Yksinäisten Suomi

Kun en löydä paikkaa johon kommentoisin aiempaa ohjelmaasi suomen lasten pakosta pärjätä vanhempien oravanpyörän tähden kirjoitan siitä tähän, mutta se liippaa yksinmäisyysteemaa. Tästä lasten pärjäämisen edellyttämisestä ja venyttämisestä ja turvallisen vanhemmuuden vähäisyydestä pitäisi keskustella paljon. Kuinka se saatisiin aiheeksi suuremmille areenoille ja kuinka siihen voitaisiin vaikuttaa. Olin kahden lapsen yksinhuotaja (nuorempi oli kehitysvammainen ja päivisin erityihuollon piirissä). Olin uudessa terveydenhuollon ammatissa, jota piti rakentaa ja saada toiminta uskottavaksi ja päteväksi sairaalamaailmassa. Päivät saattoivat venyäkin. Tyttäreni muistaa lapsuudestaan nimenomaan yksinäisyyden. Mummila oli pienen kävelymatkan päässä, naapurissa oli kavereiden koteja, ja osittain hän pääsi bussimatkan päässä olevan veljeni lasten ja hoitajan seuraan. Silti hän muistaa olennaisesti yksinäisyyden. Nyt hän asuu Hollannissa ja on kahden lapsen eronnut äiti, jolla on erittäin hyvin toimiva yhteishuoltajuus. äiti. Koko työuransa hän on kuitenkin mielummin pihistänyt taloudessa ja tehnyt osapäiväisiä ja osaviikkoisia töitä niin, että lasten ei tarvitsisi kokea hänen lapsuutensa yksinäisyyttä. Hollannissa lapset saatetaan koulun pihalle ja haetaan sieltä ja haetaan koulupäivän puolivälissä kotiin syömään. Siellä on asenteellisesti helpompi ratkaista lasten hyväksi kuin meillä. Se mitä puhut on taistelua asenteita vastaan. Kiitos siitä - ja jatkoa!

Yksinäisyys on personoitunut elämääni, joten en kai voi enää sanoa eläväni yksin, elän yksinäisyyden kanssa. Olen syntynyt hylättäväksi, mutta olen minä itsekin hylännyt; joutunut lähtemään käpälämäkeen, kun tarjolla olisi ollut irvokkaan irstasta elämää. Hylkäämiset alkoivat jo varhain ja ovat jatkuneet läpi elämän. Kolme lastakin olen kasvattanut omaan elämäänsä ja heidän lähtiessään pesästä olen repinyt riekaleita sydämestäni, mutta he ovat syntyneet omaa, ei minun elämääni varten. Minua vaivaa kelpaamattomuuden häpeä. Tai vaivasi. Olisin kuollut tähän, mutta löysin Jeesuksen. Hänelle minä kelpaan eikä Hän hylkää minua koskaan.
Tänä kesänä sain englanninkielisen viestin treffipalstalleni. Tämä treffipalsta on muistuttanut välillä lihatiskiä, vaikka olen julkaissut uskovaisuuteni näkyvästi ja alleviivannut sitä, ettei minulta vongattaisi. Mikään ei auta. Ajattelin, ettei minusta tällä tavalla kukaan kiinnostu, mutta olen nyt ilmottautunut englanninkurssille herätelläkseni henkiin uinuvat vähäiset taitoni. Odotan, luvattu on, isää ja tytärtä Lontoosta. On vaikea pysyä nahkoissaan. Kaikki elämän epäonnistumiset tuovat kyynisiä ajatuksia, mutta ainakin sain kipinän täyttää tyhjää aikaani kielenopinnoilla. Ehkä tuo elämääni parkkeerannut yksinäisyyskin väisyy. Enää en tunne häpeää. Komea, koulutautunut mies on kiinnostunut minusta.

Kuuntelin ohjelmasi. Olit oikeassa, käsittelit aihetta aivan toisin kuin toivoin ja odotin :-). Kunnioitan kuitenkin ohjelman omakohtaisuutta ja rehellisyyttä, itse en kehtaa aiheesta kertoa kuin nimimerkin salassa. Lähipiirille esitän ongelmatonta ja elämääni suht. tyytyväistä. Säilyy sitten edes pieni itsekunnioitus (tai kuvitelma siitä).

Minun kohdallani parisuhdetta tärkeämpi olisi työyhteisö. Pitkään työttömänä olleena kuvittelen, että työyhteisössä saisin osakseni vähän kunnioitusta ja voisin tuntea osallistuvani johonkin merkittävään. Valitettavasti monet työelämässä olevat tuttavani vakuuttavat tällaisen kuvitelman olevan aivan viime vuosituhannelta. Samapa se, eipä haave kuitenkaan toteudu.

Ohjelmasi oli erittäin mielenkiintoinen. Saanko ensin hieman ihmetellä, miten ihminen joka on luova, kommunikointikykyinen, lahjakas ja rohkea ja joka voi käyttää lahjojaan mielenkiintoisessa ja stimuloivassa työssä voi olla niin yksinäinen kuin ohjelmassa kuvailit? Mitä se kertoo Ylestä työpaikkana? Jakavatko toimittajat mielipiteitään, keskustelevatko he kahvi- ja ruokatauoilla? Onko Ylessä ylipäänsä sosiaalisia tiloja?
Minäkin koen ajoittain yksinäisyyttä ja kelpaamattomuutta (olenhan suomalainen!), mutta minulla on kolme lääkettä yksinäisyyteen (myönnän että nämä eivät ole niin vain otettavissa): hyvä ja samalla aaltopituudella oleva mies, hengellinen Verkosto yhteisö ja asuintalo, jossa ihmiset viettävät aikaa yhdessä ja auttavat ja tukevat toisiaan.

Vieno Kennedy

SUUR´ kiitos Eve Mantu ohjelmastasi.

Meidän ja kulttuurimme tulisi ymmärtää enemmän ihmisyyteen kuuluvia perusasioita. Jatkuva yksinolo ei ole luonnollista, se ei tee hyvää lopulta kenellekään. Ihmistä ei ole luotu olemaan pelkästään ja ainoastaan yksin.
Minun on vaikeaa pitää ihmisyyttäni kasassa yksin, tälläkin hetkellä.

Tarvitsemme, aistimme ja tunnemme.
Olemme ihmisiä, annamme ja saamme toisiltamme "ELÄMÄÄ".

Kiitos ohjelmastasi Eve! Se osui ainakin minun tapauksessani monessa kohtaa ytimeen.
Olen 42v. mies hieman kehä kolmosen pohjoispuolelta. Takanani on kaksi pidempää suhdetta, joista viimeisin päättyi 2004. Sen jälkeen ollut pari lyhyehköä suhteenpoikasta, mutta molemmat lopetin omasta halustani, kun tuntui etten pysty - tai uskalla antaa tunteitteni enää viedä pidemmälle.
Olenkin huomannut kaavan, jota tunnun noudattavan; haluan kyllä pitää yllä unelmaa siitä suuresta rakkaudesta, mutta kun tulisi aika ottaa se ratkaiseva askel ja antaa mennä - meneekin pupu pöksyyn.
Rakkaus on minulle oikeastaan pelottava sana, josta ei tule ensimmäisenä niitä kauniita asioita mieleen - päinvastoin se tuntuu suurelta riskiltä, joka jossain vaiheessa pirstoo taas kaiken.

Omaan yksinäisyyteeni olen jo vuosien varrella tottunut - eikä se läheskään aina edes häiritse, mutta omanarvontuntoani se on kyllä järsinyt enemmän kun olisi kohtuullista. Olen siis alkanut uskoa etten ole tarpeeksi hyvä oikeastaan kenellekkään, vaikka luulen etten ole niitä rumimpia tai pahatapaisimpia mitä tarjolla olisi.
Tässä on se kumma kaksinaisuus, josta itsekin puhuit ohjelmassasi - kaipaa läheisyyttä, muttei uskalla ottaa sitä vastaan.

Mennyt kesä oli mukava eikä yksinäisyys kovin usein päässyt yllättämään, mutta tuleva talvi oikeastaan pelottaa jo nyt. Viikonloput jolloin en ole sopinut mitään menoja seuraavat toisiaan aina uudestaan viikko viikon perään. Täytyy tunnustaa, että pulloon varmman tulee tartuttua...

Nettitreffipalstoilla naamanikin nähdään silloin tällöin, mutta en ole niitä aktiivisimpia käyttäjiä - tahtoo mennä odotteluksi - kunnes kyllästyn ja poistan profiilin hetkeksi palstalta. Olen miettinyt että kuinkakohan moni sieltä loppujen lopuksi löytää pitkäaikasen kumppanin, kun siellä tuntuu pyörivän hyvin paljon samat naamat vuodesta toiseen...taitaa olla harvinaista.

Toivotan onnea sinulle kumppanin etsintään ja kiitos vielä hyvästä ohjelmastasi !

Kiitos ohjelmasta. Ajatuksesi tuntuivat kovin tutuilta. Ystävät, suku ja työyhteisökään eivät estä yksinäisyydentunnetta, silloin kun se on tullakseen. Kaipasin ihmistä, jonka kanssa voi peilata ajatuksiaan turvallisesti. Tämän ihmisen piti olla mies, koska kohtalaisen laajassa naispiirissäni keskustelun aihepiiri oli lopulta aika rajattu. Ihmissuhteet, kodin ja työelämän asiat, ulkonäkö, julkkikset, käsityöt yms ovat tavallisia naisten aiheita. Yhteiskunnalliset asiat, maailman politiikka, historia kiinnostavat harvemmin.

Opin elämään mielestäni täysipainoista elämää ajatellen, että tämä on minun osani. Eriasteisia ihastumissuhteita oli useita. Ne eivät jättäneet pahoja arpia, mutta jonkinlaisen pettymyksen tai tyhjyyden kyllä. Päiväkirjoja kertyi paksu pino.
Päätin lopulta, kyllä vähän haikeana, että nyt en enää suostu tutustumaan kehenkään mieheen. Elän elämääni, yritän pysyä ajassa ja vältän happamoitumista.

Sitten, viisikymmentäseitsemän vuotiaana, tapasin ihmisen, jonka kanssa kaikki tuntui mukavalta ja sama tunne on edelleen kahdeksan vuoden jälkeen. Täytyy myöntää, että elämä on laajentunut. Yhdessä vanheneminen, ei yhdessä asuminen, on huojentavan hauskaa. Valitettavasti päiväkirjan kirjoittaminen on jäänyt kokonaan!

Yksinäisiä olemme kaikki tavallaan enimmälti - vaikka tässä haetaankin parisuhteen / seurustelun vastakohtaa. Koululaisten yksinäisyyteen viittasit myös, joka tullee omasta taustastasi. Lapset 10-vuotiaat jo tiedostaa kaiken aikuismaisen, mutta kokemuksensa kertyy vuosien mukaan, joten antaa heidän kasvaa... Omaa taustaani en enempi avaa kun harvoja tunnistettavia olen. En kuitenkaan esim. itseesi hae kontaktia etäisyydenkin vuoksi. Nimimerkkisi puuma tullee siitä nuorempia miehiä havittelevasta naistyypistä, joka hyväksikäyttäjänä et kuitenkaan taida olla. Ohjelmassakin nimimerkeistä puhuttiin, mutta esimerkit meni hempeilyksi. Miehiin taitaa suorempi vinkki paremmin osua. Kenties Fingerporin Riitta ottaisi jonkin ronskin - tulee mieleen; nuorisolla tapana ajella -urallia autoillaan kiertäen, johon nettiajan infoyhteisöön "Riitalta menisi -iralli (pimp-sanoin). No, sitähän ne nettihaut ensisijassa on. Itse en kylläkään ajallisesti ole enempää perehtynyt. Vierestä julkikoneilla olen muutamat havainnut. Esim. eräs selaili toisinaan niitä kielletyiltä sivustoilta ja kun sitten näkyi saaneen seurakseen kesän lutkamarssin pukutyypin niin katosi tyytväisenä. Toinen taas katsoo hieman siivotumpia sivuja, mutta missityyppisiä - jotka ei sivusta seuranneena hänen tyyppiselleen sovi. Taitaa olla moni vaan jäänyt koukkuun näihin hakupalveluihinsa.
Toisenlaistakin seuraa voi työnsä kautta saada (sinäkin - moni näin hyötyy). Ohjelmassasi nämä asiantuntijatkin lähinnä oman ammattijatkuvuutensa kautta toimii ja sitten ns. unohtaa tapaamisensa. Voisit ottaa vaikka julkisuuden henkilöistä nyt vähemmän esillä olleita ja kysellä heidän ns. tavallista elämää - mitä se on? Mikäli ottaa kymmenen nimeä niin ei ole väliksi vaikka muutama ensin kieltäytyy. Näin ja muissakin ohjelmatyypeissäsi voit myös tavata mieleisesi kohteen yksityiselämässäskin - ja muuten mukavat voi helpommin jättää taakseen. Tämä "puumasi kenties jossain verkossa, mutta voit suoraankin odottaa työsähköpostiisi yhteyksiä (ei siis minulta) kun nyt kuulleet tietää sinun sitä odottavan. Hyvää seuraa.

lasser kirjoitti:

Yksinäisiä olemme kaikki tavallaan enimmälti - vaikka tässä haetaankin parisuhteen / seurustelun vastakohtaa. Koululaisten yksinäisyyteen viittasit myös, joka tullee omasta taustastasi. Lapset 10-vuotiaat jo tiedostaa kaiken aikuismaisen, mutta kokemuksensa kertyy vuosien mukaan, joten antaa heidän kasvaa... Omaa taustaani en enempi avaa kun harvoja tunnistettavia olen. En kuitenkaan esim. itseesi hae kontaktia etäisyydenkin vuoksi. Nimimerkkisi puuma tullee siitä nuorempia miehiä havittelevasta naistyypistä, joka hyväksikäyttäjänä et kuitenkaan taida olla. Ohjelmassakin nimimerkeistä puhuttiin, mutta esimerkit meni hempeilyksi. Miehiin taitaa suorempi vinkki paremmin osua. Kenties Fingerporin Riitta ottaisi jonkin ronskin - tulee mieleen; nuorisolla tapana ajella -urallia autoillaan kiertäen, johon nettiajan infoyhteisöön "Riitalta menisi -iralli (pimp-sanoin). No, sitähän ne nettihaut ensisijassa on. Itse en kylläkään ajallisesti ole enempää perehtynyt. Vierestä julkikoneilla olen muutamat havainnut. Esim. eräs selaili toisinaan niitä kielletyiltä sivustoilta ja kun sitten näkyi saaneen seurakseen kesän lutkamarssin pukutyypin niin katosi tyytväisenä. Toinen taas katsoo hieman siivotumpia sivuja, mutta missityyppisiä - jotka ei sivusta seuranneena hänen tyyppiselleen sovi. Taitaa olla moni vaan jäänyt koukkuun näihin hakupalveluihinsa.
Toisenlaistakin seuraa voi työnsä kautta saada (sinäkin - moni näin hyötyy). Ohjelmassasi nämä asiantuntijatkin lähinnä oman ammattijatkuvuutensa kautta toimii ja sitten ns. unohtaa tapaamisensa. Voisit ottaa vaikka julkisuuden henkilöistä nyt vähemmän esillä olleita ja kysellä heidän ns. tavallista elämää - mitä se on? Mikäli ottaa kymmenen nimeä niin ei ole väliksi vaikka muutama ensin kieltäytyy. Näin ja muissakin ohjelmatyypeissäsi voit myös tavata mieleisesi kohteen yksityiselämässäskin - ja muuten mukavat voi helpommin jättää taakseen. Tämä "puumasi kenties jossain verkossa, mutta voit suoraankin odottaa työsähköpostiisi yhteyksiä (ei siis minulta) kun nyt kuulleet tietää sinun sitä odottavan. Hyvää seuraa.

minulla on hyviä kokemuksia ilmaisesta nettisivustosta. olen ollut siellä kahteen otteeseen, ja molemmilla kerroilla löytänyt seurustelukumppanin kunnollisesta ja mielenkiintoisesta miehestä. en ole haikailemassa loppuelämän kumppanuutta, jossa jaetaan elämä. maantieteellistä etäisyyttä on myös ollut jonkin verran.

olisiko sen suurta rakkautta haikaavan yksinäisen mahdollista toivottaa tervetulleeksi jotain vähän vähemmän ja iloita siitä? itse viihdyin seurustelukumppanini kanssa niin, ettei tämän tarvinnut vastata ihannemiestäni, kunhan jotkin tärkeät asiat olivat kunnossa. oli myös tärkeää, että itse saatoin olla antavana osapuolena ja minut hyväksyttiin itsenäni. ja muuten, tämä jälkimmäinen suhde on edelleen olemassa. me vain harvensimme tapaamisiamme hieman, koska nautimme siten tapaamisistamme enemmän. kun ei odota toiselta niin hirveän järisyttäviä asioita, niin ei myöskään kynnys tutustumiseen ja lähestymiseen nouse ylikäymättömäksi. en halua sanoa, että toimikaa näin, tämä on vain ehdotus.

Ihailen rohkeuttasi kirjoittaa näin omakohtaisesta asiasta. Asetut netissäkin alttiiksi mahdollisesti loukkaaville kommenteille. Rohkea olet.

Joskus nuorempana luin kirjasta lauseen "hän oli jo kauan sitten alkanut pitää yksinäisyyttään (parittomuuttaan) luonnollisena olotilana". Silloin kaksikymppisenä sitä ihmettelin. Nyt viisikymppisenä sen voin kyllä allekirjoittaa. Kaipuunkin unohtaa, tottuu jokapäiväiseen arkeensa, se mitä on tuntuu sellaiselta kuin sen pitääkin olla.

Heh, nyt kun äitini aloitti edellistä ohjelmaa koskevalla kommentilla, jonne ensin itse meinasin kirjoittaa, niin jatkan tästä, koska mielestäni nämä kaksi ohjelmaa kuvaavat suomalaisen yhteiskunnan tilaa...
Mainitsmasi Juho Saaren kirjan ´Yksinäisten yhteiskunta´ on osuva, mutta huolestuttava titteli. Kuulen sanoja yksinäiset lapset, syrjäytyneet nuoret, yksinäiset, heitteille jääneet aikuiset - se alkaa siis jo aikaisin ja jatkuu, siinähän on suoranainen yhteys. Niin minäkin sen olen kokenut, kuten äitini siitä kertoi. Yksinäisyydestä on lapsuudesta asti aikuisuuteen tullut mukana kantamani olomuoto, johon minulla on viha-rakkaussuhde. Se tulee kylään yleensä kun olen yksin(kysymättä lupaa), mutta se ei ole tulematta vaikka olisinkin muiden kanssa, jopa suhteessa saattaa olla tosi yksinäinen. Suhde toiseen ihmiseen ei siis ole takuu yksinäisyyden poistumisesta. Ja deittailukin saattaa olla todella kuluttavaa puuhaa, kun suurin osa lupaavista aluista päätyvät ääliöihin. Olenkin ihmetellyt kun täällä asuinmaassani Hollannissa niin moni tutuntuttu on löytänyt prinssinsä deittailemalla, en minä. Ehkä se johtuu vain väärästä kansalaisuudesta.
Mutta miten saada suomalaisen yksinäisten yhteiskunnan näkemään tämän vakavan ongelman. Onhan yksinäisyyttä kaikki-alla, mutta Suomessa se tuntuu olevan kansansairaus nr.1 sydän- ja verisuonisairauksien rinnalla. Ovatko suomalaiset aikuiset niitä turvattomia lapsia, joihin on sisäistetty yhteiskunnan yksinpärjäämisvaatimus. Pienestä asti suuret odotukset ja paljon sisua. Ne aikuistuneet lapset, joille ei ole opetettu, että saa olla heikko, saa sanoa että pelottaa olla yksin, tarvitsen sinua. Yhteiskunta, joka odottaa ja suosii kovaa työtä, pitkää ja korkeata koulutusta, titteleitä, maata ja mammonaa.
Lasta saa hoitaa kotona jopa kolme vuotta, mutta viimeistään sen jälkeen lapsi jää vanhemmattomaksi eli yksin, kun yhteiskunta sitä odottaa. Ja lopullisesti yksin siis noin kymmenen ikäisenä, kuten mainitsit kun kukaan ei katso koulusta palaavan perään. Siis ruotsinkielisten ´eftis´ kunniaan myös suomenkielisille. ´Jälkkis´ turvlliseen yhdssäoloon aikuisen kanssa koulun jälkeen, sosiaalisen kasvuun ikätovereiden kanssa, joista myös oppii huolehtimaan. Ei tarvitsisi yksin pärjätä tai hävetä sitä, että ei pärjääkään.
Suomalaiset häpeävät jos eivät pärjää, häpeävät iseään, yksinäisyyttään, elämäänsä. Se on varmaan Suomen kirkon perisynti että on opettanut jo muutenkin katajaisen kansan häpeämään.
Eivät suomalaiset häpeä alastonta nahkaansa, mutta itseään ja yksinäisyyttään kyllä.
Hankalaa kun se itse on se ainoa, jonka kanssa elää tämän lyhykäisen elämän.
Minä opettelen olemaan sujut itseni ja yksinäisyyteni kanssa ja yritän olla odottamatta, että joku tai jokin sen veisi pois.
Muistakaamme myös niitä, esimerksi vammautuneita tai kroonisesti sairaita ja heidän yksinäisyyttään.

Eve_Mantu kirjoitti:

Kommenttinne koskettavat minua syvästi. Jännitin omasta yksinäisyydestäni kertomista, mutta nyt olen iloinen että uskalsin.

On totta, että pienten koululaisten yksinäisyys tangeeraa tämän aiheen kanssa. Olen saanut paljon viestejä juuri tästä - että yhteiskuntamme tukee vanhemmuutta alkumetreillä hyvin, mutta yksinpärjäämisen ihanne alkaa painaa toka-kolmasluokkalaista.

Mistä aloittaisimme kapinan? Mihin toimenpiteisiin me asian tajunneet voisimme ryhtyä? Onko hyviä ehdotuksia, tai edes kohtalaisia?

Kysymyksesi edellisen vastaajan lapsikommenneihin liittyy - ja omaan kokemukseesi. Olen sivullinen vastaamaan nykylapsista, joita ei ole ollut. Keskustelun edistämiseksi voinee kuitenkin alustaa omasta lapsuusmuistumasta.
Nykyään netti/tv vie suuren osan aikaa, mutta silti entinen palloilu poikalapsille sopii - siis pallolla pihalle / koulukentälle tai urheilualueelle heittelemään koreja tai potkimaan maaliin, jossa saa kontaktia naapuruston ikäisiinsä (voi liikuntana yksinkin tehdä lyhyen aikaa).
Sitä "kapinaa ei liene saatavissa - vaan ohjata seuraharrastuksen pariin (mikä kiinnostaa eikä maksa paljon), joissa aktiivisimmat vanhemmat mukana toiminnoissa.
Naapuruston ikäiset siis lapsille ystäviksi (tavoitetila), mutta yksinäiselle lapselle tilanteessa edistää em. lyhytaikainen esilläoleva omatoimiharraste. Lapset ystävinä mielellään vaan oleileekin ulkosalla ns. mitään tekemättä lyhytaikaisesti - itsekin harrastetta keksien.
Even tyyppinen yksinhuoltaja voi ottaa lapsen myös seurakseen ystävätapaamisiin, mutta sitä ei lapsi kaipaa kotiolon lisäksi usein (kerta viikossa / parissa tai kuukaudessa). Samoin pääkaupunkiseudulla on paljon ilmaistapahtumia, joissa voi lapsen kanssa käydä (em. viikossa / parissa); museot, ratikkaretket jne. Myös kirjastoa noin 10-vuotiaalle kannattaa jo ohjata omatoimisesti käyttämään - ensin vinkkaamalla / lainaamalla mielenkiintoisien kirjasarjojen kokeilulainoja (ellei kavereilta vinkkiä saanut). Tietokoneet tullee riittämin tutuiksi koulun kautta (ja harrasteena enempi omatoimisuutta).
Tietysti koululaisen läksynsä tulee säännöllisesti tehdä (avustettuna tarvittaessa).

Tähän aikuisuuden kohtaamiseen en osaa täsmävinkkiä antaa (luonne kysymys ja omakohtaisesta osaamisesta lähtee edelleen), mutta naisten kannattaa kontaktiin tarjoutua sopivan tilanteen kohdalla - sillä muuten miehet helposti ohittaa avoimen mahdollisuuden.

lasser kirjoitti:

Eve_Mantu kirjoitti:

Kommenttinne koskettavat minua syvästi. Jännitin omasta yksinäisyydestäni kertomista, mutta nyt olen iloinen että uskalsin.

On totta, että pienten koululaisten yksinäisyys tangeeraa tämän aiheen kanssa. Olen saanut paljon viestejä juuri tästä - että yhteiskuntamme tukee vanhemmuutta alkumetreillä hyvin, mutta yksinpärjäämisen ihanne alkaa painaa toka-kolmasluokkalaista.

Mistä aloittaisimme kapinan? Mihin toimenpiteisiin me asian tajunneet voisimme ryhtyä? Onko hyviä ehdotuksia, tai edes kohtalaisia?

Kysymyksesi edellisen vastaajan lapsikommenneihin liittyy - ja omaan kokemukseesi. Olen sivullinen vastaamaan nykylapsista, joita ei ole ollut. Keskustelun edistämiseksi voinee kuitenkin alustaa omasta lapsuusmuistumasta.
Nykyään netti/tv vie suuren osan aikaa, mutta silti entinen palloilu poikalapsille sopii - siis pallolla pihalle / koulukentälle tai urheilualueelle heittelemään koreja tai potkimaan maaliin, jossa saa kontaktia naapuruston ikäisiinsä (voi liikuntana yksinkin tehdä lyhyen aikaa).
Sitä "kapinaa ei liene saatavissa - vaan ohjata seuraharrastuksen pariin (mikä kiinnostaa eikä maksa paljon), joissa aktiivisimmat vanhemmat mukana toiminnoissa.
Naapuruston ikäiset siis lapsille ystäviksi (tavoitetila), mutta yksinäiselle lapselle tilanteessa edistää em. lyhytaikainen esilläoleva omatoimiharraste. Lapset ystävinä mielellään vaan oleileekin ulkosalla ns. mitään tekemättä lyhytaikaisesti - itsekin harrastetta keksien.
Even tyyppinen yksinhuoltaja voi ottaa lapsen myös seurakseen ystävätapaamisiin, mutta sitä ei lapsi kaipaa kotiolon lisäksi usein (kerta viikossa / parissa tai kuukaudessa). Samoin pääkaupunkiseudulla on paljon ilmaistapahtumia, joissa voi lapsen kanssa käydä (em. viikossa / parissa); museot, ratikkaretket jne. Myös kirjastoa noin 10-vuotiaalle kannattaa jo ohjata omatoimisesti käyttämään - ensin vinkkaamalla / lainaamalla mielenkiintoisien kirjasarjojen kokeilulainoja (ellei kavereilta vinkkiä saanut). Tietokoneet tullee riittämin tutuiksi koulun kautta (ja harrasteena enempi omatoimisuutta).
Tietysti koululaisen läksynsä tulee säännöllisesti tehdä (avustettuna tarvittaessa).

Tähän aikuisuuden kohtaamiseen en osaa täsmävinkkiä antaa (luonne kysymys ja omakohtaisesta osaamisesta lähtee edelleen), mutta naisten kannattaa kontaktiin tarjoutua sopivan tilanteen kohdalla - sillä muuten miehet helposti ohittaa avoimen mahdollisuuden.

Olen ollut pitkässä parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan sinkkuna. Uskon, että ihminen ei voi koskaan täysin päästä eroon yksinäisyyden tunteesta. Ehkäpä se kuuluu elämään. Jos yksinäisyyttään ajattelee liikaa, se tekee hulluksi. Parempi olla ajattelematta sitä.

Täti-ihminen kirjoitti:

Olen ollut pitkässä parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan sinkkuna. Uskon, että ihminen ei voi koskaan täysin päästä eroon yksinäisyyden tunteesta. Ehkäpä se kuuluu elämään. Jos yksinäisyyttään ajattelee liikaa, se tekee hulluksi. Parempi olla ajattelematta sitä.

- "Täti-ihminen tarkoittanee loppukommenttinaan -"liikaa (viimeiseksi sanaksi), sillä kohtuushan kaikessa on sopivaa - yksinäisyyskin (ajateltuna). Otin tähän taas lainauksen, mutta em. kahden kirjoittamani "Anonyymin toistolainaukset eivät itseltäni. Hyvää yksinäisyyteensä kaikille.

Olen 36-vuotias nainen ja olen monesti miettinyt samaa kuin Eve: paljastaako katseeni sisimpäni? Surun, lohduttomuuden, yksinäisyyden ja... mikä inhottavinta epätoivoisuuden.
Nauravainen, nätti, aktiivinen, työssään yrittäjänä pärjäävä nainen, jolla on paljon harrastuksia ja tuttavia, muttei kuitenkaan juuri ketään, joka oikeasti kysyisi "miten sinulla menee". Elämänkumppanista puhumattakaan.
Aina tunnen olevani ulkopuolinen (tiedän toki, että ulkopuolisuuden tunne on aika universaali ilmiö).

Säikähdin jo ohjelman alussa. Ihan totta, minäkin taidan identifioida itseni yksinäiseksi. Missä vaiheessa yksinäisyydestä tulee sairaus?!

Olen paljon yksin kotona, viikonloppuisinkin. Joitakin kavereita on, mutta tapaamisiin aloitteen teen oikeastaan aina minä. Sekin lisää hylätyksi tulemisen tunnetta.

Parisuhdeyksinäisyydessä en ole vielä sortunut "mikä minussa on vikana" -surkutteluun. Lähinnä ihmetyttää, miksi näin hyvä tyyppi ei ole löytänyt ketään. Sehän on vielä pelottavampaa.

Kumppanin löytyminen kirjastosta, lähikaupasta, salilta tai muiden harrastusten parista on aikamoinen vitsi. Ihmisethän säikähtävät, jos bussipysäkillä sanoo yhden yhdentekevän lauseen säästä. Apua, joku vieras puhui minulle!
Kun ei ole ystävää, jonka kanssa lähteä baariin, ei tule mahdollisuuksia baarikohtaamisiinkaan. Yksin en enää jaksa mennä kuin keikoille bändejä kuuntelemaan. Muuten tulee järkyttävä tyrkyllä olemisen fiilis.

Minäkin olin yllättynyt siitä, että Eve Mantun kaltainen henkilö puhuu yksinäisyydestään. Vaikka monet taitavat yksinäisyydestä kärsiä, sitä yritetään peitellä.

Työpaikalla viikonlopun tapahtumista puhuttaessa olen itsekin oppinut jonkinlaisen epämääräisen tavan puhua tekemisistäni, jotta ihmisille ei paljastuisi että harrastan, matkustelen, elän, ruokailen ja nukun aina yksin. Kärsin yksinäisyydestäni. Joskus silloinkin kun yksinäisyys ei aivan päällimmäisenä tunteena mielessäni ole, tuntuu kuin olisin jotenkin epäonnistunut ihmisenä. Selkäpiissä on syyllisyyden omaisesti syvä tunne siitä, että ihminen on sosiaalinen ja voi tulla onnelliseksi vain toisten ihmisten kanssa.

Yksinäisyys on niin vaikea, väkevä ja helposti peiteltävissä oleva asia, että siitä puhumista toisille haluaa välttää. Pelkää, että toiset säälivät, pelästyvät, huolestuvat, haluavat epätoivoisesti auttaa tai jotakin muuta dramaattista. Ainakin luulen, että moni kaikkein mieluiten olisi tietämätön tai näennäisen epätietoinen minunkin yksinäisyydetäni.

Eve Mantu teki taas yhden reippaan ohjelman eikä jäänyt ihmettelemään. Ehkä me muutkin nyt uskallamme paremmin sanoa olevamme vasten omaa tahtoamme ja ilman omaa syytämme yksinäisiä ja kärsivämme siitä.

Tää oli taas niin hyvä ohjelma, kiitos.

lasser kirjoitti:

Täti-ihminen kirjoitti:

Olen ollut pitkässä parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan sinkkuna. Uskon, että ihminen ei voi koskaan täysin päästä eroon yksinäisyyden tunteesta. Ehkäpä se kuuluu elämään. Jos yksinäisyyttään ajattelee liikaa, se tekee hulluksi. Parempi olla ajattelematta sitä.

- "Täti-ihminen tarkoittanee loppukommenttinaan -"liikaa (viimeiseksi sanaksi), sillä kohtuushan kaikessa on sopivaa - yksinäisyyskin (ajateltuna). Otin tähän taas lainauksen, mutta em. kahden kirjoittamani "Anonyymin toistolainaukset eivät itseltäni. Hyvää yksinäisyyteensä kaikille.

Hyvä ohjelma. Kiitos tästä taas kerran.

Itse olen ajautunut täysin päinvastaiseen jamaan. En tarkoita yksinäisyyttä parisuhteesta vaan yleensä kaikista ihmisistä. Kaipaan yksinäisyyttä enkä sitä mistään saa... Iso perhe ympärillä, ympäristössä paljon ihmisiä, jotka haluavat kertoa ongelmistaan. Sanan mukaisesti yritän päästä ihmisiä karkuun. En voi kertoa suunnitelmistani, sillä pelkään muiden tunkevan mukaan enkä yksinkertaisesti ymmärrä, mitä minussa on sellaista, joka vetää puoleensa. Näinkin päin voi elämä ajautua. Vähättelemättä yksinäisyyden ongelmaa, minua ahdistaa yksinäisyyskamppanjat, kun itselleni tilanne on päinvastainen.

Toisaalta juuri siksi olen "kaikkien keskellä yksin". Juoksemassa kaikkia pakoon.

Täti-ihminen kirjoitti:

Olen ollut pitkässä parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan sinkkuna. Uskon, että ihminen ei voi koskaan täysin päästä eroon yksinäisyyden tunteesta. Ehkäpä se kuuluu elämään. Jos yksinäisyyttään ajattelee liikaa, se tekee hulluksi. Parempi olla ajattelematta sitä.

Tiedän mitä Täti-ihminen tarkoittaa. Kun on parisuhteessa yksin, ei ole edes mahdollisuutta etsiä ketään. Siinähän olet vankina siinä unelmassasi: mies, lapset ja farmariauto. No niin, sitten voi erota, ja olla yksin myös ulospäin. Miten sitten käy? Viekö arki kaiken ajan ja voimat, ettei edes jaksa hakea sitä sielunkumppania, omaa rakasta? Katoaako ympäriltä loputkin ystävät, kun käy ilmi, että oikeasti haluaakin rinnalleen naisen, eikä tuota miestä, johon takertui, kun oli ollut niin kauan yksin.

Kiitos Eve Mantu rohkeudestasi! Kaikkea hyvää!

Erich Fromm, kuten varmaan moni muukin analysoija, oli ehkä asian tylyssä ytimessä.
Lainaus kirjasta Rakkauden vaikea taito:
"Erillisyyden elämys synnyttää ahdistuneisuutta; itse asiassa se on kaiken ahdistuneisuuden aiheuttaja. Erillisenä oleminen merkitsee erossa oloa kaikesta, vailla mahdollisuuksia käyttää oma inhimillisiä kykyjään. Erillisyys merkitsee siten avuttomuutta, kyvyttömyyttä puuttua maailmaan - olioihin ja ihmisiin - aktiivisesti; se merkitsee että maailma voi käydä kimppuuni ilman että mitenkään pystyn sitä estämään."

Kiitos , Eve.

40 % on yksinasuvien kotitalouksien määrä. Koska parisuhteessa kotitaloudessa asuu kaksi ihmistä, niin 40 % ihmisistä ei ole sinkkuja, vaan pienempi määrä.

Eli.

100 kotitaloutta.

parsisuhdekotitalouksia 60 x 2 = 120 henkilöä.

sinkkukotitalouksia 40 x 1 = 40 henkilöä.

Yhteensä 40 + 120 henkilöä = 160 henkilöä.

Sinkkujen määrä prosentteina: 40 / 160 = 25 %