Lapsiparkojen elämää kokonaistaideteoksessa

Jyväskylän yliopiston Alvar Aallon kokonaistaideteokset olivat ihan omaa luokkaansa. Ensimmäisen vuoden opiskelijat tunnisti aina siitä, että he kaatuivat Aallon kolmijalkaisilla jakkaroilla istuessaan, vessan ovea ei saanut kiinni, kun jalat eivät mahtuneet sisään ja invahissiä ei saanut taloon rakentaa, kun se oli niin kokonaistaideteos että.

No niin, nyt päästiin mieliaiheeseeni.

Kaikki alkoi siitä, kun synnyin.. Ei vaan, hurahdin joskus 2000-luvun alkupuolella jonkinasteiseen talotautiin, ilmeisesti saatuani päähäni, että asumani 20-luvun talon tilalle pitäisi saada jotain komeampaa. Seurasi nivaska talokirjoja, talonäyttelyitä, asuntomessuja, omia luonnostuherruksia, pari halpaa luonnossuunnitelmaa, tarjouspyyntöjä.
Ja silloisen naisystävän hieman koetukselle joutuneet hermot. Saattoi nimittäin käydä niin, että pieni “piirustelutuokio” kotipöydän ääressä vei voiton viikonloppureissusta Vallilan idylliseen puutalokortteliin.
No, asuinhan itsekin jonkinlaisessa idyllissä, vanhassa mansardikattoisessa talossa, joka oli päässyt
ajan saatossa rapistumaan. Varsinaisesta idyllistä talon erotti viereinen vilkasliikenteinen pääväylä, sekä taivaalta aika-ajoin kantautuva jylinä. Hulluahan semmoiseen paikkaan on mitään suunnitella rakentavansa.
Mutta talotauti, se on paha sairaus, ja olihan talovanhuksessa tullut jo yli kymmenen vuotta asuttua, joten se oli alkanut tuntua kodilta ulkopuolisista melulähteistä huolimatta.

Sitten pälkähti, että jos tästä vanhasta sittenkin vielä jotain saisi. Panu Kailan Talotohtori-opuksen “kymmenen käskyä” olivat mielilukemistoa. Hyrisin mielessäni, kun Kaila kirjoitti vanhoista, väreilevistä ja aaltoilevista ikkunalaseista, niitten kauniista ikkunapuitteista, ja ylipäätään vanhassa rakennuksessa vallitsevasta tunnelmasta, jota nykyrakentaminen ei voi tavoittaa. Ei ollut vastaansanomista.
Museoviraston kautta sain suunnittelijan nimen, joka antoi toisen nimen, joka tärppäsi. Vapaasti lainaten; “Sinänsä olemukseltaan sympaattinen talo, mutta on niin huonokuntoinen, että korjaustoimenpiteet olisivat verrattavissa uudisrakentamiseen.” Okei, pannaanpa Talotohtori takaisin hyllyyn..
Niinpä ryhdyttiin suunnittelemaan kokonaan uutta, varta vasten tälle tontille sopivaa rakennusta.
Seurasi lukuisa määrä fakseja ja sähköpostiviestejä puolin ja toisin, kunnes olimme pisteessä, jolloin rakennuslupahakemus sovittiin jätettäväksi sisään. Jostain syystä kävi niin, ettei a. ollutkaan jättänyt lupahakemusta, kun asiaa parin viikon perästä tiedustelin. En ole ihan varma, suivaannuinko, mutta homma joka tapauksessa päätettiin jättää lepäämään.

Aikaa taisi vierähtää muutama kuukausi.

Tänä aikana hieman ailahteleva mieleni oli kypsynyt ajatukseen tontille rakennettavasta sivuasunnosta, jonka a. oli esittänyt mahdollisuutena jo aikaisemmin. Olisihan ihannetilanne rakentaa tontille, jossa voi entiseen malliin asuakin. Pähkäilyt autotalliin muuttamisesta rakentamisen ajaksi , ynnä muut vastenmielisiltä tuntuvat ratkaisut saattoi unohtaa saman tien.
A. suunnitteli sivurakennuksen. Tarkoitti näemmä sitä, että päärakennus meni myös uusiksi. Voi, että pojat, tämä se vasta talosuunnittelun juhlaa on! Ja voi herranjestas sitä sähköpostien määrää; valehtelematta saisi romaanin verran tekstiä viestit niputettuina. Niin muuten, löytyisiköhän kustantajaa..?

Voin tunnustaa, että minulle on sattunut hyvä arkkitehti. Hän on käsittääkseni yrittänyt parhaansa, jotta päästäisiin tavoiteltuun lopputulokseen. Tavoitteet ovat tosin olleet välillä hakusessa, mutta aina on ratkaisut löytyneet.
Kolmatta kesää rakentaessani - mitä nyt “omilta töiltään” on kerinnyt - on tullut huomattua, että arkkitehdin suunnitelmat ovat hyvä kehys, jonka päälle, sivuun ja alle voi kehitellä kaikkea kivaa pientä lisää tai muutosta. Eikä suunnitelmissa mahdollisesti ilmeneviä “bugeja” ole pakko toteuttaa; oman järjen käyttö rakentamisessa on sallittua ja suotavaa. Ja kun erityisiä aikataulupaineita ei ole, ajattelulle ja asioiden selvittämiselle on tilaa, mikä ei ole huono asia odotettavissa olevan lopputuloksen kannalta.
Rakentaminen ei ole lyhytpinnaisten, eikä hökäleiden alaa. Ellei puhuta “rakentamisesta” ja rakentamisesta. Ensin mainitusta on maamme huonoja esimerkkejä pullollaan. Kuten “suunnittelustakin”.

Mieleeni on jäänyt erään ulkomaalaisen arkkitehdin suunnittelua koskeva mielipide, jossa hän totesi arkkitehtien syyllistyvän liian usein puhkisuunnitteluun, jossa joka paikka on viimeistä piirtoa (ovenkahvaa?) myöten suunnittelijan käsialaa. Hänen mielestään olisi parempi antaa asukkaan tehdä asunnostaan itsensä näköinen. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Vaikka rakentaja olisi rumakin, niin itselleen hän kotia tekee. Ja rumakin voi olla kaunista. Katsokaa vaikka jotain tuhisevaa, lättänokkaista ja mulkosilmäistä koiraa. En epäilisi, jos minulla pitäisi olla koira.

Itselle rakentaminen on pääsääntöisesti mukavaa ja mielenkiintoista puuhaa. Ja kun kaiken rakentaa itse, tietää, ettei missään ole fuskattu tai hutiloitu. Eikä omaksu haise.
Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin; rakentamisen rauhaa ja auvoa saattavat häiritä tieltä kantautuvan ylenmääräisen mopopoikapörinän ja takaspoileripärinän (johon lain pitäisi puuttua) lisäksi tarpeettomasti valitusoikeuttaan käyttävät naapurit, testeissä menestynyt ikkunatoimittaja, joka toimittamansa tavaran ja toimiensa johdosta olisi yksinään yhden novellin arvoinen ,sekä muut pienemmät, rakentamisen normaaliin varjopuoliin liittyvät seikat, joita ei tässä viitsi erikseen ryhtyä erittelemään, koska tämän ei ole tarkoitus olla romaani, vaikka aineksia voisi olla vaikka jatko-osaankin. Löytyisikö kustantajaa?

Hei Eve!

Kuvauksesi suunnittelun tasosta kertoo miestäni enemmän koulun tai toimiston johdon henkilökunnan asenteesta ja yhteistyökyvyn puutteesta, niin koululaisiin tai työntekijöihin. Syy ongelmiin on jostain kääntynyt suunnittelijaan vaikka itse ongelma saattaa olla toisaalla.

Eikö olisi ollut asiallista kuulla myös koulun tai toimistotalon suunnitellutta arkkitehtia ja ottaa selvää asioiden myös hiedän kannaltaan?
Syytökset huonosta arkkitehtisuunnittelusta ovat kohtuuttomia kuulematta myös itse asianosaisia suunnittelijoita.

Voit varmaan vastata myös tällä keskustelupalstalla...?

Kyllä osui kritiikki kohdalleen, ei auta mikään.

Koko ammattiurani ajan olen yrittänyt oppia vanhoista virheistäni, mutta aina niitä sattuu. Käyttäjiltä oppii paljon, kun taloja käy vuosien jälkeen katsomassa. Ja erityisesti siivoojilta ja talonmiehiltä kuulee rakennuksen käyttöä tarpeettomasti hankaloittavista ratkaisuista.

Antti Westerlund kirjoitti:

Hei Eve!
Eikö olisi ollut asiallista kuulla myös koulun tai toimistotalon suunnitellutta arkkitehtia ?

Halusin käsitellä yleistä ilmiötä irti nimistä.

Kiitos mielenkiintoisesta aiheesta! Oli autoradion äärestä pakko tulla kertomaan pari omaa tarinaa.

Työhuoneeni sijaitsee eduskunnan lisärakennuksessa, joka on nimenomaan kokonaistaideteos. Sillä seurauksella, että esimerkiksi ulko-oviin jouduttiin pitkään teippaamaan paperilappuja, että niitä osattiin käyttää. Ja silti vahtimestareiden aika meni vieraita ovien käytössä opastaessa ja ovien väliin jumiin jääneitä ihmisiä ulos auttaessa. Parin vuoden väännön jälkeen oviin saatiin metallikyltit, vaikka ne eivät olleetkaan arkkitehdin mieleen. Edelleen ihmisiä jää ovien väliin jumiin, ja jotkut yrittävät väärästä ovesta sisään ja väärästä ulos, mutta ei enää ihan yhtä usein kuin ennen. Ehdin opastekylttejä odotellessa kirjoittaa omaan blogiini ovien käyttöohjeet:

http://www.kasvi.org/index.php?760

Rakennus itse on tosiaan kaunis, ja sitä kehtaa esitellä vieraille, mutta arkkitehdin määräykset rajoittavat sen käyttöä monella tavoin. Esimerkiksi auditorion aulassa saa pitää pöytiä vain tietyssä järjestyksessä ... mikä ei aina ole esim. kahvitarjoilun kannalta paras mahdollinen. Oman työhuoneen seinälle ei saa laittaa taulua kuin määrätylle paikalle ... harjoitin itse kansalaistottelemattomutta tuomalla oman vasaran ja taulukoukun, että sain oman työhuoneeni näyttämään ... omalta työhuoneeltani! Työpisteiden ergonomia on sitten oma lukunsa, samoin päätöksenteon läpinäkyvyyttä korostavat työhuoneiden lasiseinät ... kansanedustajat kun joutuvat usein vaihtamaan vaatteita työhuoneessaan.

Edellinen työmaani Teknillinen Korkeakoulu sijaitsee tunnetusti Otaniemessä ja on kokonaistaideteoksista muodostuva kokonaistaideteos. Pienet kulttuuriskandaalit kuten Alvar Aallon piirtämän päärakennuksen kahvion verhojen vaihtaminen väärän värisiksi ovat sinänsä harmittomia, mutta arkkitehtonisista ratkaisuista aiheutuneet sisäilmaongelmat ovat vakavampi juttu. Esimerkiksi Konetekniikan osaston alin kerron on osaksi maan sisällä, mutta lattiassa tai seinissä _ei_ ole kosteussulkuja. Tämän seurauksena esimerkiksi minulla valui verta nenästä aina talossa työskennellessäni ... viisi päivää viikossa. Verikokeista löytyi yhdeksän homelajin vasta-aineet. Koska talo oli kokonaistaideteos, radikaali remontti ei tullut kyseeseen, vaan tilat ylipaineistettiin, jotta homeet sun muut työntyvät rakenteisiin eivätkä tule sisäilmaan...

Jyrki J.J. Kasvi kirjoitti:

Työhuoneeni sijaitsee eduskunnan lisärakennuksessa, joka on nimenomaan kokonaistaideteos.

Hyvä lisäys esimerkkien joukkoon. Kiitos!

Oi, ihana ohjelma!

Kiitos!

Olen cad-piirtäjä ja välillä sitä näkee sellaista että ei tiedä itkeä vai nauraa (yleensä tekee mieli itkeä).

Tämä aihe on todella ajankohtainen ja siitä pitäisi puhua enemmän ja laajemmin.

Kiitos!

Motkotuksen ongelma on monesti siinä, että kritisoitavien ongelmien todennus jää hämäräksi. Ohjelmassa laskettiin arkkitehdin syyksi asioita, jotka määrätäänkin rakennuslaissa, asetuksissa ja määräyksissä, joita arkkitehdin yksinkertaisesti täytyy noudattaa. Kun taloa aletaan suunnitella, arkkitehti ottaa ensin paksun lakikirjan/mapin käteensä, jossa määritellään melko tarkkaan, mikä, missä ja miten joku pitää olla. Jotkut arkkitehdit tuskaantuvat tällaiseen.

Jos arvostellaan arkkitehtia vaikka siitä, että opettajan pöydän pitää olla jossain paikassa tai pihalle ei saa maalata ruutuhyppelypaikkaa, pitäisi selvittää se, ovatko ne todella arkkitehdin vai säännösten määräämiä asioita? Varsinkin koulurakennukset ovat lähes kokonaan valmiiksi normitettuja.

Ohjelma-aikaa voisi käyttää tehokamminkin esim. useiden asiantuntijoiden haastatteluun. Ja miksi toimittaja ei kysy asioista rakennuksen sunnittelijalta? Mielestäni ohjelma lisäsi väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja, vaikka se ei varmaankaan ollut toimittajan tarkoitus.

Työpaikkani oli 35 vuoden ajan koulu, joka peruskorjattiin arkkitehdin suunnitelmien mukaan, oikein viihtyisäksi. Mielessäni ei käväissyt kertaakaan, että joku määräisi opettajapöytäni tai oppilaiden työpöytien paikan. Niitä asemoitiin vähän väliä uuteen uskoon. Oma pöytäni oli väliin nurkassa, väliin piirin keskellä ja kaikkea muutakin siltä väliltä, pulpetit väliin jonoissa, ryhmissä tai päällekkäin luokan perällä, kun oltiin kovasti liikekannalla. Minkälainen opettaja kyyhöttää nurkassa jonkun kuvittelemansa määrääjän mielen mukaan? Höpö höpö, esimerkkisi ovat kyllä joko pahasta tahdosta tai vilkkaasta ja markkinahenkisestä mielikuvituksesta.

Valitettavasti esimerkit eivät ole höpöhöpöä, vaan ihan totisinta totta.

Se on todella vaikea kokonaisuus, suunnitella iso käyttörakennus. Itseä ei paljon kiinnosta suunnitella toimistorakennuksia tai suuria julkisia, koska tällöin ei koskaan pääse ketään tyydyttävään tulokseen. Intressit ovat ristiriidassa aivan joka puolella, käyttäjistä maksajiin ja esteettömyysvaatimuksista ekologisiin eristepaksuuksiin. Yritä siinä sitten luovia ja olla luova.

Haastattelemasi arkkitehti oli samoilla linjoilla itseni kanssa, varmaankin johtuen siitä, että olemme molemmat kaupunkisuunnitteluun painottuneita yksilöitä. Todellisuudessa arkkitehti-nimike sisältääkin hirvittävän määrän erilaisia ammatteja! On projektiarkkitehtia, toimisto-orjaa, pääsuunnittelijaa, suurta taiteilijaa, virkamiestä, tutkijaa ja kukaties mitä.

Ei sitä myyttistä arkkitehtia ole olemassa, sitä, joka paavillisella erehtymättömyydellä vetää kaunista viivaa paperille. Me olemme kaikki erilaisia ihmisiä, kiinnostuneita erilaisista asioista ja meillä on erilaiset arvot. Jotkut ovat suoraan sanottuna egoisteja. Jotkut ovat humaaneja. Jotkut ovat käytännönläheisiä, jotkut kulkevat pää pilvissä hyvässä ja pahassa. Joitakin ei päivätyö paljon kiinnosta, jotkut uhraavat terveytensä ja yrityksensä koettamalla tehdä mahdollisimman hyvää jälkeä tässä kestämättömässä taloudellisessa tilanteessa, jossa yksityiset arkkitehtitoimistot nykyään kilpailuttamisen myötä ovat.

Arkkitehtikouluissa ei lisäksi ainakaan vielä opeteta riittävästi arkkitehtuuriin elimellisesti kuuluvasta vallankäytöstä. Kun astuu sisään rakennukseen, sallii etenkin rakennuttajan ja tietysti myös suunnittelijan käyttävän valtaa itseensä. Tätä valtaa on rajoitettu vallan superkonstruktioilla, joita ne määräykset ovat. Niin, ja toisten valtaa sinuun rajoitat tietysti sinä itse.

Käykää siirtämässä se pöytä siellä luokassa heti huomenna. Mihinkään, mihin teidän ei lain mukaan tarvitse lupapiirustuksia teettää, te ette tarvitse lupaa yhtään keltään.

Kiitos, tuleva arkkitehti. Olipa hyvä tuo kirjoituksesi.

Eve Mantu kirjoitti:

Kiitos, tuleva arkkitehti. Olipa hyvä tuo kirjoituksesi.

Kiitos itsellesi, että otit tärkeän asian esille! Toivottavasti kuljemme koko ajan kohti ihmisläheisempää suunnittelua.