Mieli elpyy luonnossa

Luonto on tehokas terapeutti. Se alkaa toimia heti.

Vihermatto jalkojen alla laukaisee nopeita ja automaattisia emotionaalisia reaktioita, jotka meidän tiedostamattamme alkavat rauhoittaa sydämen sykettä ja laskea verenpainetta.

Muutamassa minuutissa sydämen hätäinen pompotus tasaantuu, kun pääsemme vihreään ympäristöön.

Mieliala alkaa kohentua parissakymmenessä minuutissa.

Avaran taivaan alla on helpompi hengittää, seinät eivät enää kaadu päälle.

Psykologi Kirsi Salonen ei vie asiakkaitaan metsäkävelylle pelkän estetiikan vuoksi:

- Luonto on minulle kumppani ja työkaveri, ei pelkästään viitekehys tai lisuke. Luonto tekee osan työstä puolestani.

- Luonto on hoidoissani koko ajan mukana, se ei ole vain temppu, joka tehdään perjantai-iltapäivisin. Me olemme omaksuneet pirstaloituneen ihmiskuvan, jonka mukaan mieli on irrallinen saareke, joka sijaitsee kallon sisällä. Fyysinen ympäristö vaikuttaa meihin aina, silloinkin kun me emme tajua sitä.

Jos ei ole oppinut lääkitsemään itseään luonto-olemisella, ei tunnista tarvetta päästä ulos luontoon. Luonto vaikuttaa kuitenkin elvyttävästi ja rauhoittavasti myös luonnosta vieraantuneisiin, niihin, jotka eivät mielestään ole luontoihmisiä ollenkaan.

Jo lyhyt piipahdus vehreässä ympäristössä vähentää psyykkistä kuormitusta, mutta kognitiivinen palautuminen vie pidemmän aikaa. Luontoympäristöön sukeltaminen auttaa laittamaan asioita mittasuhteisiin.

Kun nojaa isoon puuhun koko painollaan, voi kokea vapauttavan tunteen: minun ei tarvitse kannatella ihan koko maailmaa. Ainakin tämä puu seisoo niin vahvasti, että siitä voi ottaa jopa tukea.

 Muistatko muuten vielä miltä kivi maistuu?

Kun olimme Kirsin kanssa kävelyllä, hän kehui lasten mutkatonta suhdetta luontoon.

Jos lasten antaa, he loikkivat, kiipeävät, haistavat ja maistavat.

Ylläolevan kuvan iso kivenmurikka sattui silmään ja ykskaks suuhuni palasi muisto.

Kivi maistuu kiveltä, vähän pölyltä ja vähän vichyvedeltä, mineraaliselta. Muistin myös eri puulajien lehtien maut ja suutuntumat.

Olen siis pienenä minäkin maistellut maailmaa!

Rakkaassa mökkipihassa kasvoi ennen valtava hopeapaju, hyvin samanlainen kuin tämä johon Kirsi Salonen kuvassa nojaa.

Koskemattakin tiesin: hopeapajun lehden yläpinta tuntuu suussa samalta kuin pajunkissan pinta, silkkisen karvaiselta.

Näiden asioiden muistelu teki minut hyvin onnelliseksi. Sykemittaria ei tarvittu, sydän löi tasaisesti ja rauhallisesti.