Ma 02.09.2013 @ 10:41Eve Mantu, avuton ja syyllinen

Kun keinot loppuvat, äidin raivo ryöpsähtää

Viha on voimakas sana, jota ei oikein uskaltaisi käyttää samassa lauseessa lasten kanssa.

Naapurit-työryhmä on rakentanut helsinkiläisen lapsiperheen kotiin runoinstallaation, joka on yhtä absurdi kuin äitiyskin.

Milla Ollikaisen runot ovat vinoa, hyvin mustaa huumoria.

- Ne ovat asioita, joita äiti ei voi sanoa lapsilleen. Lapset eivät saa koskaan tietää mitä äidin päässä liikkuu. Runot ovat lapsilta kiellettyjä. "Hahaa, näin minä sanoisin teille, jos voisin sanoa, mutta enhän voi sanoa, koska te olette lapsiani."

Yhdessä runossa äiti pohtii mitä kirous tarkoittaa.

Sadussahan noidan kirous tarkoittaa sadan vuoden unta, mutta äiti tietää paremmin.

"Ei semmoisia kirouksia ole oikeasti olemassa. Mutta jotkut asiat tuntuvat kirouksilta. Esimerkiksi se, että jos en saa millään unta ja pyörin sängyssä hikisenä monta tuntia, pikkusiskosi alkaa itkeä vasta kun olen viimein nukahtanut. Silloin olen varma, että pikkusiskollasi on yliluonnollisia voimia."

Näyttelytilassa tämä runo kuunnellaan kuulokkeilla, vanhempien makuuhuoneessa, nojatuolissa istuen.

Vanhempien kahdenkeskisellä vuode-elämällä on yleisö.

Miltä sinusta tuntuisi esiintyä tälle katsomolle?

Runoinstallaatiossa kattilakin puhuu.

Äidin ääni kaikuu kannen alta luikertelevien spagettiluirujen lomitse. Iänikuiseen passaamiseen väsynyt marttyyri listaa maaniseen tahtiin kotitöitä, joista hän yksin vastaa.

Raivoava äiti on väsynyt, pettynyt, surullinen ja neuvoton.

Osa väsymyksestä on äidin omaa pingottamista.

- Minä keitin vauvan tutin joka kerta, kun se oli pudonnut lattialle! Eihän siinä ollut mitään järkeä. Meillä oli kotona muutenkin aina siistiä, mikä on oikeastaan aika kaameaa. Siinähän on kyse vain hallinnasta, että hallitsen edes jotakin.

Lapsissa on alkukantaista voimaa ja hävyttömyyttä, jota he eivät vielä ole oppineet patoamaan. Lasten kyky provosoida eli painella oikeista ärsytysnapeista on ilmiömäinen.

Työskentely päiväkodissa tai sukulaislasten hoitaminen ei valmista kohtaamaan vanhemmuuden koko tunneskaalaa. Vasta äitinä ymmärtää, miten helposti lapsiin hermostuu.

Pahimpia tilanteita Milla Ollikaiselle ovat yllättävät umpikujat.

-Lapsi kiukuttelee, kun lähdetään ulos ja pitää pukea. Siihen osaan varautua henkisesti, mutta kun joku muu tilanne tulee vastaan yllättäen, raivo nousee heti, välittömästi, niin nopeasti, ettei ajatus kerkeä väliin. Ne on pahimpia tilanteita. Silloin itsehillinnän menettäminen on totaalista ja saatan huutaa naama punaisena. Se on kaameaa. Sellaisen raivarin jälkeen on täysin tyhjä olo.

Millalla oli tämän tunnustuksen jälkeen kiire tarkentaa, ettei hän joka päivä raivoa kotona.

Näinhän se keskustelu vanhempien kesken menee.

Jos vähänkin raottaa kulissia ja kertoo väsymyksestä tai kyllästymisestä, on kiireesti kehuttava lapsia ja vakuuteltava, että en tietenkään kuitenkaan ikinä luopuisi heistä ja blaa blaa.

Erityisesti meille vitsalla kasvatetuille vanhemmille olisi kullanarvoista päästä yhdessä rakentamaan uudenlaista vanhemmuutta. Omien vanhempien kasvatustavat eivät välttämättä kelpaa malleiksi.

Miten me voisimme tukea toisiamme ja oppia toisiltamme?

Kuka meitä kasvattajia kasvattaisi?

 

10 kommenttia

Kiitos jälleen elämänläheisen aiheen käsittelystä radiossa. Tuli monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin se, että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys eikä viha, joka on eräs rakkauden muoto! Toisekseen se, että äitikin on vain Ihminen, jolla on koko ihmiselämän tunnekirjo sisimmässään. Tuli vähän sellainenkin tunne, että äitinä oleminen ja kasvattaminen on projekti. Sitähän se ei ole, vaan se on monimuotoinen prosessi, joka ottaa ja antaa äärettömän paljon. On tosi hyvä, että on alettu puhua myös äidin kielteisistä tunteista ja antaa niille lupa (vrt. vanhat äitimyytit!). Rakenteellisessa suhteessa äiti kuitenkin kantaa vastuun niiden purkamisesta oikeassa paikassa (ei lapseen kohdistuvana). Tämä ei suinkaan aina onnistu; ei ainakaan väsyneenä eikä huolien painamana. Tästä syystä äidin omien voimavarojen ylläpitäminen ja kanava huolien ja murheiden ja jopa niiden epäonnistumisen tunteidenkin purkamiseen on tosi tärkeä. On olemassa myös anteeksipyytämisen tie silloin, kun tuntee ryöpsähtäneensä yli. Syyllisyys vain lisää paineita. On tosi tärkeää hyväksyä myös epätäydellisyytensä. Itseäni on äitinä auttanut prof. Terttu Arajärven lohdutus epätäydellisille ja -onnistuneille äideille:"Riittää, kun on riittävän hyvä!" Tämän miellän merkitsevän käytännössä vain sitä, että antaudun äitiyteen juuri omana itsenäni enkä tee siitä mitalin ansaitsevaa suoritusta. Äitien kanssa olemme opetelleet myös sellaista sanaa kuin "armollinen", koska se vapauttaa monesti siitä spagettipadan vaatimusryöpystä, auttaa keskittymään vain tärkeimpään ja sopeutumaan siihen perhetilanteeseen, jossa kulloinkin elää. Kuuntelin aikoinaan Juha T. Hakalan haastattelua ohjelmassasi ja hänen menetelmänsä roolien yhteensovittamisessa pätevät mielestäni tähän äitiyteenkin: pysähdy,priorisoi ja muista ON-OFF-sääntö, t.s. ole täydellisesti läsnä siellä missä olet ja luovu turhista asioista voidaksesi keskittyä siihen kaikkein tärkeimpään! Itse koin aikoinaan 1/2 tunnin bussimatkan töistä kotiin hyvänä roolin vaihtomatkana. Kannustavin terveisin Hellin (8 lapsen äiti ja 25 lapsen isoäiti)

Viha on voimakas sana. Vihastua on mielestäni oikeampi sana tässä tapauksessa. Raamatussa on hyvä ohje tästä asiasta. Vihastuminen on meille kaikille varmaan tuttu asia. Vihata on niin vahva tunne, että ainakin toivoisi, että se tunne olisi harvinainen.

Ei rekistöröitynyt

Miksi jutussa puhutaan vain äideistä? Käsittääkseni isillä on samanlaisia tunteita.

On oikeastaan ihan hyväkin, että lapsi näkee äitinsä epätäydellisyyden ja muitakin kuin pelkkiä myönteisiä tunteita. Silloin hän saa epäsuorasti hyväksynnän omillekin kielteisille tunteilleen, joille ei kuitenkaan mitään voi. Tietenkään kaikki tunteiden näyttämisen tavat eivät ole soveliaita ja tunteiden hallintaa pitää kaikkien harjoitella, mutta on parempi suuttua ja osata pyytää anteeksi kuin olla täydellinen äiti, josta huokuu aina vain pelkkää rauhaa ja myönteisyyttä.

Minulla oli (on edelleen) äiti, joka ei varsinaisesti suuttunut koskaan, mutta joskus hän sanoa töksäytti oikein häijysti persoonallisuudestani - ja sanoo tänä päivänä. Olen vasta nyt yli kolmekymppisenä tajunnut, että en ole sättimistä suinkaan aina ansainnut ja että äidin pitäisi ymmärtää joskus pyytää anteeksi kun tulee oikein inhottavasti puhuttua ihan vain omaa pahaa tuultaan. Mutta ei, äiti vain korostaa oikeuttaan olla mitä on, ei kykene myöntämään huonoja puoliaan eikä kuulemma pidä anteeksi pyytämistä tärkeänä.

Siksi ajattelen, että äidinkin on hyvä olla reilusti epätäydellinen, kunhan myöntää virheensä eikä myöskään odota lapselta pelkkää ihailua ja rakkautta. Eikö tämä ole ihan terve lähtökohta elämään, josta kielteisiä tunteita ei voi kukaan raivata itsestään pois, eivät vanhemmat eivätkä lapset?

Kyllä on taas Eve Mantu niin ÄITIÄ niin ÄITIÄ kun vaan olla voi. Ja yhdelle lapselle! Miten ihmeessä ihminen voikaan saada yhden lapsen vauva-ajan kuulostamaan siltä, kuin kotona mellastaisi tusina taaperoikäistä. Säälittävää, todella säälittävää. Onneksi hänellä ei ole useampaa muksua. Nytkin varmaan jos hänen jälkikasvunsa sattuu kuulemaan tämän päivän ohjelman niin varmana miettii, miten vaikea ja hankala lapsi hän onkaan ja miten lujille hänen äitinsä on hänen vuokseen joutunut. Ja hankala, suorastaan kamala hän todellakin on ollut, ainakin mitä Eve Mantun kuvauksiin vauva-ajasta tulee. Elämä kaikista hirveimmänkään ihmistaimen kanssa ei voi olla niin pahaa, järjetöntä ja kamalaa kuin Eve Mantu antaa ymmärtää. Tulee pakostakin mieleen, että pitää päteä ja olla uupunut ja väsynyt ja hermoheikko äiti kun kerta kaikki muutkin ovat. Ja tottakai, tunteet pitää myös ilmaista. Luulen, että tässäkin Eve Mantun tapauksessa aika on h i u k a n vääristänyt muistoja. Se nyt vaan ei ole voinut olla Eve Mantun kuvailemaa elämää y h d e n lapsen kanssa.

Rajat on ja rakkaus
pään seinään hakkaus.
Kovat ovat ajat, ratkesivat rajat, rakkaus kääntyi nurin.
Viikon sitä surin.

Anonyymi kirjoitti:

Säälittävää, todella säälittävää. Onneksi hänellä ei ole useampaa muksua. Nytkin varmaan jos hänen jälkikasvunsa sattuu kuulemaan tämän päivän ohjelman niin varmana miettii, miten vaikea ja hankala lapsi hän onkaan

Mä oisin minä tahansa päivänä mieluummin Eve Mantun muksu kuin tämän valittavan anonyymin. Lapset, joiden kuullen/kanssa puhutaan avoimesti asioista, myös niistä "ikävemmistä" asioista, oppivat näkemään asiat suhteessa toisiinsa. He oppivat sen, ettei asioiden raskaus ja vaikeus nollaa rakkautta, iloa ja yhteyttä.
Se, ettei "vääränlaisista" tunteista saa puhua tai oikeastaan edes tuntea... no, sehän oikeastaan on koko ohjelman pointti. Ja SELLAISELLA menolla muuten EI kasvateta terveitä lapsia. Tämän oon nähnyt paitsi lähipiirissä, myös ammatissani. Oon tavannut sanoa, että ne äidit (ja isät), jotka väittävät, etteivät millään ajan hetkellä vihaa lastaan/lapsiaan, ovat joko yli-ihmisiä tai -paljon todennäköisemmin- valehtelijoita.

Ansiokas ohjelma, mutta siitä puuttui täysin lähtökohta, josta ongelmiin päädyttiin. Sen tekijä ja lukijat hyvin tietävät ja sillä on vakiintunut nimitys: naisen, äidin kaksoistaakka. Se, että on muka pakko olla täyspäiväisessä työssä lasten ollessa pieniä.
Siitä pitäisi keskustella enemmän tai ainakin painokkaasti mainita tällaisen ohjelman aluksi ja yhteydessä.
Kakkoskommentin viha/vihastuminen merkityseron painottaminen on hyvä. 'Älä anna auringon laskea ...'

Äitiys on vaikeaa ja kun tulet äidiksi,ei sinulla ole muuta vaihtoehtoa,kuin oppia tunteiden hallinta kantapään kautta. Olin 10 vuotta kotiäitinä 90-luvun alussa, ja luulin olevani pitkään huono äiti, sillä pinna paloi joka päivä, ja menin ulkovarastoon meuhkaamaan oman pahan oloni pois, etteivät lapset olisi traumatisoituneet vihaisesta äidistä.
Nyt vasta jälkeenpäin olen antanut itselleni anteeksi negatiiviset tunteet. Jouduin todella koville,sillä mieheni teki silloin matkatyötä,ja jouduin olemaan niin äitinä kuin isänä yötä päivää.
Onneksi lapsista on tullut ihan normaaleja nuoria aikuisia.

Aivan ihania ja koskettavia runoja. Onko nämä runot julkaistu? Tahdon lukea niitä monta kertaa :)

Eve Mantu

Eve Mantu kutsuu kurittoman kokouksen koolle lauantaisin aamukymmeneltä. Yhteiskuntarauhaa häiritään oudoilla havainnoilla ja kysymyksillä. Miksei työtön saa keittää kahvia? Mihin rikas tarvitsee lapsilisää? Onko huippukirurgeilla liian vähän töitä? Sinäkin voit tämän blogin kautta ehdottaa tärkeää ja/tai kohtuutonta asiaa kokouksen asialistalle. Eve Mantun kuriton kokous Yle radio 1:ssä lauantaisin klo 10.00-10.45. (alkaen 4.1. 2014)

Eve Mantu YLE Areenassa

Tilaa RSS

Blogiarkisto

2012

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu