Päiväkoti ei saa olla pelkkä säiliö!

Naapuritaloyhtiössäni on pienten lasten päiväkoti. Aina kun menevät lähipuistoon ulkoilemaan, kolme ohjaajaa seisoo rykelmässä keskustelemassa keskenään. Lapset tekevät mitä tekevät, eivätkö ohjaajat puutu mihinkään millään tavalla. Lienee tarpeetonta sanoa, että minun lapseni eivät ko. päiväkodissa ole.

Kiitos, juuri näistä asioista pitää puhua kun päivähoidosta puhutaan! Kalliala keskustelukumppanina tietää, mistä puhuu ja nostaa esiin olennaiset asiat. Vaikka meillä on taatusti myös erinomaisia päiväkoteja ja niissä jaksavia, osaavia ja hymyileviä aikuisia, valitettavasti on todella liian paljon myös niitä, joissa ollaan väsähdetty rutiineihin ja kadotettu innostus. – Yhden kysymyksen lisäisin Even listaan vanhemmille itseltään kysyttäväksi: mitä minä olen valmis tekemään yhdessä päiväkodin aikuisten kanssa lapseni päiväkotielämän hyväksi? Myös liian moni vanhempi jättää kaiken päiväkodin vastuulle – on se päiväkoti sitten hyvä tai huono – eikä jaksa/kerkeä/halua pysähtyä yhdessä päiväkodin aikuisten kanssa miettimään lapsen tärkeitä asioita. Vanhempien osallisuus on oikeus ja se on velvollisuus.

Pakko kommentoida ohjelmaa heti näin kymmenen vuotta päivähoidossa työskennelleenä. Paljon oli asiaakin tuossa ohjelmassa, mutta hiukan oli liioittelun ja kärjistämisen makua. Ei minulla ole noin huonoa käsitystä päivähoidosta. Työ ei missään nimessä ole tylsää ja samanlaista päivästä toiseen, vaan päivät ovat erittäin vaihtelevia ja vaihtelun tuovat lapset ainutlaatuisuudellaan. Marjatta Kalliala ei myöskään ollut aivan perillä nykykäytännöistä. Aikuiset eivät istu tietokoneella tekemässä epämääräisiä listoja, ainakaan meidän päiväkodissamme, vaan lakisääteisiä kuvauksia, arviointeja ja suunnitelmia lapsista tai hoitavat asioita, jotka on hoidettava tietokoneohjelmien kautta. (Läsnäolopäiväkirjat, laskujen hyväksyminen, työvuorot, huoltopyynnöt, sähköpostit, ruokailuilmoitukset jne.) Rivihenkilökunnan on myös erittäin vaikea vaikuttaa paperitöiden, palaverien, kehittämishankkeiden ja koulutusten määrään. Usein vastustamme uusia kirjallisia töitä, mutta tästä saa helposti hankalan ja valittavan maineen. Annetut kirjalliset tehtävät on hoidettava ja usein se valitettavasti on pois lapsilta.

Virkistävää puhetta! Olen vähän vanhempien lasten opettaja, mutta moni esiintuomanne asia pätee peruskoulussakin. Oppilas on säilössä ja vanhemmat luottavat siihen että homma hoituu. Ja hoituukin toki, mutta vaihtelevasti koulusta ja opettajasta riippuen. Hyvä johtajuus on kadoksissa sekä koulun tasolla että luokkahuoneessa. Selviytyjät selviävät; ne jotka eivät opi opettajan kulloisellakin tyylillä, lähetetään erityisopetukseen.Liian moni opettaja suhtautuu nuoriin nihkeästi ja laskee päiviä eläkevuosien autuuteen. Opehuoneen 'keskustelu' on päivittelyä ('kuvittele mitä se sanoi'...) tai haikailua ajasta, jolloin kaikki oli niin paljon paremmin. Ja aika kuluu Wilmaa räpytellessä...

Kuulisin mielelläni ohjelman tämän päivän koulusta, sillä puhuttavaa olisi riittämiin.

Olipa taustahälystä erottuva ohjelma! Pakko poikkeuksellisesti kuitata muutamalla ranskalaisella.

Omat lapseni, jo kymmeniä vuosia sitten, olivat perhepäivähoidossa, siksi asia on jäänyt vieraaksi ja hieman oukoksikin. Ongelmansa sielläkin on, mutta luulen luovuuden ja henkilökohtaisen kontaktin hoitosuhteessa järjestyvän helpommin ja luontevammin.

No, mikäs sitten laitoshoidossa eroaa:
- Koko yhteiskuntamme on tylsä, holhottu ja autoritäärinen. Siksi päivähoitokin. Kai sen tarkoituskin on sopeuttaa luovat ihmistaimet harmaaksi tasapäiseksi somaliseksi kansaksi.
- Hoitajat ovat ylikoulutettuja ja varmaan osin turhautuneita. Henkilöstön alimitoitus (toki normien mukainen!) tietysti korostaa asiaa.
- Miksi resursseista, niin premiseistä, aineellisista kuin inhimillisitäkin on pulaa? Olemme tehneet yhteiskunnastamme liian kalliin ylimoitetulla byrokratialla ja kontrollillakin.
- Babuska-kultturia emme omaa enää ja yhteisön (esim. pihapiirin) kontrolloimaton välittäminen muiden lapsista on kai lähinnä rikollista.
- Perheiden vähäinen lapsimäärä ei sosiaalista lapsia keskenään enää.

Tärkeintä kuitenkin on, että asiasta aletaan keskustella. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan johda irtopisteitä vaalin alla keräävien poliitikkojen virallisesti asettamaan parlamentaariseen työryhmään, vaan vapaasti vellovaan, luovaan ja valvomattomaan keskusteluun laajasti.

Vaari vm-47, mihin perustat väitteesi ylikoulutetuista hoitajista? Tilanne on ennemminkin toisinpäin, koska pätevistä lastentarhanopettajista on pula.

Itse olin hoidossa isovanhempieni luona lapsuusaikani. Minulle ja veljelleni ei järjestetty ohjattua toimintaa, sormimaalausta, askartelua, vesileikkejä tai muutakaan. Saimme päivittäin kotiruokaa ja isovanhemmat puuttuivat leikkeihimme jos ne muuttuivat liian rajuiksi.

Jostakin syystä toimittaja ei ole tehnyt juttua kotona olevien lasten virikkeettömästä ja surkeista päivärutiineista, puhumattakaan samanikäisten lasten seuran puutteesta. Pahin tilanne voisi olla että 3-vuotias lapsi on kotona ja taistelee äidin huomiosta vastasyntyneen lapsen kanssa. Miksi asiaan ei puututa?

Tässä nopea pikku kommentti.

Kiitos toimittajalle aivan mielettömän onnistuneesta ohjelmasta! Haastateltava Marjatta Kalliala puhui suoraan sydämeen. Häntä oli ilo kuunnella. Paras radiokokemus pitkään aikaan! Kiitos, kiitos, kiitos!

Haluan ehdottomasti käsiini tuon Kallialan uuden kirjan.

Kiitos ajankohtaisesta ohjelmasta.
Kalliala on asiansa tutkinut ja johtopäätökset ovat päteviä. Sitä vaan jäin miettimään, että mistä se päivähoidon ja varhaiskasvatuksen "kulttuurivallankumous" oikein tuli ja ketkä siinä jättivät päivähoidon henkilöstön yksin, niinkuin Kalliala sanoi. Ei kai se ilmiö voinut itsestään päiväkotien seinien sisällä kehkeytyä. Ja tapahtuiko tämä kaikkialla Suomessa, vai onko tässä hyvinkin helsinkiläinen ilmiö.
Ja toisaalta, kun Kalliala aivan oikein huomauttaa, että hyvään varhaiskasvatukseen tuokioineen päivineen tarvitaan osaamista ja taitoa, niin mitenkähän sitä sitten saataisiin nopeasti lisää, jos kerran hyvin koulutetulla henkilöstöllä ei sitä ole. Vai onko niin, ettei yhteiskunnassamme ylipäätään arvosteta lapsuutta eikä arvokkaan lapsuuden edellytyksiä ja vaatimuksia ja se alkaa vähitellen heijastua varhaiskasvatuksen henkilöstön työhön ja motivaatioon.

Olen ohjelmasi vakituinen kuuntelija. Pidän kovasti ihmisläheisestä otteestasi ohjelmissasi.
Kuuntelin juuri Yle Areenasta päivähoitoa käsittelevää ohjelmaasi ja päätin kommentoida sitä omien kokemusteni pohjalta. Mainittakoon vielä, että tyypiltäni olen nimenomaan aktiivinen tarkkailija ja epäkohtien havainnoija.
Olen eläkkeellä kolmannen sektorin toiminnanjohtajan tehvävistä. Työuraani en ole tehnyt lasten parissa, mutta olen koko ikäni ollut hyvin kiinnostunut ja lukenut/seurannut lasten kasvatukseen ja kehityspsykologiaan liityviä asioita. Oman lapseni syntymä herätti kiinnostukseni.
Eläkkeekkelle siirryttyäni olen tehnyt n. 10:ssä eri päiväkodissa kolmen vuoden ajan lastenhoitajan sijaisuuksia noin viikon päivät kuukaudessa.
Oman kokemukseni perusteella en voi lainkaan tunnistaa ohjelmassa esiin tuotuja epäkohtia. Sijaisuudet olen tehnyt pääasiassa Tuusulan kunnassa mutta myös jonkin verran Keravalla.Itse olen päinvastoin positiivisesti yllättynyt päivähoidon korkeasta tasosta. Lapset saavat olla oman kokemukseni mukaan todella rakastavassa ja turvallisessa ilmapiirissä päiväkodissa. Toiminta on myös virikkeellistä ja hoitajat keskittyneitä lapsiin. Oman päiväkotikokemukseni myötä olenkin ehdottomasti subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustaja. Ajattelen nimittäin niin, että ulkopuolinenhan ei välttämättä näe ja tiedä perheiden ehkä pahoistakin ongelmista. Jos ongelmaperheen lapsi saa viettää päivästä 8 tuntia niin rakastavassa ja huolehtivassa ilmapiirissä kuin päiväkoti tarjoaa, on hänellä ehkä jonkinlaiset edellytykset kasvaa täyspäiseksi aikuiseksi.
Päivähodon korkeasta tasosta yllättyneenä.
Irmeli Rajala

Opettajaksi esittäytyvä kirjoittaa:

"Olen vähän vanhempien lasten opettaja, mutta moni esiintuomanne asia pätee peruskoulussakin. Oppilas on säilössä ja vanhemmat luottavat siihen että homma hoituu. Ja hoituukin toki, mutta vaihtelevasti koulusta ja opettajasta riippuen. Hyvä johtajuus on kadoksissa sekä koulun tasolla että luokkahuoneessa."

Minä olen lapsen vanhempana tehnyt tuon kaltaisia havaintoja. Tajunnen, mistä ope tuossa puhuu. Olen ollut huomaavinani alakoulussa jotain siitä päiväkodin perinnöstä, joka siirtyy sinne päiväkodista. Aivan ensimmäiseksi olen kummastellut oppilaiden meluisuutta luokassa. Yllättävää on, että eikö päiväkoti sittenkään tule opettaneeksi lapsia huomioimaan toisiaan ja toisia ihmisiä? - Nähtävästi ei, vaan ehkä päivänvastoin. Melu on päätä huumaava, vaikka opettajat ja heidän avustajansa luokassa järjestystä pitävätkin. (Eivät takuulla nauti metelistä.) Se ei voi olla hyväksi lapsille eikä opettajillekaan.

Suomessa ammattilaisaikuiset jättävät lapset yksin. Päiväkodin henkilökunta ei ole ainoa, jota voidaan syyttää. Sama ilmiö toistuu muuallakin. Perehtykääpä vaikka siihen, kuinka erimuotoisten lastensuojelulaitosten (lastenkodit, ammatilliset perhekodit, jne...) aikuiset ovat läsnä laitoksessa asuville pikku lapsille. Aikuisuus puuttuu Suomesta, hyvin yleisesti.

Mielestäni jo se, että peruskouluista lopetettiin kerhotoiminta noin kymmenen (?) vuotta sitten, kertoo selkeäkielisesti siitä, että pienet lapset jätetään Suomessa pärjäilemään yksin. Kerhot takaisin kouluihin! Kerhoja jokaiselle päivälle - ja monta! Eve, siitä seuraava ohjelma!

Ja päiväkodista, siitä minulla on paljon kerrottavaa... Päiväkodit eivät ole varhaiskasvatusta, vaan sosiaalilaitoksia. Jostain syystä tympeä "sosiaalirouvailu" näyttää tunkevan kaikkialle naisammatteihin. Miksi naisammateissa työskentelevät naiset suostuvat siihen?

Tajuan kyllä, että sosiaali- ja hoiva-ala on ollut naisten varmin tie valtaan. Ja tuosta parivaljakosta valtaa on ollut tarjolla lähinnä vain sosiaalipuolella. Siinäpä syy siihen, miksi yhteiskunnan palvelut kehittyvät kohti sosiaalista kyttäämistä ja kontrollointia.

Naisten pitää pyrkiä valtaan rehellisemmin keinoin.

Paljon on kiinni laitoksen johdosta. Riittääkö minimiasenne, vai kannustetaanko työntekijää uudistumaan, kyseenalaistamaan käytänteitä? Mihin täällä meidän talossa pyritään? Mikäli työyhteisössä ei koskaan tuuleteta pölyttyneitä itsestäänselvyyksiä, on tuloksena juuri tuollainen tympeä 'sosiaalirouva' -suhtautuminen, kuten Kaisa Ruokamo osuvasti kirjoitti. Paheksuntaa, valvontaa, päivittelyä, vanhan haikailua. Se hengen palo syntyisi juuri aidosta vuorovaikutuksesta työyhteisössä.Sitä kautta sitten lapsiin.

Sosiaalirouva

Ei ole jäänyt päivähoitopaikoista kovin paljon muistoja. Muutama kuitenkin.
Etelä-Haagan tarhassa 60-luvulla jäi mieleeni erään tädin aluspöksyt, kun hän seisahtui hetkeksi kohdalleni maatessani selälläni lattialla. Muistaakseni hänellä oli silmälasit ja nuttura, eikä hän ollut mitenkään kaunis. Äitini on kertonut, että tarhatätien mukaan tapanani oli kurkistella tätien hameiden alle, ja että he olisivat kehottaneet minua kurkkimaan äitini helmoja. En muista moista touhua, mutta eihän se mahdotonta ole.
Muistan myös jotain piirileikin tapaista, mantelin joulupuurossa ja lipeäkalan.
Kotihoidoista on jäänyt mieleen nainen, joka lähetti minut lähikauppaan ostoksille, ja päiväunilta herättyä näkymä pariskunnasta kähmimässä toisiaan. Samassa hoitopaikassa taisi uudet villahousuni vaihtaa omistajaa, ja minulle kotona tehdyt eväät tarjoiltiin hoitotädin omalle lapselle. Mutsini muistin mukaan.
Toisessa paikassa mieleeni on tallentunut muistikuva, jossa kerrostalon pihalla seisoessani jostain ikkunasta isompi poika huuteli minua käymään. Portaat kavuttuani ja ovesta sisään astuttuani eteeni avautui paljas takapuoli. Huutanut poika oli kontillaan housut kintuissa. Huoneessa oli joku muukin. Pillahdin itkuun ja halusin äkkiä pois. Ehkä pyllistelevä pikkupervo pelästyi itsekin, eikä yrittänyt estellä poistumistani.
Hajumuisti on merkillinen. Joskus tulee nenään joku tuoksu, mistä tulee mieleen jokin hoitopaikka, missä on ollut samanlainen haju. Aavistuksenomainen häivähdys vuosikymmenten takaa.

Kuuntelin puolikorvalla ohjelman asiantuntijan puhetulvaa; korvasta sisään, toisesta ulos.
En ole lasten suhteen mikään asiantuntija, mutta tuntuu, että pienemmälläkin analysoinnilla pärjäisi.
Lapsella on luonnostaan mielikuvitus. Ehkä lapsi ei niin hirveästi kuitenkaan tarvitse aikuisen hienoja suunnitelmia viihtyäkseen.
No, ehkei niistä ole haittaakaan, muutoin kuin satunnaiselle kuulijalle, joka on joskus ollut lapsi.

Ulkomailla asuvana suomalaisena seuraan mielenkiinnolla päiväkodin "kriisiä" Suomessa. Tämä Eve Mantun ohjelma oli jo kolmas kuuntelemani ohjelma, jossa kritisoitiin päiväkotia. Aihe on selvästikin tärkeä, ja kiintoisaa sitä on kyllä kuunnellakin.

Kritiikkiä saa ja on aihetta esittää. Silti ehdottaisin keskustelun jatkamista mediassa vähän maltillisemmalla tyylillä. Tavoitteena ei varmaankaan ole keskusteleminen tai kritisoiminen sinänsä, vaan se, että saadaan lopulta muutos kohti parempaa, eihän? Silloin kritiikki voitaisiin esittää myöhemmin ja antaa aikaa asioiden miettimisille: Mistä epäkohta johtuu? Mikä siihen auttaa? Näiden ratkaisujen miettimisen jälkeen voidaan esittää kritiikki niin, että kritisoitavan asian perään esitetään heti ratkaisuehdotus.

Silloin myöhempikin keskustelu painottuu niiden ratkaisuehdotusten miettimiseen eikä itse kritisointiin. Sillä eiköhän se ole jo nähty, että suomalaiset osaavat kritisoinnin taidon!

Annan esimerkin:

Havainto: Päiväkodin henkilökunta vetäytyy pois lapsista. Lapsi itkee pihamaalla, eikä kukaan mene auttamaan häntä.

Kritiikki: Näin ei saa tapahtua. Päiväkodin henkilökunnan tulee olla lapsille läsnä. Lapsi tarvitsee itkun hetkellä lohtua.

Mistä välinpitämättömyys voi johtua: Päiväkodin henkilökunta on ylikuormittunutta (arvelu 1). Henkilökuntaa ei kouluteta tai muistuteta läsnäolon tärkeydestä yhtenä tärkeimpänä työn osana riittävästi (arvelu 2). Päiväkodin johtaja ei tiedä tällaisesta mitään (arvelu 3). Johtaja tietää asiasta, mutta ei osaa ottaa sitä palavereissa esiin (arvelu 4).

Ratkaisuehdotuksia: (1) Henkilöstöjärjestelyt uusiksi. (2), (3) ja (4) Lisää koulutusta johtajille.

Keskustelua:

- Ovatko havainnot tosia? Missä laajuudessa?
- Voivatko arvelut olla tosia? Mitä muita arveluita voitaisiin esittää? Keneltä näitä voisi kysyä?
- Millä ehdoilla ratkaisuehdotukset voisivat olla hyviä? Mitä muita ehdotuksia voisi olla?
- Miten keskustelua kannattaisi jatkaa?

Päiväkoti on laitos. Hoito siellä on laitoshoitoa eikä siltä voi muuta vaatiakaan. Se ei siis nimestään huolimatta ole koti. Ovatpa päiväkodin työntekijät kuinka ammattitaitoisia hyvänsä, mikään ei korvaa lapselle läheistä kiintymyssuhdetta omiin vanhempiin ja heidän antamaansa rakkautta, tukea, turvaa ja rauhallista kasvuympäristöä.

Suurissa meluissa ryhmissä lapsi saa vain murto-osan siitä läheisestä ja yksilöllisestä vuorovaikutuksesta, mikä on välttämätöntä hänen terveelle kehitykselleen. Lapsi leimautuu toisiin "lapsellisiin" lapsiin ja suhde aikuisiin jää vain pinnalliseksi. Miten tällaisissa ryhmissä voi rauhassa keskittyä mihinkään! Ei ihme, että sama meno jatkuu sitten koulussa.

Vanhempien velvollisuus on taata lapsilleen paras mahdollinen lapsuus ja siksi vaatia mahdollisuus siihen. Perustulojärjestelmä voisi olla tähän hyvä mahdollisuus. Lapset voisivat olla kotona mahdollisimman pitkään.

Kiitos tärkeän aiheen esille ottamisesta. Liian usein lapsi jää näkymättömäksi. En lähde syitä pohtimaan, mutta haluan kertoa oman pienen, mutta merkittävän kokemukseni opettajantyöstäni: katsekontaktin tärkeyden. Katse on oleellista vuorovaikutuksessa; sillä voi viestiä paljon puolin ja toisin. Siinä molemmat ovat olemassa. Tämän huikean yhteyden tietää jokainen, joka katsoo oman lapsensa silmiin. Sama pätee kaikkiin lapsiin - myös murrosikäisiin, joita opetin töissä ollessani.

Nimimerkki hyvä lapsuus. Kommentisi oli oikeaoppisesti kotikasvatusta tukeva, mutta nykyinen yhteiskunta haluaa että kaikki lapset kasvatetaan päiväkodeissa eikä kuitenkaan tue riittävästi tätä työtä.
Päiväkodeissa tuijotetaan vain tilastoja ja suhdelukuja eli jos esim. tammikuussa on lapsia ollut paikalla
94% se on todella hyvä tulos tilastoon, mutta kun henkilökuntaa on sairaana lasketaan heti suhdeluku kuinkamonta lasta on paikalla suhteessa läsnäolevaan henkilökuntaan ja jos suhdeluku ylittyy esim. seitsemällä lapsella ei sijaista hommata, niin ja eihän niitä sijaisija ole edes saatavilla, näin meille kerrotaan. Tätä on päiväkotipolitiikka Tampereella jossa kaikesta on säästettävä. Mainitsemasi perustulojärjestelmä ei takaa sitä, että lapsia hoidettaisiin edes kolmevuotiaaksi kotona sillä jopa yksivuotta täyttäneet lapset tuodaan päiväkotiin siksi, että niillä olisi ikäisiään kavereita, sanovat vanhemmat jotka näin tekevät ja heistä monet ovat erittäin hyvä tuloisia niin ettei heillä olisi rahasta kiinni hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi ja vasta sitten tuoda lapsi päiväkotiin kun hän todella on siinä iässä, että sosiaaliset kontaktit ikätovereiden kanssa olisi jo oikeutetut.Kalliala puhuu päiväkodista ja sen sisällä tehtävästä työstä, mutta Liisa Keltikangas-Järvinen puhuu LAPSESTA ja
lapsen tarpeista ja hyvinvoinnista. Kehoitan kuuntelemaan ja lukemaan hänen tutkimuksiaan.
nimimerkki Tarja Tuulikki Lastenhoitaja

Lapsen perusoikeuksiin tulisi kuulua se, että hänestä iloitaan, että häntä katsotaan rakastavasti ja että hän voi nähdä vanhemmissaan rakkauden ja turvan. Hänen täytyy saada luottaa kaikkiin aikuisiin.

On surullista nähdä, kuinka lapsista iloitaan yhä vähemmän ja vähemmän.

Pakko ottaa takaisin höpinääni Kallialan puhetulvasta, joka pääni läpi virtasi.

Radio sattui olemaan auki, kun ohjelma tuli uudemman kerran.
Tällä kertaa ajattelin keskittyä kuuntelemaan, mitä siinä puhuttiin. Huomasin, että siinä puhuttiin pelkkää asiaa. Ja kyllä lapsuusaika on niin tärkeä ihmisen kehityksen kannalta, että mikä olisi tärkeämpää kuin lasten hyvinvoinnista huolehtiminen.
Aikuisen puolihuolimattomat, vähättelyyn ja viisastelevaan kyynisyyteen taipuvat heitot ovat kai enimmäkseen itsetehostusta; enks mä ookkin nokkela, hei!
Tähän tulee syyllistyttyä aika ajoin väärässä yhteydessä.
Ohjelmassa selvisi, että toimittaja itsekin on alalla ollut, ja lasten asia on ollut hänelle tärkeä jo ennen hänen omaa apilakimppupoikansa syntymää.
Siis rispektiä, joo.

Se radio-ohjelma on aivan ihana ja kävi suohraan syämmeen, kiitos tekijälle ja varsinki sulle Marjatta Kalliala!

Haluaisin, että kaikki pikkulasten vanhemmat kuulis sen ohjelman. Uskaltakkaa ihmiset nähä asiat ja niitten takakki, lapset on parasta ja niitä pittää suojella ja puolustaa ja aina on parantamisen varraa meilä kaikila.

huoh... kyllä minä tiedän mitä lapselleni on ruoaksi tarjottu ja miten se hänelle maistui, tiedän myös ruokailukäytännöt... tiedän missä lapsi nukkuu, tiedän miten ongelmat ratkotaan.. tiedän että sylejä on jos niitä tarvitsee ja tiedän miten toimitaan jos lapsi sairastuu kesken päivän - äitiä odottaessa yksi hoitaja irtautuu pötköttämään lapsen kanssa ja lukee tälle, tai vaihtoehtoisesti vain pitää sylissä kumpaa lapsi tuntuukin kaipaavan... askartelusta ym toiminnasta... maanantaisin on voimistelua... joka viikko piirretään ja askarrellaan... tällä kaudella elo2012 - touko 2013 kiertävät maailmaa... joka kk käsitellään yksi maa, lukien tarinoita, lapsille näytetään kuvia, he askartelevat ko maan lipun ja muita ko maahan liittyviä asioita (egyptistä tuli: lippu, pyramidi (kolmiulotteinen), väritystehtävänä kameli ja pyramideja... joka päivä keskustelen hoitajan kanssa miten päivä meni, useimmiten päivä on ollut normaali, joskus kuulen pojan olleen tavallaista villimpi, joskus hän on tehnyt jotain mitä ei olisi saanut tai joku toinen lapsi teki hänelle jotain - näissä tilanteissa minulle kerrotaan myös miten ongelma on ratkaistu ja mitä asiasta on lapseni kanssa puhuttu, pojan version kuulen kun kyselen hänen päivästään kotona...

Minä kuitenkin luotan lapseni hoitajiin ja pidän ko päiväkotia loistavana ja hoitajia pätevinä ammattilaisina, jotka rakastavat työtään.

eli en syyllistä hoitajia, en riitele heidän kanssaan... en piinaa tms en ole kertaakaan joutunut kyseenalaistamaan hoitajien toimintaa... Olenko minä nyt oikeasti niin poikkeava äiti?

pitäisikö minun vielä tarkemmin tietää???