Jonninjoutavat lapset

Lapsissa on poweria! Kiitos hienosta ohjelmasta, EVE!

Kaksi viimeistä ohjelmaa aivan mahtavia. Molempia ohjelmia kuunnellessa alko itkettämään. Kun ei ole omia lapsia, ei ole mitään tietoa tuon ikäisten ajatusmaailmasta ja siitä, minkälainen lasten maailma on tänäpäivänä. Hyvä idea kutsua luokka syksyllä pasilaan!

Kiitos ihanasta ohjelmasta! On järkyttävää, että yhteiskuntamme vähättelee lapsia eikä ota vakavasti heidän ajatuksiaan, pelkojaan, unelmiaan, toiveitaan... Lapset muistetaan vain juhlapuheissa, mutta lapsia todella kuunnellaan vain äärimmäisen harvoin. Ohjelmasi oli hyvä esimerkki yrityksestä päästä yhteyteen lasten kanssa. Se välitti oivallisesti jotakin lasten solidaarisuudesta, uteliaisuudesta ja vakavastakin paneutumisesta ihmiskunnan ongelmiin. Lapset ovat fiksuja ja hauskoja, äärimmäisen mielenkiintoisia ihmisiä, jotka tulisi hyväksyä omana itsenään yhteiskunnan jäseniksi - ei vain keskeneräisiksi olennoiksi, joiden aikuistumista yhteiskunta pyrkii kiirehtimään. Mutta epäilen onko byrokraattiselta kuulostava nuorisofoorumi (tai mikä se nyt olikaan) aivan oikea keino tähän.
Odotan jatkoa ohjelmallesi!
Terveisin, Elisse Heinimaa, kuvataideopettaja, Espoo

Hei Eve Mantu,

Suur kiitokset, Keravan Kurkelan koulun kolmannen luokkain kanssa tehdystä ohjelmasta!

Tästä voisi tehdän jonkinalaisen sarjan 7-18 vuotiaiden koululaisten kanssa.

Radio on siitä kiitollinen media, ettei lasten ja nuorten tarvitse tulla kasvoillaan esille. Se on monetasoinen turvaallisuusasia lasten- ja nuorten eduksi. Samalla he ovat pelkkänä äänenä, omine mielipiteineen aidommin kuultavia.

PS. olen huomannut maitokaupassa ja muissa julkisissa tiloissa kuinka lapsia komennellaan ja syyllistetään tarpeettoman tylysti. Aivan kuin he eivät tajuaisi itse ottaa muita huomioon. Näin suomalaisille lapsille astetaan jo nuorena suuri itseilmaisullinen häpeän taakka. Tämä on se monikerroksellinen syy suomalaiseen phumattomuudenkulttuuriin.

Muiden katseista huolimatta, en koskaan toru julkisesti lasteni kiljahduksia ja suuriäänistä ihmettelyä julkisella paikalla. Siksi etteivät he alkaisi kantamaan suomelaisten tavoin "kollektiivista syyllisyyden taakkaa".

t. T.U.

Olen ihan samaa mieltä edellä kirjoittaneiden kanssa!

Kun kuuntelin ohjelmaa, minulle tuli muisto lapsuudesta: olin alle kouluikäinen, kun minulta kysyttiin mikä minusta tulee isona. Sanoin, etten halua tulla isoksi. Kaikki ihmettelivät ja nauroivat. En osannut muodostaa ajatukseksi sitä tunnetta joka minulla oli. Aikuiset nauroivat ihan väärille asioille, kuten vaikka sille jos lapsi ei osannut sanoa "R"-äännettä täsmälleen oikein, tai jos lapsi osasi ulkoa runon ja lausui sen hyvin eläytyen.

Minullakaan ei ole itsellä lapsia, mutta suuren osan, lähes puolet työvuosistani olin lasten parissa. Monta kertaa ihmettelin lasten kykyä ajatella asioita eri tavalla. Hauskaakin se oli. Mutta tärkeintä minusta on tukea lasta sen työn avulla mitä nyt kukin tekee. Ja ottaa lapset todesta.
Ja kuunnellessa näitä ohjelman lapsia havaitsi: he ovat ihan asiallisia, mukavia, kaikin puolin viehättäviä nuoria ihmisiä, jotka selvästikin mielellään etsiytyvät aikuisen seuraan, jos aikuinen osaa kohdata heidät tasavertaisina.

Kiitos ohjelmista!

Kiitos ihanasta ohjelmasta. Lapsilla on paljon annettavaa yhteiskunnalle ja siksi heitä tulisi aidosti kuunnella.

Itse muistan, että parasta oli aina se, kun kesäloma alkoi ja tämä välittyi ohjelmasta. Toiseksi parasta oli aina se,kun koulu jälleen alkoi syksyllä ja näki kaikki kaverit.

Poikani vaihtaa koulua ja luokkaa ja kysyin eilen, mitä hän ajattelee tästä. Hän kertoi, että se on kuin kokonainen peili, joka rikotaaan osiin. Hän yrittää uudessa luokassa etsiä sopivan raon. Tämän tulen muistamaan huomenna kevätjuhlassa.