Kun keinot loppuvat, äidin raivo ryöpsähtää

Kiitos jälleen elämänläheisen aiheen käsittelystä radiossa. Tuli monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin se, että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys eikä viha, joka on eräs rakkauden muoto! Toisekseen se, että äitikin on vain Ihminen, jolla on koko ihmiselämän tunnekirjo sisimmässään. Tuli vähän sellainenkin tunne, että äitinä oleminen ja kasvattaminen on projekti. Sitähän se ei ole, vaan se on monimuotoinen prosessi, joka ottaa ja antaa äärettömän paljon. On tosi hyvä, että on alettu puhua myös äidin kielteisistä tunteista ja antaa niille lupa (vrt. vanhat äitimyytit!). Rakenteellisessa suhteessa äiti kuitenkin kantaa vastuun niiden purkamisesta oikeassa paikassa (ei lapseen kohdistuvana). Tämä ei suinkaan aina onnistu; ei ainakaan väsyneenä eikä huolien painamana. Tästä syystä äidin omien voimavarojen ylläpitäminen ja kanava huolien ja murheiden ja jopa niiden epäonnistumisen tunteidenkin purkamiseen on tosi tärkeä. On olemassa myös anteeksipyytämisen tie silloin, kun tuntee ryöpsähtäneensä yli. Syyllisyys vain lisää paineita. On tosi tärkeää hyväksyä myös epätäydellisyytensä. Itseäni on äitinä auttanut prof. Terttu Arajärven lohdutus epätäydellisille ja -onnistuneille äideille:"Riittää, kun on riittävän hyvä!" Tämän miellän merkitsevän käytännössä vain sitä, että antaudun äitiyteen juuri omana itsenäni enkä tee siitä mitalin ansaitsevaa suoritusta. Äitien kanssa olemme opetelleet myös sellaista sanaa kuin "armollinen", koska se vapauttaa monesti siitä spagettipadan vaatimusryöpystä, auttaa keskittymään vain tärkeimpään ja sopeutumaan siihen perhetilanteeseen, jossa kulloinkin elää. Kuuntelin aikoinaan Juha T. Hakalan haastattelua ohjelmassasi ja hänen menetelmänsä roolien yhteensovittamisessa pätevät mielestäni tähän äitiyteenkin: pysähdy,priorisoi ja muista ON-OFF-sääntö, t.s. ole täydellisesti läsnä siellä missä olet ja luovu turhista asioista voidaksesi keskittyä siihen kaikkein tärkeimpään! Itse koin aikoinaan 1/2 tunnin bussimatkan töistä kotiin hyvänä roolin vaihtomatkana. Kannustavin terveisin Hellin (8 lapsen äiti ja 25 lapsen isoäiti)

Viha on voimakas sana. Vihastua on mielestäni oikeampi sana tässä tapauksessa. Raamatussa on hyvä ohje tästä asiasta. Vihastuminen on meille kaikille varmaan tuttu asia. Vihata on niin vahva tunne, että ainakin toivoisi, että se tunne olisi harvinainen.

Ei rekistöröitynyt

Miksi jutussa puhutaan vain äideistä? Käsittääkseni isillä on samanlaisia tunteita.

On oikeastaan ihan hyväkin, että lapsi näkee äitinsä epätäydellisyyden ja muitakin kuin pelkkiä myönteisiä tunteita. Silloin hän saa epäsuorasti hyväksynnän omillekin kielteisille tunteilleen, joille ei kuitenkaan mitään voi. Tietenkään kaikki tunteiden näyttämisen tavat eivät ole soveliaita ja tunteiden hallintaa pitää kaikkien harjoitella, mutta on parempi suuttua ja osata pyytää anteeksi kuin olla täydellinen äiti, josta huokuu aina vain pelkkää rauhaa ja myönteisyyttä.

Minulla oli (on edelleen) äiti, joka ei varsinaisesti suuttunut koskaan, mutta joskus hän sanoa töksäytti oikein häijysti persoonallisuudestani - ja sanoo tänä päivänä. Olen vasta nyt yli kolmekymppisenä tajunnut, että en ole sättimistä suinkaan aina ansainnut ja että äidin pitäisi ymmärtää joskus pyytää anteeksi kun tulee oikein inhottavasti puhuttua ihan vain omaa pahaa tuultaan. Mutta ei, äiti vain korostaa oikeuttaan olla mitä on, ei kykene myöntämään huonoja puoliaan eikä kuulemma pidä anteeksi pyytämistä tärkeänä.

Siksi ajattelen, että äidinkin on hyvä olla reilusti epätäydellinen, kunhan myöntää virheensä eikä myöskään odota lapselta pelkkää ihailua ja rakkautta. Eikö tämä ole ihan terve lähtökohta elämään, josta kielteisiä tunteita ei voi kukaan raivata itsestään pois, eivät vanhemmat eivätkä lapset?

Kyllä on taas Eve Mantu niin ÄITIÄ niin ÄITIÄ kun vaan olla voi. Ja yhdelle lapselle! Miten ihmeessä ihminen voikaan saada yhden lapsen vauva-ajan kuulostamaan siltä, kuin kotona mellastaisi tusina taaperoikäistä. Säälittävää, todella säälittävää. Onneksi hänellä ei ole useampaa muksua. Nytkin varmaan jos hänen jälkikasvunsa sattuu kuulemaan tämän päivän ohjelman niin varmana miettii, miten vaikea ja hankala lapsi hän onkaan ja miten lujille hänen äitinsä on hänen vuokseen joutunut. Ja hankala, suorastaan kamala hän todellakin on ollut, ainakin mitä Eve Mantun kuvauksiin vauva-ajasta tulee. Elämä kaikista hirveimmänkään ihmistaimen kanssa ei voi olla niin pahaa, järjetöntä ja kamalaa kuin Eve Mantu antaa ymmärtää. Tulee pakostakin mieleen, että pitää päteä ja olla uupunut ja väsynyt ja hermoheikko äiti kun kerta kaikki muutkin ovat. Ja tottakai, tunteet pitää myös ilmaista. Luulen, että tässäkin Eve Mantun tapauksessa aika on h i u k a n vääristänyt muistoja. Se nyt vaan ei ole voinut olla Eve Mantun kuvailemaa elämää y h d e n lapsen kanssa.

Rajat on ja rakkaus
pään seinään hakkaus.
Kovat ovat ajat, ratkesivat rajat, rakkaus kääntyi nurin.
Viikon sitä surin.

Anonyymi kirjoitti:

Säälittävää, todella säälittävää. Onneksi hänellä ei ole useampaa muksua. Nytkin varmaan jos hänen jälkikasvunsa sattuu kuulemaan tämän päivän ohjelman niin varmana miettii, miten vaikea ja hankala lapsi hän onkaan

Mä oisin minä tahansa päivänä mieluummin Eve Mantun muksu kuin tämän valittavan anonyymin. Lapset, joiden kuullen/kanssa puhutaan avoimesti asioista, myös niistä "ikävemmistä" asioista, oppivat näkemään asiat suhteessa toisiinsa. He oppivat sen, ettei asioiden raskaus ja vaikeus nollaa rakkautta, iloa ja yhteyttä.
Se, ettei "vääränlaisista" tunteista saa puhua tai oikeastaan edes tuntea... no, sehän oikeastaan on koko ohjelman pointti. Ja SELLAISELLA menolla muuten EI kasvateta terveitä lapsia. Tämän oon nähnyt paitsi lähipiirissä, myös ammatissani. Oon tavannut sanoa, että ne äidit (ja isät), jotka väittävät, etteivät millään ajan hetkellä vihaa lastaan/lapsiaan, ovat joko yli-ihmisiä tai -paljon todennäköisemmin- valehtelijoita.

Ansiokas ohjelma, mutta siitä puuttui täysin lähtökohta, josta ongelmiin päädyttiin. Sen tekijä ja lukijat hyvin tietävät ja sillä on vakiintunut nimitys: naisen, äidin kaksoistaakka. Se, että on muka pakko olla täyspäiväisessä työssä lasten ollessa pieniä.
Siitä pitäisi keskustella enemmän tai ainakin painokkaasti mainita tällaisen ohjelman aluksi ja yhteydessä.
Kakkoskommentin viha/vihastuminen merkityseron painottaminen on hyvä. 'Älä anna auringon laskea ...'

Äitiys on vaikeaa ja kun tulet äidiksi,ei sinulla ole muuta vaihtoehtoa,kuin oppia tunteiden hallinta kantapään kautta. Olin 10 vuotta kotiäitinä 90-luvun alussa, ja luulin olevani pitkään huono äiti, sillä pinna paloi joka päivä, ja menin ulkovarastoon meuhkaamaan oman pahan oloni pois, etteivät lapset olisi traumatisoituneet vihaisesta äidistä.
Nyt vasta jälkeenpäin olen antanut itselleni anteeksi negatiiviset tunteet. Jouduin todella koville,sillä mieheni teki silloin matkatyötä,ja jouduin olemaan niin äitinä kuin isänä yötä päivää.
Onneksi lapsista on tullut ihan normaaleja nuoria aikuisia.

Aivan ihania ja koskettavia runoja. Onko nämä runot julkaistu? Tahdon lukea niitä monta kertaa :)