Mokaamisen pelkoa on syytä pelätä.
Inhosin koululiikuntaa. Eniten siksi, että olin niin nolo. Olin vähän kömpelö ja sain hyvin nuorena rinnat. Minulla oli rumat verkkarit ja pari numeroa liian suuret lenkkitossut. Äiti voitti ne arvonnassa ja otti varmuuden vuoksi vähän kasvuvaraa. Kompastelin siis omiin jalkoihini tulipunaisena.
Pesäpallo oli yksi pahimmista lajeista. Joukkueiden valinnasta vastasivat kaksi kapteenia, koulukaveria, joilla ei ollut aikuisen hienotunteisuutta. Me tampiot saimme seistä viimeisinä ja kärsiä kapteenien tuskaa. On pakko valita jompi kumpi viimeisistä surkimuksista.
Nämä tämmöiset lapsuuden ja nuoruuden häpeän kokemukset, mokaamisen kokemukset, opettavat pelkäämään silmätikuksi joutumista. Minä lopetin kaiken liikkumisen varmuuden vuoksi. Mokasta voi jäädä pitkä varjo.
Mokaamisen pelko alkaa kaventaa elämää. Pahasti säikähtänyt voi valita koko elämänsä suunnaksi "takuuvarman" - eli tehdä vain varovaisia ja näkymättömiä valintoja.
Häpeää tutkinut Satu Lidman kirjoittaa kirjassaan "Häpeä!", että Suomessa on näennäisen salliva ilmapiiri. Moni joutuu edelleen selittämään, perustelemaan ja puolustelemaan omaa olemistaan. Häpeän leimalla uhkaava poikkeavuus voi liittyä ulkonäköön, ajatuksiin, seksuaaliseen suuntautumiseen, etniseen taustaan, uskontoon tai sukupuolirooleihin. Mihin tahansa, mikä on vastoin yleisiä tottumuksia. Käsitykset häpeästä ovat juurtuneet asenteisiin, jotka usein tiedostamatta ohjaavat toimintaamme ja suhtautumistamme kanssaihmisiin.
Mokaamisen pelkoa ruokkivat ehkä kuitenkin kaikkein eniten kuvitelmat. Omat kuvitelmat toisten reaktioista, hypoteesit.
Kannattaako miettiä mitä muut miettivät? Mokaamisen pelko on vaarallista. Se voi kohmettaa sielusi.
1 kommentti
Ma 04.06.2012 @ 11:03
Tunnen syvää myötähäpeää toimittajarukan kommenttien nollasaldon puolesta, joten laitan lohdutukseksi muutaman häpeämättömän lauseen.
Itselläni on lukuisia häpeällisiä tilanteita ja asioita saldonani, mutta minua hävettää niin paljon, etten kehtaa kertoa yhdestäkään.
Olen lukenut Jouko Turkan kertomuskokoelman Häpeä, ja se osoitti selvästi, ettei sen kirjoittajalla selvästikään ole mitään häpyä.
Mikä oli pantava ilolla ja häpeilemättä merkille.
Hiljakkoin eräässä ajankohtaisohjelmassa paljastui, että Turkka oli täysin häpeämättömästi pannut tonttinsa mullinmallin ja kerännyt talonsa täyteen isoja kivenmurikoita. Vaikuttaa siltä, että Pölösen kivenpyörittäjä jää selkeästi kakkoseksi
näissä kivibisneksissä.
Turkan mielestä jokainen kivi on viisaampi kuin yksikään ihminen. Vai oliko se poliitikko? No, ihmisiähän nekin ovat.
Olen Turkan kanssa täysin samaa mieltä. Kivet eivät tee tyhmyyksiä.
Ehkä ne painavatkin paljon siksi, että niillä on niin paljon viisaita ajatuksia.
Minä en tuntenut myötähäpeää entisen teatteriohjaajan kivitarhasta ehkä juuri siksi, ettei tällä miehellä kerta kaikkiaan ole mitään häpyä, eikä hän häpeä mitään.
Hieman vain tuli haikea olo.
Ihmettelen, ettei blogiin ole tullut yhtään häpeällisiä tarinoita, vaikka Suomi on täynnään hävettäviä ihmisiä, joiden pitäisi antaa häpeäpatonsa tulvia vapaana virtana.
Ei sentään, voisimme hukkua paskaan.
Tälläkin hetkellä sadat- ja taas sadattuhannet häpeäpilkut tuhnuttelevat vällyjensä alla pimennetyssä makuukamarissa odottaen sitä häpeällistä maanantaiaamua, jolloin pitää tuulettaa tuhnut ikkunasta naapurin pihalle tai parvekkeelle.
Mikä ihmisiä vaivaa?
Miksei mennä reilusti rappukäytävään töräyttämään, jos kerran pierettää? Rapussa kaikuukin niin kivasti.
Tai pihalle. Kyllä pihalla pahempikin purkaus katoaa taivaan tuuliin hyvin joutuisaan.
Eikä haittaa, vaikka naapurit kuulisivat joka pörinän. Hullunahan ne kuitenkin pitävät.
Pitäisi Suomeen jokin hävytön ryhtiliike perustaa, on niin häpeälliseksi mennyt touhu.
Eipä tässä sen kummempia, kun oikein veikeetä kesää kaikille,. JA HÄVETKÄÄ!
