Kainovieno uskovainen

Tuottajani Jorma Honkanen on jo pitkään suostutellut minua puhumaan uskonnosta ja uskomisesta. Olen kiemurellut ja vetkutellut. Keksinyt mielestäni ihan päteviä verukkeita ja lykkäysperusteita. Totuus siellä takana on häpeä. En oikeasti tykkää puhua uskomisesta. En osaa sanoa itseäni uskovaiseksi.

Ennen pääsiäistä jouduin antamaan periksi. No hyvä on. Puhutaan sitten.

Mietittiin otsikkoa. Eve Mantu pohtii uskontoa. Eve Mantu etsii uskoaan. Kaikki tuntuivat laimeilta. Olen sitoutunut menemään Eve Mantu -ohjelmassa Eve Mantuna mahdollisimman suoraan kohti epävarmuutta ja halkeamia. Rehellistä ihmisen puhetta ei voi tuottaa, jos välttelee epämukavuusalueitaan.

Tiesin pian, mikä on ainut oikea otsikko. 

Eve Mantu uskoo Jumalaan.

Se näyttää ja kuulostaa kamalalta.

Aina välillä joku kysyy, että uskotsä Eve Jumalaan. Mä en osaa ottaa kysymystä vastaan kiusaantumatta. Väistelen katsetta ja kiemurtelen, mmjoooo. Ja mietin kuumeisesti, että miksi kysytään ja mitä johtopäätöksiä vastauksesta tehdään.

Kun vielä opiskelin teologisessa, minusta tuntui, että en usko tarpeeksi. Toimittajana minusta tuntuu usein, että uskon liikaa. Ihminen, joka haluaa olla tässä maailmassa uskottava ei voi uskoa Jumalaan.

No, sori vaan, en osaa olla uskomatta. Olen yrittänyt, usko pois.

Lapsuus on liian arvokasta aikaa jätettäväksi lasten käsiin

Otsikon poimin Carl Honorén pian ilmestyvästä kirjasta Perhe paineessa?

Kirjassa Honoré kannustaa - ei vaan VAATII meitä vanhempia jättämään lapset rauhaan.

"Kun aikuiset ryöstävät lapsuuden, lapset jäävät paitsi niitä asioita, jotka antavat ihmiselämälle sen rakenteen ja merkityksen: pieniä seikkailuja, salaisia retkiä, vastoinkäymisiä ja kommelluksia, mahtavaa anarkiaa, yksinäisyyden hetkiä, jopa kyllästymistä."

Nykylapsuus on hailakkaa. Siitä puuttuu vapaus olla oma itsensä.

Tapaan Carl Honorén maanantaina. Haastattelen häntä ensi torstain ohjelmaani Yle radio 1:een. Tuskin maltan odottaa!

Kynnys Korvien Välissä ry.

Hei, olen Eve, vammainen.

Vammani ei näy päälle. En kuolaa enkä kouristele, paitsi salaa korvien välissä. Minä ajattelen mieluusti olevani suvaitsevainen (!) ihminen, jolle esimerkiksi vammaisuus ei ole ongelma. Hah. Se, että kokee olevansa suvaitsevainen on se ongelma. Eihän sellaista tarvitse suvaita, jota ei pidä ongelmallisena.

APUA. Olen asennevammainen, enkä tiedä parannunko. Yritän kyllä kuntoutua. Henkilökohtaisena valmentajanani on jo seitsemän vuoden ajan toiminut Ronja, jolla on kromosomit suloisesti rempallaan. Ronja, jota aristan vähän vieläkin. Ronja, jolle voisin olla paljon rennompi täti.

Olen vammainen. Voinko parantua?

Seisoin veljen perheen oven takana kukkapuska kädessä. Olin jo soittanut ovikelloa, kun paniikki iski. Mitä sanon, kun ovi aukeaa?

Sanonko ONNEA? Voinko onnitella, kun vauva on niin siis öö tai siis ei ole tai siis. Öö.

Me vakavimmin vammaiset saatamme sanoa jotakin niin kornia, kuin "No onnea nyt kuitenkin!"

Pääsin pälkähästä, kun käly avasi oven kasvot loistaen. Halaus ja onnittelu olivat paikallaan.

Kuka meitä asennevammaisia auttaisi? Pitäisikö meidän perustaa oma Kynnys ry, joka auttaisi meidät näiden henkisten kynnysten yli?

 

p.s.

Sinä varmaan tajuat, mitä ajan takaa, kun otsikoin 11.3. ohjelmani Eve Mantu on vammainen. Tajuatko?

Hiliihydraattihälytin ja meetvurstinesto

Onnittelut kaikille meille kuluttajille!

Suomen markkinoilta löytyy noin 280 erilaista jääkaappipakastinta, Näiden lisäksi tulevat vielä jääkaapit, pakastinkaapit ja säiliöpakastimet.

Lähdepä sieltä valitsemaan sopivinta, kun kotiin tarvitaan kylmää säilytystilaa.

Yhtäkkiä huomaat ihastuvasi limsapullotelineeseen, huurrepotkuriin, led-valoon, jätskilokeron lapsilukkoon, yösyöpöttelyn estoajastimeen ja automaattiseen pirtelöijään.

HETKONENHETKONENHETKONEN!! Minunhan piti ostaa kylmää ilmaa kaapissa!

Saako toimittaja hämmentyä?

Toimittajalta odotetaan sanavalmiutta ja sitä, että me näillä pienillä jutuillamme teemme maailmasta selkeämpää paikkaa. Otamme selvää asioista, kysymme ja saamme vastauksia ja kaivamme taustatietoja ja muotoilemme tuon kaiken ymmärrettäväksi paketiksi.
Ja just tota mä oon yrittäny tehdä parikymmentä vuotta ja tuota teen varmasti jatkossakin, mutta tänä vuonna mä olen päättänyt kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.

Tänä vuonna mä tutkin ja hellin hämmennystä, ja siihen on syynä tämä ohjelma, jolle kanava halusi antaa nimen Eve Mantu. Se on minun nimeni – ja mä koen tän niin, että mun täytyy yrittää olla jotakuinkin nimeni mittainen tässä ohjelmassa, siis yhtä iso ja yhtä pieni, yhtä fiksu ja yhtä hölmö, yhtä kypsä ja yhtä keskenkasvuinen, yhtä monimutkainen ja yhtä simppeli, yhtä sekava ja yhtä selkeä kuin mitä Eve Mantu on.

Tämä tuntuu aika pöljältä kun tämän sanoo, mutta ihminen Eve Mantu ei ole täysin sama kuin toimittaja Eve Mantu, ja tässä ohjelmassa mä yritän olla vähemmän toimittaja ja enemmän ihminen. Osittainhan nuo menevät päällekkäin, mutta eivät kaikilta osin. Jos mä yritän selittää sitä eroa, niin se vois mennä vaikka niin, että se toimittaja yrittää selventää asioita, ja kysyä, mutta se ihminen näkee mutkia, sivupolkuja, vaihtoehtoisia selityksiä ja monimutkaisuutta, ja se haluaa mieluummin keskustella.

Toimittajan pitäisi kyetä jäsentämään maailmaa. Mun tehtävä olisi löytää oleelliset asiat, ottaa niistä selkoa, muotoilla asia maukkaaseen ja ymmärrettävään muotoon ja tarjoilla se.
Mutta miten se tehdään, kun mieli on syvässä hämmennyksessä, kun ihmeelliset asiat hämmentää ja tuikitavalliset arkiset asiat – ne vasta hämmentääkin!
Niin kuin tänä aamuna, kun mä kävin kaupassa heti 7 jälkeen, siellä säntäili hymytön armeija virolaisia pakettiautokuskeja, olivattäyttämässä kauppojen vihanneshyllyjä. Mä olin ihan jaloissa siellä.
Tai romanialainen kerjäläisnainen, jonka mä näin nousevan autoon, jossa oli tummennetut lasit.
Tai sitten ihan niin jokapäiväinen ja läheinen asia kuin ekaluokkalainen, joka ei oikeastaan haluaisi mennä enää kouluun, vaan mieluummin pötköttelisi äitinsä vieressä ja kuuntelisi kun äiti lukee. Ja minä olen se äiti.

Onko noi tärkeitä asioita vai onko ne vain satunnaisia havaintoja pirstaleisesta maailmasta?
Mä sain viime viikolla moitteita siitä, että mä puhun mun ohjelmassani yhdentekevän pienistä asioista. Onko tää tämänpäiväinen semmoinen yhdentekevän pieni asia? Pitäisikö puhua maailmanpolitiikkaa tai budjettivajetta?
 

Mitä välii??!?

Yök. Jokainen teinin kanssa elävä tietää, miten RAI-VOS-TUT-TA-VA on uhmakkaan katseen ja velton ryhdin kera tarjoiltu mitävälii.

Voisimmeko me aikuiset edes joskus vastata: Hmm, nyt kun sen kysyit, niin eipä mitään. Ei mitään välii. Annetaan olla. Ehtiihän sen myöhemminkin.
Laiska teini voi joskus olla myös perheen mielekkyyskonsultti, joka kysyy tärkeitä kysymyksiä ja pysäyttää loputtoman toimitettavien asioiden vyöryn.
Ainakin nelikymppisillä äideillä on taipumus keksiä yhä uusia askareita ja touhuja. Ja loppua ei tule. Voisiko teini olla se järjen ääni, joka valuu viereen, kun ylimitoitetut lumityöt ovat käynnissä ja kysyy MITÄVÄLII??!?

Sivut

Eve Mantu

Eve Mantu kutsuu kurittoman kokouksen koolle lauantaisin aamukymmeneltä. Yhteiskuntarauhaa häiritään oudoilla havainnoilla ja kysymyksillä. Miksei työtön saa keittää kahvia? Mihin rikas tarvitsee lapsilisää? Onko huippukirurgeilla liian vähän töitä? Sinäkin voit tämän blogin kautta ehdottaa tärkeää ja/tai kohtuutonta asiaa kokouksen asialistalle. Eve Mantun kuriton kokous Yle radio 1:ssä lauantaisin klo 10.00-10.45. (alkaen 4.1. 2014)

Eve Mantu YLE Areenassa

Tilaa RSS

Blogiarkisto

2012

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu