Sanoista tekoihin. Ryhmä on perustettu.

Tervetuloa kuntoutumaan, jos silmissäsi on vammaiskarsastusta tai henkinen liikuntavamma vaivaa.

http://www.facebook.com/?ref=home#!/group.php?gid=384141410347&ref=nf

Hei, olen Eve, vammainen.

Vammani ei näy päälle. En kuolaa enkä kouristele, paitsi salaa korvien välissä. Minä ajattelen mieluusti olevani suvaitsevainen (!) ihminen, jolle esimerkiksi vammaisuus ei ole ongelma. Hah. Se, että kokee olevansa suvaitsevainen on se ongelma. Eihän sellaista tarvitse suvaita, jota ei pidä ongelmallisena.

APUA. Olen asennevammainen, enkä tiedä parannunko. Yritän kyllä kuntoutua. Henkilökohtaisena valmentajanani on jo seitsemän vuoden ajan toiminut Ronja, jolla on kromosomit suloisesti rempallaan. Ronja, jota aristan vähän vieläkin. Ronja, jolle voisin olla paljon rennompi täti.

Seisoin veljen perheen oven takana kukkapuska kädessä. Olin jo soittanut ovikelloa, kun paniikki iski. Mitä sanon, kun ovi aukeaa?

Sanonko ONNEA? Voinko onnitella, kun vauva on niin siis öö tai siis ei ole tai siis. Öö.

Me vakavimmin vammaiset saatamme sanoa jotakin niin kornia, kuin "No onnea nyt kuitenkin!"

Pääsin pälkähästä, kun käly avasi oven kasvot loistaen. Halaus ja onnittelu olivat paikallaan.

Kuka meitä asennevammaisia auttaisi? Pitäisikö meidän perustaa oma Kynnys ry, joka auttaisi meidät näiden henkisten kynnysten yli?

p.s.

Sinä varmaan tajuat, mitä ajan takaa, kun otsikoin 11.3. ohjelmani Eve Mantu on vammainen. Tajuatko?

Toimittajalta odotetaan sanavalmiutta ja sitä, että me näillä pienillä jutuillamme teemme maailmasta selkeämpää paikkaa. Otamme selvää asioista, kysymme ja saamme vastauksia ja kaivamme taustatietoja ja muotoilemme tuon kaiken ymmärrettäväksi paketiksi.
Ja just tota mä oon yrittäny tehdä parikymmentä vuotta ja tuota teen varmasti jatkossakin, mutta tänä vuonna mä olen päättänyt kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.

Tänä vuonna mä tutkin ja hellin hämmennystä, ja siihen on syynä tämä ohjelma, jolle kanava halusi antaa nimen Eve Mantu. Se on minun nimeni – ja mä koen tän niin, että mun täytyy yrittää olla jotakuinkin nimeni mittainen tässä ohjelmassa, siis yhtä iso ja yhtä pieni, yhtä fiksu ja yhtä hölmö, yhtä kypsä ja yhtä keskenkasvuinen, yhtä monimutkainen ja yhtä simppeli, yhtä sekava ja yhtä selkeä kuin mitä Eve Mantu on.

Tämä tuntuu aika pöljältä kun tämän sanoo, mutta ihminen Eve Mantu ei ole täysin sama kuin toimittaja Eve Mantu, ja tässä ohjelmassa mä yritän olla vähemmän toimittaja ja enemmän ihminen. Osittainhan nuo menevät päällekkäin, mutta eivät kaikilta osin. Jos mä yritän selittää sitä eroa, niin se vois mennä vaikka niin, että se toimittaja yrittää selventää asioita, ja kysyä, mutta se ihminen näkee mutkia, sivupolkuja, vaihtoehtoisia selityksiä ja monimutkaisuutta, ja se haluaa mieluummin keskustella.

Toimittajan pitäisi kyetä jäsentämään maailmaa. Mun tehtävä olisi löytää oleelliset asiat, ottaa niistä selkoa, muotoilla asia maukkaaseen ja ymmärrettävään muotoon ja tarjoilla se.
Mutta miten se tehdään, kun mieli on syvässä hämmennyksessä, kun ihmeelliset asiat hämmentää ja tuikitavalliset arkiset asiat – ne vasta hämmentääkin!
Niin kuin tänä aamuna, kun mä kävin kaupassa heti 7 jälkeen, siellä säntäili hymytön armeija virolaisia pakettiautokuskeja, olivattäyttämässä kauppojen vihanneshyllyjä. Mä olin ihan jaloissa siellä.
Tai romanialainen kerjäläisnainen, jonka mä näin nousevan autoon, jossa oli tummennetut lasit.
Tai sitten ihan niin jokapäiväinen ja läheinen asia kuin ekaluokkalainen, joka ei oikeastaan haluaisi mennä enää kouluun, vaan mieluummin pötköttelisi äitinsä vieressä ja kuuntelisi kun äiti lukee. Ja minä olen se äiti.

Onko noi tärkeitä asioita vai onko ne vain satunnaisia havaintoja pirstaleisesta maailmasta?
Mä sain viime viikolla moitteita siitä, että mä puhun mun ohjelmassani yhdentekevän pienistä asioista. Onko tää tämänpäiväinen semmoinen yhdentekevän pieni asia? Pitäisikö puhua maailmanpolitiikkaa tai budjettivajetta?