa pitääkin ja tunteetkin välittyvät sekä huumorikin. Kuten huomaat tekstistäni, en ole kirjoittajana Kalle Päätalon tasoa. En enempää kommentoi ohjelmaasi kuin että se oli tosi hyvä ja haluan kiittää Sinua näin ja toivoa hyvää jatkoa kaikessa.

Oli hyvä ohjelma ja mielenkiintoinen aihe, pakko sanoa että minua kyllä joskus tympii juuri tämä tervehtimättömyys, tervehtiminen kuuluu hyviin tapoihin.

Kiitos hienosta ohjelmasta, jota oli kiva kuunnella maalailun ohessa.

Ihanaa, että muitakin korpeaa tämä ihmisten sosiaalisten tilanteiden välttely ja kaikenlaiset aiheettomat pelot kanssaihmisiä kohtaan. Ei tervehtimiseen todellakaan tarvi ladata mitään paineita. Juuri tuollaista ohikulkijoiden silmiinkatsomista ja hymyjä toivoisin enemmän, jos suun avaaminen on liian vaikeaa. Itse haen mielelläni katsekontaktia ihmisten kanssa ja juttelen spontaanisti ihmisille silloin kun siltä tuntuu. Eihän sitä aina jaksakaan olla "läsnä" muille ihmisille, vaan kuten joku sanoi, joskus tekee mieli vaipua omiin ajatuksiin.
Itsekin olen kokenut vaikeaksi tutustua ihmisiin, koska ihmiset ovat varautuneita sellaiseen arkipäiväiseen jutteluun. Voi olla että suomalaiset ottavat sosiaaliset tilanteet liian vakavasti.
Ruohonjuuritasolta vaan propaganda käyntiin; moikkailkaa ja viritelkää keskustelua vaikka säästä, aiheella ei väliä. Vanhemmat ihmiset: älkää arastelko meitä "yrmeitä nuoria"! Käytöstavat piilevät siellä hupparienkin poimuissa. Erityisesti pidän tuosta Jodien viimeisestä ajatuksesta, että kannattaa mennä vaan juttelemaan mielenkiintoisten ihmisten kanssa! Moro vaan!

Hei Eve, kiiitos tästä ohjelmasta, kiva, että voin kuunnella sen täällä rapakon takanakin! Et arvaa kuinka monta kertaa tätä kuunnellessani sanoin ääneen "just niin"! Tuttuja kokemuksia lomamatkoilta Koto-Suomeen...
Olen marinoitunut "Amerikan hapatuksessa" niin kauan, että Suomessa on vaikeaa tottua tervehtimättömyyteen. Ensi alkuun lenkkipolulla tervehdin vastaantulijoita, mutta muutaman mulkaisun tai selän kääntämisen jälkeen muistaa Semmareiden Helsinki-Vantaa laulun "Katsetta kumaraan, kaulusta pystyyn ja - hymy pois!"
Vähän vain hihityttää, kun joku menee jopa toiselle puolelle tietä, ettei vain tarvitse tervehtiä - no, onhan Suomi vapaa maa, ei ole pakko tehdä mitään, jos ei huvita, varsinkaan ei ole pakko moikata kaikenmaailman naikkosia, ties mitä niillä mielessä...Oman kokemukseni perusteella nuoret ovat valmiina moikkaamaan takaisin, joten tervehdin "valikoiden", ja halaan ja pusuttelen vieläkin valikoivemmin.
Kiitos vielä Eve, alkuun päästyäni kuuntelen muitakin ohjelmiasi ja laitan jakeluun!

Hei Eve ja kiitos että sain olla ohjelmassa mukana! Olet todella lahjakas toimittaja ja saat aina ihmisiä ajattelemaan ja pohtimaan asioita. Ja tervetuloa kaikille vaan Somerolle! Täällä voitte vapaasti tervehtiä muita ja tulee melkein aina ystävällinen vastaus. Jos haluatte tulla keskustelemaan englanniksi niin tervetuloa vaan mukaan!
www.atowncalledsomero.blogspot.com

Siksi pitäisi tapojamme muuttaa - tai tarkemmin sanoen: ottaa vanhat, kohteliaat tavat käyttöön-, että tervehtiminen on inhimillisempää kuin tyhjyyteen tuijottaminen kohdattaessa

Satuimme mieheni kanssa molemmat kuuntelemaan mainiota pakinaasi. Niin nasevaa oli argumentointisi, että nauroimme välillä ääneen! Niin totta! Täällä Etelä-Savossakin.
Lukiessani tätä viestipolkua minut pani ihmettelemään niiden kirjoitusten sisältö, joissa koettiin rasitukseksi tervehtivät - ylimääräiset - ihmiset. Heidän tervehdyksiinsä ei vastata.
Olen ollut tehtävissä, joissa olen tavannut paljon ihmisiä ja siksi en aina tunnista kaikkia minua tervehtiviä. Pyrin silti vastaamaan aina tervehdykseen ja hymyilemään. Ei kohteliaisuus minulle mitään maksa. Sitä paitsi on hauskaa, kun kaupungilla on hyvänpäiväntuttuja.
Kotirapussa tervehtiminen on itsestäänselvää. Lapseni olen siihen opettanut. He ovat saaneet kohteliaisuudestaan hyvää palautetta ja samalla ovat tässä lähiyhteisössä oppineet luontevaa tervehtimistä.
Koulussa alaluokilla kättelimme koulupäivän päätteeksi samalla toivottaen hyvää kotimatkaa, tai hyvää päivänjatkoa. Tärkeää oli katsoa tervehtiessä silmiin. Hauskaa harjoitusta, josta lapset pitivät.
Iloista iltapäivää kaikille!

Suomalaiseen nykyaikaiseen kaupunkikulttuuriin kuuluu se oletus, että kukaan ei tunne minua enkä minäkään tunne toisia. Se johtunee siitä, että kaupungit kehyskuntineen ovat kasvaneet viime vuosina voimakkaasti. Jossain kehyskunnissa puolet asukkaista on muualta muuttaneita. Miksi ei sitten tervehditä. Ilmeisesti vieraita ihmisiä ei haluta tervehtiä, koska silloinhan pitäisi tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Ja toisinpäin. Ehkä ihmiset haluavat pysyä tuntemattomina ja etäisinä kunnes ovat löytäneet paikkansa uudessa yhteisössä.
Maaseudullahan vielä tervehditään vastaantulijoita. Mutta maalla tiedetäänkin naapurin asiat paremmin kuin omat.

Todella hieno ohjelma, jonka löysin suomalaisen ystäväni facebook sivulta. Aika jälkijunassa nyt kommentoin, mutta asia on aktuelli Ystävänpäivän jälkeenkin.

Koko aikuiselämäni pois Suomessa asuneena (enimmäkseen USAssa ja 2 vuotta Englannissa) kuuntelin todella innolla ja ilahtuneena, että ainakin jotkut siellä arvostavat ja kaipaavat muiden maiden joustavampaa ja positiiivisempaa tervehtimiskulttuuria. Amerikkalaisia parjataan usein pinnallisiksi, juuri heidän avoimmuutensa takia. Totta onkin, että automaattinen "hi, how are you", johon usein ei edes pysähdytä kuuntelemaan vastausta, tai tekopirteä "have a nice day" ventovierailta on joskus rasittavaa kuultavaa, mutta yleisesti ottaen koen avoimmuuden ja yksinkertaisen tervehtimisen positiiviseksi jokapäiväisessä kanssakäynnissä muiden kanssa. Ei tietystikään jokaista vastaantulijaa voi tai tarvitsekaan tervehtiä, mutta pidän siitä, ettei spontaanisti alkavaa keskustelua tai vain yksinkertaista tervehtimistä - lenkkipolulla, torilla, tai vaikka virastotalon hississä täällä oudoksuta. Useimmiten se ei johda mihinkään merkittävään, mutta hienona esimerkkinä muistettakoon Jody Merellen tarina kohtalokkaasta junamatkasta, joka johti vuosia kestävään uraan hänen kohdallaan.

Jody, kiitos muuten paljon osuudestasi Eve Mantun ohjelmassa, oli ihana kuulla romanttinen tarinasi ja kokemuksistasi nykySuomessa maahanmuuttajana. Suomeen muutto käväisee omassa mielessäni silloin tällöin, joten todella mielleläni kuulen muiden vaikutelmia suomalaisen nykyelämän monista eri aspekteista.

Nykyään puhutaan automatisoinnin ja tietotekniikan tuomasta henkilökohtaisten kontaktien vähenemisestä arkielämässä, ihmisten eristäytymisestä ja yksinäisyydestä. Tätä vastaan voi jokainen taistella aivan yksinkertaisin keinoin . En ole tuputtamassa tunkeilevaa tekotuttavuutta Suomen kansalle, mutta suosittelen avoimempaa suhtautumista ja yleensä vain kanssaihmisen huomioimista - mitä voit sillä menettää?

Hei! Olen pitkään huomannut nuuoremmat ihmiset yleensäkin eivät tervehdi, vaikka kuinka yrittäisi tervehtiä. Olen itse kuitenkin yrittänyt tervehtiä, vaikka en ole monestikaan saanut vastakaikua. Olen seurakunnan työntekijä ja tämä malli on tullut myös meille!

Hei Eve!
Pidän sinun ohjelmastasi, ydinjuttuja hoksaat tutkia. Joo, minulla on joku työn kautta jotenkin tutuksi tullut ihminen, joka asuu samalla asuntoalueella ja kuljemme satunnaisesti samalla bussivuorolla. Hän välillä tervehtii ja välillä ei.Joskus Samast konsetitsta paltessa saattoi jutella kiun ihmiset nyt tapana pitävät. On tosi kurja tunne, kun tervehdit ja sitten tälle toiselle oletkin ilmaa. Minua alkoi niin raivostuttaa, että jos näen hänet siellä en enää jaksa milloinkaan tervehtiä, niiin loukkaavaksi olen ne muutamat tilanteet kokenut. Olen jäänyt pois isosta työyhteisöstä ja työskentelen enemmän yksin, Nyt kaipaan ihmiskontakteja enemmän, kun aiemmasssa työssä vapaa-aikana kaipasi rauhaa ja yksinoloa, kun oli koko ajan" ihmissuhdepölyssä". Olen huomannut, miten vain keksittyminen hymyilemiseen vaikka joskus läpi kyynelten tuo lisää keksuteluhetkiä ja hymyjä päivääni. Voin sanoa jo tämän suppean pienen otokseni perusteella hymyilemisen lisäävän laatua elämään. Se susi, jota ruokin on siis voittanut, kuten opetiti tietoisen läsnäolon alustuksessa. Hyvää kevättä ohjelmaasi ja elämääsi! terv Krisse

Keski-ikäiset naiset jättävät usein tervehtimättä ja tuijottavat minua tuimasti kuin jotain sotarikollista. Moikkailen silti kaikkia tasapuolisesti. Parempi olla hömppä kuin epäkohtelias.