Pelargoni kukoistamaan! Tässä Even 10 vinkkiä!

Vanheneminen on sitä, että pitää ostaa optikkoliikkeestä kahdeksan ja puolen euron puolitoista kertaa suurentavat lukulasit.
Se on myös sitä, että laskeskelee aika ajoin mielessään, kuinka kauan on aikaa sen jälkeen, kun on karistanut ikävystyttävän rutiinimaiseksi käyneet elämäntavat harteiltaan, ja suuntaa kohti tuntematonta.
Vaikka ulkomaille.
Vanheneminen on sitä, että ounastelee kaiken kuitenkin jatkuvan samaa kehää.

Laiskistunut työtahti, valikoiva vastaaminen puhelinsoittoihin. Kertynyt varallisuus. Laskelmointi.
Menneiden suhteiden ajoittainen muistelu. Viimeisimmästä pieniä kohtauksia peiton alla pimeässä.
Onko siitä tosiaan niin kauan?

Vanheneminen on sitä, ettei sulje radiota, vaikka selkäpiitä karmiva sopraano kiekuu klassisessa tuokiossa. Vähän pienemmälle kuitenkin. Enempi kulturelli.
Yhä harvemmin alkoholi-stimulanttia. Hyvää seurustelujuomaa itsensä kanssa. Ja sitten putoo enempi Black Sabbath tai “Kill Mister“. Pahasti vanhentuneita nekin.

Rakentelua. Ja muuta varallisuuden kartuttamiseksi harjoitettavaa puuhastelua. Ollako, vai ei, tehdäkö, vai ei? Vaiko mitä?

Kehäpäätelmä; Vanheneminen on eksistentiaalinen prosessi, jossa aivojen kemialliset reaktiot luovat vaihtelevia sähkökenttiä otsan etulohkossa sijaitsevaan hypertakamukseen, minkä seurauksena ihminen assimiloi nykyhetken tunnetilat kaikkiin aikaisemmin koettuihin vastaaviin, luoden sekundäärisesti primäärin ajatuskaavion ohuesti galvanoidulle tunnesegmentille.

Vanhuus.
Äitini, joka hakee hoitokodin pihalta tumppeja poltettavaksi. Joka polttaa kattiloita pilalle. Joka pyytää tuomaan ruokaa, kun kaupungin määräämä “edunvalvoja” ei ole taaskaan laittanut sovittua “viikkorahaa” tilille. Pöytä kuin pieni apteekki. Jalat kuin norsulla. Suu ilman hampaita. Televisio ainoa ystävä.
Ja poika vastaa puhelimeen, jos jaksaa..

Isäni valkoinen pää. Vaivaava kihti, ohitusleikkaus, “hyvä”, mutta lyhyt muisti. Hyvä vaimo, jolla ei ikäerosta johtuen vielä harmaata päässä näy. Ja ilmeisesti muutenkin elämä suht mallillaan.

Eräs kirjailija - jonka kirjoja en ole lukenut (mikä seikka taas on asian kannalta yhdentekevä) - totesi kerran yhdessä ohjelmassa, että hänellä tuli nelikymppisenä vahvaksi tietoisuus siitä, että hän tulee kuolemaan viimeistään muutaman vuosikymmenen kuluessa.
Puolikrouvissa, kuten hän asian ilmaisi.

Joskus vanhentuessaan, ja synkkien aatosten vallatessa mielen sopukat, suosittelen luettavaksi Arthur Schopenhauerin pikku kirjasta Kuolema ja Kuolematon. Sitä lukiessa huomaa omien mielen liikkeiden olevan varsin keveitä ja valoisia, mistä ilahtuneena ne ovat sitä kaksin verroin.

Aasinsillan kautta aion nyt tuottaa itselleni mielihyvää, kun suklaatakaan ei ole käden ulottuvilla, ja lausun seuraavaa; - Voi herranduudelis sentää, Eve, ku sä oot nii älden makee höpönassu.
Toisitpa mulle joskus ees yhen Sambusan.

Olen kohta 65. Vanhuus on suhteellista. Lapsena ajattelin, että 50-vuotias joutaa hautaan. Nyt ajattelen, että minulla saattaa olla vielä 45 vuotta jäljellä. Tietysti vain toimintakykyiset vuodet merkitsee, siis ehkä 25.

Vanhuus on viisautta. On perspektiiviä. Radio-ohjelmat ärsyttää usein, koska siellä kuulee niin paljon myöhäisteini-ikäisten juttuja. Jopa ykkösverkossa.

Kysymys on tietysti hyvästä tai huonosta onnesta. Jos on terve, kuten satun olemaan niin kärsii lähinnä siitä, että ystäväpiirissä syöpiä ja muita kurjuuksia esiintyy yhä enmmän. Jos dementoidun, kuten äitini 85-vuotiaana, haluan kävellä metsään ja unohtua sinne. Siis dementoituiko äitini 15 vuotta sitten vai doupattiinko hänet paketiksi hoitokodissa?

Jos olen pirteä vanhus, jonka kaikki kaverit on kuolleet, tai muuten poissa pelistä, haluan hoitaa pelakuita ja katsella kissanpoikasia omassa kodissani.

Eniten pelkään puolisoni dementoitumista. Olen hoivannut toisia, en jaksaisi enää, siis ihmisiä.

Niin, pelargoniat pitää saada tähän vuodenaikaan lopettamaan kukkiminen ja pistää viileään ja valoisaan paikkaan ja kastella vain sen verran, etteivät ne kuole. Kun helmikuun aurinko rupeaa ulottumaan niihin, niin kastelua voi lisätä. Silloin ne alkavat kasvattaa uusia oksia, joista saa pistokkaita. Pistokkaat otetaan taittamalla oksan tyvestä. Jos oksassa on paljon lehtiä, vain 3-4 jätetään. Ne pannaan vesilasiin juurtumaan mieluiten nousevan kuun aikaan. Jos huoneilma on liian kuiva, muovilla voi suojata. Valoa tarvitsevat. Kun juuret ovat pari senttiä pitkiä, ne istutetaan hyvään maalaismultaan. Ensimmäisinä päivinä on hyvä, jos niiten yli vetää löyhästi läpinäkyvän muovipussin. Valoa, vattä ja ravinteita ja kukkivat kesäkuussä. Haarovat, jos latva leikataan, mutta kukinta viivästyy. Kukkivat marraskuulle, jos on lämpöä, valoa ja ravinteita.

Hoi mies teepä kenttätyötä

Ajan kaupungin tilaamaa invabussia, merkittävä osa asiakkaista on vanhuksia jotka nostetaan autoon nosturilla mutta he käyvät vielä kauppareissulla itse vaihtelua saamassa ja asuvat omissa oloissaan.

useinkin minä nostan ostokset portaassa hissiin tai kannan ne kerroksiin. Vanhuksella saattaa olla tuoli valmiina välikerroksissa odottamassa, että voi huilata, näin hissittömissä rakennuksissa.

Onnellisempia he ovat omissa oloissaan kuin hoitolaitoksessa.

On sitte sellaisiakin tapauksia, että haetaan hoitolaitoksesta henkilö kotilomalle pariksi päiväksi ja sit tuodaan takaisin.
Aika monella on jo jotain kommunikaatioestettä, mutta kun heille puhuu he vastaavat, jokunen sanoo vain että perkele. Äänensävystä voi päätellä onko juttu mieleinen vai ei.

sun täytyy tulla ajeleen pariksi päiväksi repsikaksi ja laajentaan tajuntaasi.

terveisin

Heikki

Tästä olen ihmeissäni ja innnoissani. Alf Rehn kertoi tästä vanhainkodista maaliskuisessa luennossaan. Nyt löysin kuvia netistä. Ihan uudenlainen ajattelutapa. "Liiallinen helppous ja mukavuus tappaa."
http://inhabitat.com/2010/08/12/japanese-reversible-destiny-lofts-cheat-death-by-design/

Anonyymi kirjoitti:

sun täytyy tulla ajeleen pariksi päiväksi repsikaksi ja laajentaan tajuntaasi.
terveisin Heikki

MÄ HALUAN EHDOTTOMASTI TULLA! Soita minulle Ylen keskuksen kautta 09-14801 niin sovitaan tarkemmin. Haluan laajentaa tajuntaa.

Eve Mantu kirjoitti:

Tästä olen ihmeissäni ja innnoissani. Alf Rehn kertoi tästä vanhainkodista maaliskuisessa luennossaan. Nyt löysin kuvia netistä. Ihan uudenlainen ajattelutapa. "Liiallinen helppous ja mukavuus tappaa."
http://inhabitat.com/2010/08/12/japanese-reversible-destiny-lofts-cheat-death-by-design/

Kaveril on ollu ajatus kohillaa, ku on keksiny laittaa vanhukset ponnistelee.
Täst vois maan rakennusviranomaset ottaa mallii säätäessää kaike maailma esteettömyyslakei nykyrakentamisee. Mut pitäähä virkamiehilki jotai hommii olla. Ei saa olla liia korkeit kynnyksii, ettei
tarvi nostaa jalkaa tarpeettomasti. Ettei vaa rasitu. Millonkoha määrätää hissit pakollisiks vähintää kaks kerroksisii omakotitaloihi?
Mummielest pitäs ennemminki portaide rinnalle laittaa köysi roikkumaa, et vois leikkii vaik bätmänii tai tarzanii, jos huvittaa. Ja monii varmaa huvittas, paitsi niit flegui. Aamul ois kiva fjongata kahvinkeittoo köyttä pitki. Ja jos koko homma rupeis tökkii, ois ratkasu valmiina.
Liikunta tekee tunnetusti gutaa; ihminehä o luotu liikkumaa, eikä hinkkaamaa persettää tuoleihin monta tuntii päiväs. Siks en vois kuvitella itteeni mihinkää toimistohommii. Käsiytyöammatis tulee tarpeelline määrä jalkatyötäki, siis todellist hyötyliikuntaa. Aivotyötäki o iha riittämii, ja nuppi toimiiki pikku puuhastelus paremmi.
Tota vanhuste vastus- - ja sitä kautta vireystasoo - vois lisätä jollai ekstriim-osioilla: pantas keittolautane kannettavaks kerra talon ympäri, ja jos läikkyy, ni uus kierros tai konjakkipauku passaamine silt illalt. Kovil pakkasil rundin vois siirtää kerroksii, ettei soppaa tarttis uudellee lämmittää.
Kyl niit on kaikenlaisii keinoi saada ihmiset voimaa paremmi, ja elämää pidempää. Ne täytyy vaa ottaa käyttöö, eikä alistuu virkamieste ja poliitikkoje suosimaa pumpulipaapomisee.

Sitähän ei vanhana kestä, kuten ei missään muussakaan iässä kovin helposti, että olis tarpeeton. Vanhainkoti tms jossa pitää osallistua, ja mikään ei ole liian helppoa kuullostaa juuri hyvältä. Mieluummin kuuntelisi omaisensa valitusta siitä, että täytyy tehdä omat ruokansa tms. kuin siitä, että täällä minä vain istun, eikä kukaan tarvitse minua mihinkään.

Ja nämä nykyvanhat ovat todella tottuneet siihen, että kaikki tehdään itse, niin on vaikea olla passattavana. Kun tekolonkka on luiskahtanut paikaltaan maataan mieluimmin lattialla, odottamassa aamua, että voi soittaa lapselleen, kuin että painaisi rannekkeen nappulaa, ettei nyt suotta häiritse.

Hei Eve Mantu! Eilen radiossa mainostettiin ohjelmaasi, ja kuulin miten ihmettelit että löytyykö G-kupin rintsikoitakin. Voin hieman alta nelikymppisenä K-kupin omistajana kertoa että Suomesta saa liivejä yhdestä erikoisliikkeestä H-kuppiin saakka ja sen jälkeen on liivit tilattava ulkomailta. Kadehdin pienirintaisia.

Kiitos hyvästä ohjelmasta ja hyvää jatkoa!

Taas sitä tulee: kodikasta äänitehostein kuorrutettua reportaasia(?), arkilätinää, kuin naapuri aidalla. Mikäs siinä, vaikka vähän tyytymättömyyttä ja epäluuloisuutta se aina lietsoo.
E.M. voi olla hyvä toimittaja, mutta en haluaisi olla hänen puolisonsa, lapsensa, äitinsä, mummonsa, lääkärinsä... kuuntelijansa? Naps.
Vanheneminen on kai sitten sitäkin, että itsekeskeisyys alkaa rasittaa.

Onpa puistattavan ennakkoluuloinen, ylimielinen - ei kun alaspäin katsova ohjelma. Tulee heti mieleen: hui kauhistus, olinkohan minä nelikymppisenä tuommoinen?
Enkä ollut! Minulla oli ystäviä ihan kaikenlaisista ikäryhmistä, enkä edes pysähtynyt ajattelemaan ihmisten ikiä, muuta kuin siten että koululaisilla oli menoja johonkin aikaan kun meillä muilla olisi ollut vapaata, ja kääntäen.
Olen nyt kuuskytkahdeksan vee. En ole tahtonut syntyä tähän maailmaan; kun olin lapsi, en tahtonut tulla aikuiseksi; kuvittelin aina, että kuolen viimeistään 40-vuotiaana. En ole pyytänyt päästä tähän ikään. En halua elää vanhaksi - ainakaan en teidän, nykyisten 30-45-vuotiaiden maailmassa, koska te näytte olevan kylmiä, dollarinkuvat silmissä kulkevia, laskelmallisia, minulle täysin outoja olioita. Itse olen tottunut elämään rauhanliikkeessä, naisasialiikkeessä, luonnonsuojeluliikkeessä, eri maiden ihmisiä (ja eri-ikäisiä) yhteen kokoavissa piireissä. Rakastan juuri nyt kirjallisuutta yli kaiken, kuunelen hullun lailla musiikkia menneiltä vuosisadoilta ja toiselta puolen maailmaa, juuri nyt candomble-musiikkia Brasiliasta ja luen brasilialaisen Jorge Amadon kirjoja tai perulaisen juuri nyt Nobel-palkinnon saaneen Mario Vargas Llosan romaaneja. Ihan taatusti et pystyisi kuvittelemaan tällaista elämää, Eve Mantu. En itse voisi kuvitella vanhusten palvelukeskuselämää - paitsi jos siellä keskusteltaisiin kirjailijoista, kuten libanonilainen Amin Maalouf tai kreikkalainen Odysseus Elytis...
Anteeksi, tulin provosoiduksi!

Kiitos taas Eve! Ne on pikkuasioita nuo kuppikoot ja silmälasit, kun näinä aikoina ennustetaan huonoa tulevaisuutta meille vanhuksille. Toisaata luotan hyviin ihmisiin ja hyviin tuleviin poliittisiin päättäjiin. Pakko luottaa!
Kyllä vanhuus myllää arvoja ja asenteita eikä se ole ollenkaan pahaksi. Pidän Tove Janssonin tarinasta, jossa vanha nainen katseli kauniita, kaukaa siintäviä vuoria. Nuorena hän ei niitä nähnyt, nyt ei jaksa kiivetä vuorille.

Mummo 70v kirjoitti:

Kiitos taas Eve! Ne on pikkuasioita nuo kuppikoot ja silmälasit, kun näinä aikoina ennustetaan huonoa tulevaisuutta meille vanhuksille. Toisaata luotan hyviin ihmisiin ja hyviin tuleviin poliittisiin päättäjiin. Pakko luottaa!
Kyllä vanhuus myllää arvoja ja asenteita eikä se ole ollenkaan pahaksi. Pidän Tove Janssonin tarinasta, jossa vanha nainen katseli kauniita, kaukaa siintäviä vuoria. Nuorena hän ei niitä nähnyt, nyt ei jaksa kiivetä vuorille.

Juu, vanhempi pantteri pysyy kyllä paremmalla tuulella, jos ei turhaan katso peiliin. Ei ainakaan silmälasien kanssa. Ehkä kerran kuukaudessa sentään: hyvässä valossa voi silloin nyppiä haivenia leuastaan, jottei tuntisi itseään kiusaantuneeksi, kun keskustelukummppani tuijottaa hypnotisoituneena keikkuvaa karvaa.
Valokuvia kannattaa ottaa. Niitä kun katsoo 5 vuoden kuluttua, niin voi ajatella, että olenpa ollut sentään aika vetävän näköinen.

Hei! Ihan virkistäviä ajatusheittoja ja mukava että nuorempikin ihminen pohtii vanhuutta. Toki siinä näkyi tämä vuosikymmenten väli tulevaan, kuin ikävuodet 60/65 - 100 olisivat yhtä ja samaa vanhuutta, samassa lauseessa käsiteltäviä, samoilla ratkaisuilla hoidettavia. Näkyi myös, että vanhuuden muutokset ovat aika tuntemattomia, vaikutti siltä että nykyistä keski-ikäistä sovitettaisiin vanhuksen paikalle.

Minä olen 65- vuotias ja koen, että elän elämän toiseksi parasta aikaa, perheen perustamisvuosien jälkeen. Hienoa on vapaus ja oma henkinen vapautuminen suorituspakosta. Koska olen terve, teen kyllä ilokseni yhtä ja toista -maalausta, kirjoittelua, liikuntaa, matkoja,lastenhoitoa, arkea ja pyhää. En ole tarvinnut siihen mitään erityisesti vanhuksille suunnattua tai kaupattua toimintaa. Yhteinen aika puolison kanssa on tullut uudelleen arvokkaaksi. Koen elämän lahjana, että olen saanut nämä eläkepäivät. En koe, että olisin vanhus Elän kolmatta ikääni. Ikävintä olivat vuodet 50-60.

Tunnen kyllä useita, jotka osallistuvat eläkejärjestöjen toimintaan innolla. Kolme leski/eronnut- tuttavaani löysi sieltä uuden kumppaninkin.

Vanhuudesta puhuisin vasta, kun toimintakyky alkaa mennä. Siitä olen saanut kaksi pitkää oppituntia äitini ja tätini kanssa. Kummaltakin alkoi toimintakyky hävitä 80-85- vuotiaana. Ei tullut ruoka aloitetuksi eikä sitten enää syödyksikään, liikuntakyky heikkeni, pienikin koho lattiassa aiheutti kaatumista, ei jaksanut pestä itseään, sitten meni pidätyskyky, pakko ottaa vaipat, muisti rapistui jne. Aktiivisten osallistujien mielenkiinto asioihin kapeni hyvin paljon, televisiostakaan ei tule mitään kiinnostavaa.
Omaisilla ja kotipalvelulla oli koko ajan huoli ja pakko olla paljon paikalla. Oli syyllisyys, kun painoi oven perässään kiinni ja jätti avuttoman vanhuksen kotiinsa. Onneksi vielä ei ollut voimassa se kolmen prosentin laitossääntö.
Oli kummankin kohdalla suuri helpotus, että he pääsivät laitoshoitoon, helpotus siis omaisille ja heille itselleen. Kumpikin virkistyi paljon, kun koko ajan on lähistöllä ihmisiä ja on turvallista. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, puhtaudesta huolehditaan, hoitajat ovat ystävällisiä ja vieraita/ läheisiä käy melkein päivittäin.
En tietäisi vanhustenhuollon ongelmista mitään, jos en olisi tiedotusvälineistä kuullut. Käyn hoivaosastolla melkein joka päivä. Näen siellä muitakin vanhoja. Se säälittää, että joitakin ei käy kukaan katsomassa.

Äitini kuoli 91-vuotiaana Tätini elää ja on vuodepotilaana sairauksien takia. Hän on hyväksynyt kohtalonsa vuodepotilaana, "näin se nyt vain on", vaikka hänen yksi vanhempi ystävättärensä ajelee vielä autolla ja muutkin pärjäävät itse kotona. Tämä tasapainoisuus ehkä aiheuttaa sen, että yli 20 ihmistä käy vieläkin tätiäni tervehtimässä, "hän on entinen itsensä", koetaan.
Kuvasin tässä käsittelemäsi vanhuuden kahta reunaa.

Hei! Lohdutan sinua sillä, ettei ihmisen sisin vanhene. Olen 82vuotias ja täysillä mukana. Tästä saan kiittää hyvää terveyttäni, joka ei ole itsestään selvää. Hanki itsellesi nuorempia ystäviä, niin et jää yksin kun muut ikätoverisi kuolevat. Turhat murehtimiset ja huolet rasittavat. " Katsokaa taivaan lintuja..." " Kuka voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään verta?". Hyviä eläkepäiviä sitten joskus ja iloista mieltä.

Pelkuri!
Et uskaltanut kysyä oikealta ihmiseltä, miltä tuntuu olla vanha. Minäpä kerron sinulle. Olen 65 v. Meinasin muutama kuukausi sitten kuolla. Minulla on kaksi tytärtä ja kolme lapsenlasta. Olen entinen yrittäjä ja leski, jolla on miesystävä ja hänen lisäkseen kahdeksan vuotta kestänyt salarakkaus.
Vanhana oleminen on aikaa. Aikaa tuntea tuntemuksia, jollaisiin ei aktiiviaikana ollut energiaa. Vanhana on aikaa pohtia syntyjä syviä, katua tekemisiään ja riemuita hurjasti siitä, mitä sai aikaan. Pikkasen pitää siivota komeroitakin. Vanhana on aikaa elää kaikki tunteet läpi ja tehdä hyvää ruokaa. Vanhana ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua paitsi pikkasen siivota komeroita. Vanhana on hienoa nähdä, miten elämä jalostuu, miten lapseni ovat viisaampia kuin minä. Niinhän alunperin halusinkin. Vanhana on ihana nähdä kuinka lapsi kehittyy, kehittyy. Vanhana joutuu näkemään, kuinka ukko taantuu,taantuu. Sellaista on vanhana.

Olen 65 vuotias eikä tässä vanhenemisessani ole ollut mitään erikoista paitsi ettei kuukautisia ole enää ja se on loistavaa.
Kuuntelin vähän hajanaisesti ohjelmaasi vanhenemisesta. Joku siinä tökki pahasti. Miksi pitää käsitellä vanhoja ihmisiä noin kummallisesti. Erityisesti tämä "roomalaisten hyveitten kaupungin" liiketalousprofessorin osuus oli hmm...no, tunsin aikamoista myötähäpeää. "Miten vanhuksia voisi taloudellisesti hyödyntää-innovaatiot" kauhistuttivat.

Ikäjako on hallintoa varten kehitetty. Ei siitä pitäisi puhua muussa yhteydessä. Itse en halua tulla niputetuksi mihinkään ryhmään, en halunnut sitä nuorempanakaan, en edes murrosikäisenä.

Olen aina ollut utelias ja tiedonhaluinen. Minua kiinnostavat yhä samat asiat kuin nuorempana. Vuosien varrella mukaan on tullut politiikka. En eroa siitä mitä olin nuorena muuten kuin että olen nyt tietorikkaampi ja aika paljon rohkeampi.
Ai niin se ulkonäkö. Sehän väistämättä muuttuu, mutta onko sillä nyt lopultakaan kovin suurta merkitystä. Ei sen ainakaan pitäisi olla mikään erottelun peruste.

Jos vanha ihminen on sairas, muuttaa se tietysti suhdetta elämään, mutta sairastuminen muuttaa kaikkien muittenkin ihmisten suhdetta siihen. Et kai vain yritä eristää määritelmilläsi ja ikiomilla käsityksilläsi vanhuksia sfääriin, johon he eivät kuulu (paitsi ehkä jossain fasistivaltiossa). Vanhusten perustarpeet ovat ihan samat kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Osaamme kyllä itse kulkea tietämme ilman nuorten opastusta. Kun sairastumme tarvitsemme apua niinkuin te nuoremmatkin. Mikään muu ei eroita teitä meistä kuin se, että emme ole enää näyttelemässä ahkeraa työntekijää Työelämä-näytelmässä.

Kuultuani tuon markkinamiehen innostuneet visiot tulevaisuudestani markkinoiden saalistuskohteena aloin tosiaan suunnitella vaihoehtoa vanhentumiselle.

Kirsti Anttila kirjoitti:

Juu, vanhempi pantteri pysyy kyllä paremmalla tuulella, jos ei turhaan katso peiliin. Ei ainakaan silmälasien kanssa. Ehkä kerran kuukaudessa sentään: hyvässä valossa voi silloin nyppiä haivenia leuastaan, jottei tuntisi itseään kiusaantuneeksi, kun keskustelukummppani tuijottaa hypnotisoituneena keikkuvaa karvaa.
Valokuvia kannattaa ottaa. Niitä kun katsoo 5 vuoden kuluttua, niin voi ajatella, että olenpa ollut sentään aika vetävän näköinen.

Hyvä oli ohjelmasi. Olen 67 5v eläkkeelä. Eläköityminen tuntui aluksi sitä että on siirretty kompostin laelle odottamaan sitä mitä kompostissa tapahtuu.
Tuntui kuin olisi saanut leiman otsaan ja hajun jota kukaan ei halunnut lähestyä. Vaatii todella kovaa taistelua jos haluaa jatkaa töitä vaikka omassa yrityksessä. On veikeää katsella nuorten asiakkaiden torjuvia ilmeitä mennesäni myymään palveluani, jonka tulee olla hyvin laadukasta ja edullista jotta sopimuksia syntyisi. Ikä ei tunnu misään muussa kuin urheilusuorituksissa ja ulkonäossä, mieltä se ei tunnu painavan.
Bisneksistä taistellaan nuorempien kanssa, senioribisneksistä vieläkin enemmän.Ajatus että seniorit osallistusivat senioribisneksen pyöritykseen laajamittaisesti ei ole mahdollista muutamia poikkeuksia lukuunottamata.
Seniorien osuus taloudessa tulee kasvamaan eliniän kasvun myötä. Tästä kasvusta kaappaavat hoito ja lääkebisnes suuren osan ja tähän kasvuun syötetään enimmäkseen julkisia varoja eikä suinkaan eläkeitä jotka on pakko pitää pieninä em. syystä. Tässä iässä voi ja tulee elää TÄSSÄ JA NYT KOSKA HUOMISESTA EI TIEDÄ.
Lopuksi tarina iso-isästäni joka Karjalais-siirtolaisena
sai torpan kantasuomesta. Hän oli tuolloin 65V. 15 seuraavan vuoden aikana hän rakensi talon ja tarpeelliset pientilan tuotantorakennukset. Hän raivasi tuona aikana metsästä peltoa usean hetaarin pinta-alan sekä salaojitti peltomaan. Kaiken hän teki itse Yhden hevosen avustamana. Traktoria hänellä ei koskaan ollut. Siis me VANHUKSET uskokaamme että pystymme samaan tai vielä enempään.

Seniori poikanen

Mummi kirjoitti:

Pelkuri!
Et uskaltanut kysyä oikealta ihmiseltä, miltä tuntuu olla vanha. Minäpä kerron sinulle. Olen 65 v. Meinasin muutama kuukausi sitten kuolla. Minulla on kaksi tytärtä ja kolme lapsenlasta. Olen entinen yrittäjä ja leski, jolla on miesystävä ja hänen lisäkseen kahdeksan vuotta kestänyt salarakkaus.
Vanhana oleminen on aikaa. Aikaa tuntea tuntemuksia, jollaisiin ei aktiiviaikana ollut energiaa. Vanhana on aikaa pohtia syntyjä syviä, katua tekemisiään ja riemuita hurjasti siitä, mitä sai aikaan. Pikkasen pitää siivota komeroitakin. Vanhana on aikaa elää kaikki tunteet läpi ja tehdä hyvää ruokaa. Vanhana ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei halua paitsi pikkasen siivota komeroita. Vanhana on hienoa nähdä, miten elämä jalostuu, miten lapseni ovat viisaampia kuin minä. Niinhän alunperin halusinkin. Vanhana on ihana nähdä kuinka lapsi kehittyy, kehittyy. Vanhana joutuu näkemään, kuinka ukko taantuu,taantuu. Sellaista on vanhana.

Olen 65 vuotias eikä tässä vanhenemisessani ole ollut mitään erikoista paitsi ettei kuukautisia ole enää ja se on loistavaa.
Kuuntelin vähän hajanaisesti ohjelmaasi vanhenemisesta. Joku siinä tökki pahasti. Miksi pitää käsitellä vanhoja ihmisiä noin kummallisesti. Erityisesti tämä "roomalaisten hyveitten kaupungin" liiketalousprofessorin osuus oli hmm...no, tunsin aikamoista myötähäpeää. "Miten vanhuksia voisi taloudellisesti hyödyntää-innovaatiot" kauhistuttivat.

Ikäjako on hallintoa varten kehitetty. Ei siitä pitäisi puhua muussa yhteydessä. Itse en halua tulla niputetuksi mihinkään ryhmään, en halunnut sitä nuorempanakaan, en edes murrosikäisenä.

Olen aina ollut utelias ja tiedonhaluinen. Minua kiinnostavat yhä samat asiat kuin nuorempana. Vuosien varrella mukaan on tullut politiikka. En eroa siitä mitä olin nuorena muuten kuin että olen nyt tietorikkaampi ja aika paljon rohkeampi.
Ai niin se ulkonäkö. Sehän väistämättä muuttuu, mutta onko sillä nyt lopultakaan kovin suurta merkitystä. Ei sen ainakaan pitäisi olla mikään erottelun peruste.

Jos vanha ihminen on sairas, muuttaa se tietysti suhdetta elämään, mutta sairastuminen muuttaa kaikkien muittenkin ihmisten suhdetta siihen. Et kai vain yritä eristää määritelmilläsi ja ikiomilla käsityksilläsi vanhuksia sfääriin, johon he eivät kuulu (paitsi ehkä jossain fasistivaltiossa). Vanhusten perustarpeet ovat ihan samat kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Osaamme kyllä itse kulkea tietämme ilman nuorten opastusta. Kun sairastumme tarvitsemme apua niinkuin te nuoremmatkin. Mikään muu ei eroita teitä meistä kuin se, että emme ole enää näyttelemässä ahkeraa työntekijää Työelämä-näytelmässä.

Kiitos Eve Mantu kiinnostavista ohjelmista! Nyt vanhusteema kosketti minua erityisesti siksi, että siinä tuli esille vanhenemisesta pääasiassa vain kielteisiä, fyysiseen olemuspuoleen liittyviä seikkoja. Hyvä on, että nuoremmat pohtivat ikääntymistä. Olen itse asianosainen, liki 70-vuotias nainen, jonka vanhuskuva on vähän toisenlainen kuin ohjelmasssa esitetty.

Ohjelmassa korostui 'liiketaloudellinen' vanhuskuva ja -käsitys. Sen mukaan vanhus on ymmärretty kuluttajaryhmän edustajana ja markkinoiden innovaatioiden kohteena. Olkoon tämäkin yksi vanhuskuva, mutta sen lisäksi toinen vahva ajatusmalli on medikaalinen, eli vanhus nähdään vain raihnaisena, sairaana, lääkittävänä ja avuttomana - huollettavana. Näin varmaan osittain onkin. Mutta nämäkään vanhuskuvat eivät riitä. Vanhuus ei ole sairauden kaltainen tila. Kaipaan ikäkeskusteluun myös sosiaalista, kulttuurista, psyykkistä ja ikäihmisen voimavarat huomioon ottavaa puhetta ja toimintaa.

Itse elän elämäni parhaita vuosia, saan vihdoinkin harrastaa työelämän jälkeen asioita, joihin aikaa ei riittänyt työvuosina. Minua oikeastaan loukkavat yksipuoliset ja stereotyyppiset käsitykset meistä vanhoista. Eipä ihme, jos vanhuksia kohdellaan vähättelevästi ja yritetään heidän palvelujentarpeensa hoitaa mahdollisimman halvalla ja ammattitaidottomasti. Olisi jo aika vaihtaa puhe myönteisemmäksi ja tunnustaa vanhat ihmiset yhdenvertaisiksi kansalaisiksi muiden kanssa. Se tulisi näkyä myös poliittisessa päätöksenteossa.

Anonyymi kirjoitti:

Taas sitä tulee: kodikasta äänitehostein kuorrutettua reportaasia(?), arkilätinää, kuin naapuri aidalla. Mikäs siinä, vaikka vähän tyytymättömyyttä ja epäluuloisuutta se aina lietsoo.
E.M. voi olla hyvä toimittaja, mutta en haluaisi olla hänen puolisonsa, lapsensa, äitinsä, mummonsa, lääkärinsä... kuuntelijansa? Naps.
Vanheneminen on kai sitten sitäkin, että itsekeskeisyys alkaa rasittaa.

Vaihtaisin kyllä pari rajanaapuria pois, jos saisin mainitsemasi arkisen lätisijän tilalle. Saataisiin ehkä aita-asiatkin kuntoon.

Eve Mantu kirjoitti:

Tästä olen ihmeissäni ja innnoissani. Alf Rehn kertoi tästä vanhainkodista maaliskuisessa luennossaan. Nyt löysin kuvia netistä. Ihan uudenlainen ajattelutapa. "Liiallinen helppous ja mukavuus tappaa."
http://inhabitat.com/2010/08/12/japanese-reversible-destiny-lofts-cheat-death-by-design/

Asia ei nyt tähän liity, mutta itselläni on kehitysvammainen tytär, jonka aika pois kotoa muuttamiseen lähenee... Jotain täälläistä olen hänelle haaveillut, musta mistä sen saavuttaisin??? Nyt asumme hissittömässä talossa neljännessä kerroksessa, joten siinäkin on ollut yritystä tarpeeksi isolle perheelle ja tälle tyttärelle.

Vanhuudesta sen verran, että täytin juuri 50v ja olen enemmän kuin innoissani. Vaikka vammaispalvelun takseissa näen kaikenlaista, ajattelen niin, että kohta minulla on aikaa itselleni ja aikaa olla... Kuten tuolla aikaisemmin, minäkin pelkään eniten sitä, että joudun puolisoni omaishoitajaksi. Uuso pallo jalkaan tämän perherupeaman päätteeksi. Syöpä taitaa olla huomattavasti armeliaampi tauti kuin hankala aivoinfarkti... Omaishoitajien tapaamisissa olen tavannut tarpeeksi puolisoaan hoitavia vanhuksia. Heillä ei elämä todellakaan ole helppoa. Suren enemmän heidän kohtaloaan vanhuudessa kuin sairastuneiden... Ja pelkään siinä mielessä omaani... Mutta nyt on edessä se jakso elämästä, jolloin on vielä terveyttä sen verran että voi tehdä kaikenlaista ja kuitenkaan ei tarvitse enää tehdä kaikkea. Oi tätä autuutta!

Orkkideoja tulevaisuuden vanhukset kasvattavat. Tai ainakin minä kasvatan. Niille ei tarvitse talvehtimisen viileyttä ja ne kukkivat pitkään ja kauniisti...

Tämä kehitysvammainen tyttäreni kysyi kadulla eräältä rouvalta, että onko hän vanha. Ei saanut vastausta... Enkä minäkään siinä tilanteessa osannut sitä antaa, kun menin niin hämilleni.

Kysyit, miltä tuntuu olla vanha. Kylpyhuoneen peilikuva näyttää harmaan hiusten tyvessä, rypyt kasvoissa, venyneet rinnat. Synkkää. Olen 67-vuotias, ollut toista vuotta eläkkeellä, asun yksin. Vaikka eläkkeeni on hyvä, ei se riitä kovin paljoon huvitteluun, kuten matkoihin, sillä yksineläjällä eläminen on kalliimpaa. Sitä paitsi yksin on tylsä matkustaa ja huvitella. Kauhistuttaa, miten ne tulevat toimeen, joilla on huonompi eläke. Eikä tulevaisuudessa pilkota edes toivoa paremmasta.

En ole masentunut. Olen aika hyväkuntoinen, minulla on ystäviä, entiseen työpaikkaan olen aina tervetullut kahvivieras. Mutta mitä sitten, kun vuodet vierivät?

Anonyymi kirjoitti:

Mummo 70v kirjoitti:

Kiitos taas Eve! Ne on pikkuasioita nuo kuppikoot ja silmälasit, kun näinä aikoina ennustetaan huonoa tulevaisuutta meille vanhuksille. Toisaata luotan hyviin ihmisiin ja hyviin tuleviin poliittisiin päättäjiin. Pakko luottaa!
Kyllä vanhuus myllää arvoja ja asenteita eikä se ole ollenkaan pahaksi. Pidän Tove Janssonin tarinasta, jossa vanha nainen katseli kauniita, kaukaa siintäviä vuoria. Nuorena hän ei niitä nähnyt, nyt ei jaksa kiivetä vuorille.

Siis keille "meille vanhuksille"? Kun kuuntelin ohjelman, olisin voinut paiskata radion seinään siinä vaiheessa kun huokaillen kerrottiin 70-vuotiaasta vanhuksesta joka hitaasti kulkee rollaattoriin nojaten. Itse olen tänään mm. haravoinut puhtaaksi aikamoisen pitkän kadunpätkän ja tehnyt yhtä sun toistakin mitään rollaattoreita kaipaamatta. Eli sattuuhan sitä, mutta yleisesti ottaen 70- tai 71-vuotias ei ole nykyään mikään vanhus, ei vielä pitkään aikaan. Jospa palattaisiin asiaan sitten, kun ollaan vähän päälle yhdeksänkymppisiä.
Toivoo ei-vielä-vanha-71v.

Toivoo ei-vielä-vanha-71v.[/quote]

Hoi! Onko Vanhus mielestäsi kirosana? Minusta se kielii ennemminkin elämänkokemusksesta ja kaikseta siihen liittyvästä. Minusta on upeaa, kun ihmiset vanhenevat ja viisastuvat.
Jos katseruudelta vain säästyy niin uskon, että vanhuus on aina vain upeampaa vuosi vuodelta. Olen halunnut harmaantua kunnialla, en ymmärrä, miksi ihmiset haluavat hiusvärillä peittää sen, mitä luonto meissä saa aikaan.

Jos katseruudelta vain säästyy

Siis karkeruudelta...

Kesti kauan ennekuin löysin tämän kommentoidakseni. Ensimmäinen kummastus oli tuo pelkojen määrä, jonka kuulin Sinun luettelevan. Jos ajatuksesi on tuo, niin kurjaahan siitä tulee. Käännä hyvä ihminen ajatus toisinpäin: millaisen ihanan vanhuuden valitsen. Niin tein itse oravanpyörän jälkeen: olla oma itseni lopultakin, elää omilla poluillani ja kuolla terveenä.

65 vuotiaana olen kyllä harmaa, mutta elävämpi, voimakkaampi kuin 58-vuotiaana uupuneen ja masentuneena. Oleminen ja siinä tekeminen on lisääntynyt ja teen vain kaikkea mitä rakastan. Olen ostanut iloa tuottavaa itselleni, matkustan paljon, olen lasten kanssa, teen runoja, kirjoittelen nettiin ja muutenkin kaikki on netissä, että olen vapaa.

Seuraan innolla Even ohjelmia, mutta ekan kerran tuli yök-fiilis. Lähinnä se talousproffan puhe kuulosti kammottavalta. Onko hänellä oikeasti mitään käsitystä vanhemmista ihmisistä? Muutenkin hänen ihmiskäsityksensä oli vastenmielinen. Pikkasen ihmetytti myös, miksi Eve ei uakaltautunut juttelemaan vanhusten kanssa. Onko ikä joku tabu? Vai pelottiko Eveä? Eikö toimittajalla ole iäkkäitä sukulaisia? Nähtävästi ei. Silloin vanhat ihmiset voivat tietysti tuntua kuin toiselta rodulta. Itse olen 46 vuotias, mietin vanhenemista paljonkin, ja aiheesta kuulisin mielelläni enemmän ja mieluiten itse asianosaisia eli vanhoja ihmisiä.
Saako antaa aihevinkkejä? Nuoret tai keski-ikäiset vammaiset voisi olla yksi aihe. Hehän joutuvat kohtaamaan monia samoja rajoituksia, mitä vanhoille tulee iän mittaan. Mitenkäs silloin suu pannaan? Eläkkeelle kolmevitosena vaikkapa reuman takia, ja täyttelemään dosettia. Onko silloin vitsit vähissä? Mistä löytyy voima ja mielekkyys elämään? Vaihdevuodet, sattuneesta syystä, olisi myös mielenkiintoinen aihe. Kiitos Evelle ohjelmista, vanhuus-jaksoa lukuunottamatta olleet mainioita!

Ilona kirjoitti:

Seuraan innolla Even ohjelmia, mutta ekan kerran tuli yök-fiilis. Lähinnä se talousproffan puhe kuulosti kammottavalta. Onko hänellä oikeasti mitään käsitystä vanhemmista ihmisistä? Muutenkin hänen ihmiskäsityksensä oli vastenmielinen. Pikkasen ihmetytti myös, miksi Eve ei uakaltautunut juttelemaan vanhusten kanssa. Onko ikä joku tabu? Vai pelottiko Eveä? Eikö toimittajalla ole iäkkäitä sukulaisia? Nähtävästi ei. Silloin vanhat ihmiset voivat tietysti tuntua kuin toiselta rodulta. Itse olen 46 vuotias, mietin vanhenemista paljonkin, ja aiheesta kuulisin mielelläni enemmän ja mieluiten itse asianosaisia eli vanhoja ihmisiä.
Saako antaa aihevinkkejä? Nuoret tai keski-ikäiset vammaiset voisi olla yksi aihe. Hehän joutuvat kohtaamaan monia samoja rajoituksia, mitä vanhoille tulee iän mittaan. Mitenkäs silloin suu pannaan? Eläkkeelle kolmevitosena vaikkapa reuman takia, ja täyttelemään dosettia. Onko silloin vitsit vähissä? Mistä löytyy voima ja mielekkyys elämään? Vaihdevuodet, sattuneesta syystä, olisi myös mielenkiintoinen aihe. Kiitos Evelle ohjelmista, vanhuus-jaksoa lukuunottamatta olleet mainioita!

Minäkin olen ollut Even ihailija, mutta myös minua ällötti tämänkertainen ohjelma. Tämä kyttäävä ("Tuolta niitä taas tulee..") epäluuloinen suomalaisen naisen malli on täysin riippumaton iästä; olen nähnyt näitä jo ala-astelaisissa ja kaikkein pahimmat lukioikäisissä tytöissä. Eivät siinä sushit paljon auta. EM käski pohtia, tuleeko Suomesta mainion vanhuuden mallimaa. Vastaus em. syystä: Ei. Kuitenkaan en yleistä ohjelmantekijän tavoin; on erilaisiakin naisia, ks. yllä Mummi, Mumma, Vicky, Ilona.. Mutta voi kun suomalaiset jättäisivät kveruloinnin vähemmälle. Eläkekverulantit ovat vielä oma lukunsa. V.Sintonenkin kehtaa mauruta. Tiedän saman alan läheisestäni, että eläke on kaksinkertainen omaani verrattuna.Itse nautin kaikesta ja lahjoitan materiaalista hyvää melkoisesti myös suvun nuorille. Viimeksi mennä kesänä kiertelin Irlantia 3 viikkoa reppu selässä (olen Sintosta 3 v vanhempi). En silti kehuskele voimillani, seksuaalisuudesta puhumattakaan. Täällä ei mikään takaa minkään jatkumista. Tämän syvällisen oivalluksen olen tehnyt vanhetessani. En siis kysele, "mitä sitten kun vuodet vierivät". Takuumiestä ei ole eikä tule. Juuri siksi olen muuttunut vuosi vuodelta syvemmin onnelliseksi: henkinen vapaus, syvältä kumpuava hiljainen - no, joskus äänekäskin - riemu ja riippumattomuus. Sitä on vanhuus. Surullista on vain, että kaikki taitaa olla kiinni ns. älyllisestä kapasiteetista. Lisäneuvo suomalaisille orjaluonteille, nuorille, keski-ikäisille ja vanhoille: heittäkää lääkepurkit nurkkaan, kuunnelkaa oman ruumiinne viisautta.

Ellen olisi ohjlmelmaa kuunnellessani hakemaan pojalleni lääkettä, olisin varmaan jo ennen puolta väliä kääntänyt toiselle kanavalle. Hoitaja laittoi pillerit dosettiin ja minä tulin autolle jatkamaan matkaa.
Havaitsin saman ohjelman jatkuvan ja ihmettelin miten viisaaksi toimittja oli muuttunut tuon kymmenminuuttisen aikana.

Koko tulomatkan kuuntelin ohjelmaa ja jäin vielä autotalliin lähetyksen loppuun asti. Sisällä tarpeelliset askareet toimitettuani tulin koneelle ja löysin tämän osoitteen ja kuuntelin joka kohdan uudelleen tarkasti.

Tämä ilmeinen ohjelman uusinta oli minulle alkavan viikon juhlakohta. Kiitos. MH

Missä Eve Mantun kommenttien kommentit? Milloin toimittaja punnitsee sanojensa vaikutuksen toisessa ihmisessä? Ei milloinkaan nykyään ... On ikävä entisaikojen arvokkaita Martti Silvennoisia ja Tiilikaisia.

Anonyymi kirjoitti:

Missä Eve Mantun kommenttien kommentit? Milloin toimittaja punnitsee sanojensa vaikutuksen toisessa ihmisessä? Ei milloinkaan nykyään ... On ikävä entisaikojen arvokkaita Martti Silvennoisia ja Tiilikaisia.

Älä nyt, anonyymi, tässähän minä. En koskaan kaukana. Annan keskustelun vaan edetä omalla painollaan. Ja luen suurella mielenkiinnolla ajatuksianne. Mielestäni olisi epäreilua, jos pomppisin täällä dominoimassa keskustelua. Minullahan oli jo se 45-minuuttiseni. Punnitsen sanojeni vaikutusta toisessa ihmisessä, siitä voit olla varma.

On kauheaa olla vanhemman näköinen kun onkaan! Yleensä, kun ihminen, yleensä nainen, täyttää 50v ja siitä lähtien kasvot muuttuvat, pikkuhiljaa.. Olet ollut kaunis vielä 48-vuotiaanakin, mutta yhtäkkiä kukaan ei katso ja jos katsoo, niin sillai vähän säälivästi tai kylmästi ja kyllästyneen oloisena... Se pilaa elämän, rahaa ei ole rasvaimuun, luomien kohotukseen, ryppyjä vielä ei juuri ole, kai se on ihotyypistä kiinni. Mutta ihan sama, naama roikkuu ja tunnet itsesi vanhukseksi, ihan yhtäkkiä. Tämä on juuri yleensä naisen kohtalo, vaikka sisin on nuori ja elämänhalua löytyisi-ilman tätä vanhusroolia yhtäkkiä!!! Sitä on vanheneminen, siitä on ilo kaukana..