Hukutko tavaroihin? Tässä vinkki hamsterille.

Nykyisin on tullut sivistyneeksi tavaksi elää mahdollisimman vähän tavaran kera. Meillä kun ei enää ole joutilasta yläluokkaa, joka voi kuskauttaa kaikki kamansa palvelijoilla. Se, joka pystyy kulkemaan elämänsä läpi kevyellä kantamuksella osoittaa kuuluvansa yläluokkaan tai vähintään sivistyneistöön. Osoitamme ylemmyyttämme kuten entisaikojen aateliset, ilman kantamuksia.

Lähiöiden vuokrakämpät ovat niitä, jotka pullistelevat kamaa. Köyhällistö istuu läskeineen tarjoustavaravuortensa keskellä telkkaria katsomassa, kun laiha sivistyneistö oleskelee valkoisissa sohvissa kuulaissa tyhjissä tiloissa ilman viihdesaastaa. Tavaran keskellä ei voi olla elämänhallintaa. Vain varakkaiden väljissä tiloissa elämä on hallussa ja hengellä on tilaa liikkua.

Meillä jokaisella on se tuttu, joka huokaisee, että hänellä on niin kallis maku. Siksi hänen on vaikea löytää mitään mielenkiintoista, kun hänelle kelpaa vain paras. Hän ostaakin siksi vain ani harvoin ja silloinkin vain tarpeeseen ja laadukasta. Less is more.

Me muut juoksemme aleissa, ostareilla, kirppareilla ja marketeissa halvan tavaran ja tarjousten perässä. Me riemastumme seitsemän euron ruotsalaistrikoosta, jossa on paljetteja. Vaikka edelliset pursuaa kaapista. ...ja se lapsityövoima, ja ympäristö ja kaatopaikat ja öljystä tehtävät tekokuidut ja puuvillaviljelysten myrkyt ja...

Silti:
Minulle tavarat ovat ystäviä. Ne antavat iloa ja inspiraatiota. Tavarat antavat rajattomasti aikaansa, kuuntelevat ja kertovat tarinoita. Niiden tarinat muuttuvat, kun tavaroita yhdistelee uudella tavalla. Tavarat eivät vaadi mitään, eivät valita huonosta kohtelusta, eivät arvostele. Meillä on yhteisiä muistoja. Vanha hattu ja leninki tuovat minut lähemmäksi äitiäni, joka kuoli 1986.

On sydäntä lämmittävää nähdä ystävän ilo, kun hänelle antaa juuri sen tavaran, josta hän on haaveillut tai johon sisältyy joku hänelle tärkeä asia. Meitä tavaroista haaveilevia on edelleen olemassa. Tavaroita on mukava hypistellä, tuntea muotoja ja materiaaleja, ihailla värejä, nuuhkia niitä. Viettää vaikka sinisten esineitten päivä. On rauhoittavaa rakentaa ikkunalaudalle sinisten esineitten asetelma ja katsella kuinka valo liikkuu ja sinisten sävy muuttuu.

Tavarat pitävät minun mieleni kasassa. Ystävä kertoi, että kun hän odotti sairaalasta soittoa, hän järjesti keittiön kaapin. Tiskasi jokaisen astian, katseli kuvioita. Pieneen kriisiin riittää nappilaatikon järjestäminen.

Minun arkkuuni saa laittaa rakkaimpia tavaroitani mukaan viimeiselle matkalle. Minut voi vaikka pukea siihen Marimekon monitaskuiseen mekkoon ja laittaa joka taskuun jotain. Tai jos on ihanaa periä minulta se pilkullinen kalusto, niin olkaa hyvä, iloitkaa perinnöstä.

Kannustukseksi ja lohduksi kaikille meille tavaranrakastajille, hamstraajille, kamojen kerääjille, kirpputorien koluajille: Pablo Nerudan Oodi esineille, kirjasta Andien mainingit:

Rakastan esineitä, hullu,
hullun lailla,
pidän hohtimista,
saksista,
jumaloin kuppeja,
metallirenkaita,
kulhoja,
puhumattakaan tietenkään
hatuista.

Rakastan
kaikkia esineitä,
en vain
kaikkein suurimpia
vaan
ihan
loputtoman
pieniäkin,
sormustinta,
kannuksia,
lautasia,
vaaseja.

Voi minun päiviäni,
kaunis
on planeettamme,
täynnä
piippuja
joita käsi
kuljettaa
sauhupilvessä,
avaimia,
suolakuppeja,
loppujen lopuksi
kaikkea
mitä ihmisen käsi
on muovannut, kaikenlaista kamaa,
käppyräisiä kenkiä,
kangasta,
kultaa
joka syntyy uudelleen
veren vuotamatta,
silmälaseja,
nauloja,
luutia,
kelloja, nastoja,
kolikoita, pehmeää
pehmeämpiä tuoleja.

Voi millaisen määrän
puhtaita esineitä
on ihminen
valmistanut
villasta,
puusta,
lasista,
nyöreistä,
ihmeellisiä pöytiä,
laivoja, porraspuita.

Rakastan
kaikkia
esineitä,
en siksi
että ne leiskuisivat tulta
tai tuoksuisivat
vaan siksi
että en minä tiedä,
siksi
että tämä esinemeri on sinun,
että se on minun,
kaikki saappaat,
pyörät,
pienet
unohdetut
aarteet,
viuhkat joiden laskoksiin
rakkaus hautasi
hassutuksensa,
pikarit, veitset,
sakset
kaikien niiden kahvoissa,
niiden ääriviivoissa
on joidenkin sormien
jäljet,
muisto jostain kaukaisesta
kadonneesta
kädestä
siellä missä unohdus on syvin.

Kuljen pitkin taloja,
katuja,
hissejä,
koskettelen esineitä,
näen tavaroita
joita salaa himoitsen:
yhtä koska se kilahtelee,
toista koska
sen pehmeys
on kuin lantion pehmeys,
jollain on syvän veden väri,
jokin on tuuhea kuin sametti.

Oi esineiden
pidättelemätön virta,
ei pidä paikkaansa
että minä olisin rakastanut
vain kaloja
tai metsän ja niityn kasveja,
en minä rakastanut
vain sitä
mikä hyppää, kohoaa, pysyy elossa, hengittää.
Se ei ole totta:
monet esineet
kertoivat minulle kaiken.
Eivät ne vain hipaisseet minua
tai minun käteni niitä,
vaan ne säestivät minun olemassaoloani
sillä tavoin
että ne olivat minun myötäni olemassa,
ja niin olevaisia ne olivat minulle
että ne puolittain elivät minun mukanani
ja kuolevat minun mukanani puolittaisen kuoleman.