Mistä näitä nolouden aiheita oikein pintaan nousee? Olen seurannut viime viikkojen korkoennusteita huolestuneena. Miten minun käy, jos korot lähtevät nousuun?
Noin neljännes suomalaisista elää ilman minkäänlaista puskurirahastoa. Yllättävä menoerä saattaa keikauttaa kodin taloutta pahasti.
Nyt aloitan askeltamisen kohti fiksumpaa taloudenpitoa.
Onko sinulla hyviä neuvoja? Ole kiltti ja jaa viisauttasi!
mutta olen pysynyt savuttomana puolitoista vuotta. Eilenkin jätin tupakka-askin kadulle, vaikka ajatus hetken aikaa piinasikin. Pitäisikö polttaa, ihan yksi vain. Melkein tartuin askiin, melkein otin röökin, melkein sytytin sen. Mutta ei ihan. Eläköön se pieni ero!
Yöllä näinkin sitten polttelu-unen. Unessa tajusin veteleväni sauhuja ja pettymys oli ankara. Näinkö siinä sitten kävi. Herääminen toi helpotuksen: se oli vain unta ja olen edelleen savuton.
Tupakka käy nykyisin mielessä muutaman kerran viikossa. Se on valtava muutos niihin aikoihin, kun taistelin tupakanhimoa vastaan aamusta iltaan. Nyt mieliteot kestävät ohikiitävän hetken. Uskallan luottaa siihen, että himo ei enää ylly mielen täyttäväksi junnaavaksi pakkoajatukseksi. Nikotiinia vaativat reseptorit ovat vaipuneet Ruususen uneen.
Torstaina 7.10. aion puhua suuni puhtaaksi röökistä. Yhteinen tiemme alkoi kun olin kolmentoista. Lopettaminen oli elämäni viisain ja ihanin päätös. Pitäköön!
Kokoukset saavat minut kiemurtelemaan. En tykkää istua paikallani ja ottaa vastaan informaatiota, jonka olisin ottanut mieluummin vastaan sähköpostitse, ytimekkäästi muotoiltuna.
En kestä jaarittelua ja harhailua asiasta.
Olen itse kokouksissa usein ärsyttävän kärsimätön ja piiloaggressiivinen.
Osa kokousinhostani johtuu kokoushuoneista, jotka ovat rumia ja luotaantyöntäviä. Pyökkipintainen pöydänjärkäle paistattelee loisteputken kelmeydessä ja kolhot tuolit klonksuvat. Olisi edes yksi keinutuoli!
Miksi kaikki kokoushuoneet ovat samanlaisia? Missä ovat vaihtoehdot mappi-fläppi-sulkeisille?
Haluaisin tulla pelastetuksi epämääräisinä vellovista yhtiökokouksista, puisevista sääntömääräisistä vuosikamaluuksista ja työporukan halvaannuttavista infopläjäyksistä.
Onko sinulla ideaa, miten kokoukset saisi innostavammiksi? Ilman tunturihotelleja?
Kun ystävätär tulee lapsensa kanssa viikonlopuksi kylään, kaikki arjen askareet sujuvat kuin itsestään. Hän tyhjentää tiskikoneen, minä katan. Hän kuorii perunat, minä pilkon. Ja kaiken aikaa molempien silmät seuraavat lapsia. Eleettömästi, ohjailematta, aivan kuin huippukoreografi olisi suunnitellut kuviot.
Minä tarvitsisin vaimon. Miesten kanssa en ole löytänyt askelkuvioita. Olen kuitenkin valitettavasti mitä heteroin hetero. Mikä ratkaisuksi? Voisinko elää kuten tv-sarjan Kate & Allie?
Kylläkylläkyllä. Tajuan, että tämä on mitä vastenmielisintä seksismiä ja taantumuksellista ajattelua. Miesten työt ja naisten työt. Mies sanomalehtineen ja naisella pölyhuiska. Lakkaan olemasta näin taantumuksellinen heti kun tutkimusnäyttö osoittaa kotivastuiden jakautuvan neutraalisti isien ja äitien välillä.
Eräs naimisissa oleva kahden kouluikäisen pojan äiti huokaa: "Oi mä ottaisin heti vaimon! Olen väsynyt selittämään miehelleni miten lasten kanssa eletään ja mistä mikäkin asia löytyy ja mitä perusruoka-aineita lapsiperhe tarvitsee. Olen päätynyt tekemään kaiken itse, koska kymmenen vuoden kärsivällinen selittäminen ei ole kantanut hedelmää. Vaimon kanssa saisi hommia oikeasti jaettua."
Vaimopohdinta jatkuu Yle radio 1:ssä torstaina 23.9. klo 12.15.
p.s. Minulla on nyt kahdeksan vuoden kokemus lapsiperheen vanhemmuudesta. Minulle on turha tulla selittämään, että "minä alan tiskata heti kun vaimo opettelee vaihtamaan talvirenkaat". Renkaat vaihdetaan kahdesti vuodessa, tiskattava on satoja kertoja.
Sosiaali- ja terveysministeriö tutkitutti perheiden ajankäyttöä vuonna 2007 ja päätyi siihen, että suomalaisnaiset tekevät viikossa kotitöiden takia 9 tuntia enemmän hommia kuin miehet.
Pikkulapsiperheissä ero on vielä suurempi, myös työssäkäyvien äitien kohdalla.
Non-Fighting Generation toimii väkivallattoman tulevaisuuden puolesta. Timo Purjo sanoo: Kun joku uhkaa, me joko pakenemme tai taistelemme. Ne ovat luontaiset, vaistonvaraiset tapamme toimia. Ihmisellä on kuitenkin kolmaskin vaihtoehto. Se inhimillisempi, yhteistä hyvää mahdollistava vaihtoehto, joka nousee ihmiselle lajityypillisistä henkisistä kyvyistä.
Otetaan tapaus koulumaailmasta. Pentti haukkuu Riston pipoa. Mitä Riston pitäisi tehdä?
Kerro kuka arvelet olevasi vuonna 2030.
Miten asut ja missä? Kenen kanssa?
Miten ansaitset elantosi? Mitä harrastat?
Millä liikut, onko sinulla kotieläimiä, millaisiin vaatteisiin pukeudut?
Millaista ruokaa syöt, miten peset pyykkisi, miten virkistäydyt?
Sana on aivan erityisen vapaa. Edes taivas ei ole kattona.
Näen kouluaiheisia painajaisia jatkuvasti. Niissä olen yleensä entisessä opinahjossani ja yritän etsiä oikeaa luokkahuonetta. Unessa tiedän olevani jo ylioppilas, mutta minun on silti mentävä takaisin kouluun. Jotakin suorittamattomia kursseja ja hylättyjä kokeita. Tunnelma on aina ahdistava.
En muistele entistä kouluani Helsingin Suomalaista Yhteiskoulua lämmöllä. Sain sieltä viisi ällää ja yhden magnan, mutta muuten huonot eväät. Opin epäilemään omia hoksottimiani ja etten ole järin fiksu. Minun kohdallani arvosanatehdas epäonnistui surkeasti. Lukiosta tuli ulos epävarma tyttö, joka ei uskaltanut lähteä akateemiselle uralle epäonnistumisen pelossa.
Meitä on paljon meitä erinomaisin arvosanoin ylioppilaiksi valmennettuja alisuorittajia.
Sykissä ruokittiin myös kilpailuhenkeä, joka sai usein sairaita piirteitä.
Kerran pyysin opettajaa hidastamaan tahtia, koska huomasin ystävieni tuskaiset ilmeet. Opettaja nautti oppilaiden nujertamisesta. Hän käski minua jäämään tunnin jälkeen puhutteluun. Miksi pyysit minua opettamaan hitaammin, eihän sinulla ole vaikeuksia oppimisessa? Etkö ymmärrä, että jos autat heikommin pärjääviä, he tulevat kilpailemaan kanssasi korkeimmista arvosanoista?
Minusta tuollainen ajattelu on sairasta ja lasten kehitykselle vaarallista.
Tuttavapiirissäni on entisiä sykkiläisiä. Koulustamme oli viime keväänä taas ylistävä juttu iltapäivälehdessä. SYK on vuodesta toiseen lukiovertailujen kärjessä. Sähköpostit sinkoilivat meidän ei-niin-haltioituneiden kesken: Luitko sen jutun? Kamalaa mitä se naisopettaja sanoi! "SYK:ssä saa keskittyä itse asiaan, opettamiseen ja opiskeluun. Täällä ei tarvitse olla kenellekään varaäiti tai sosiaalityöntekijä."
Olipa ikävän osuva kuvaus minunkin kouluvuosistani.
Juuri siksi valitsin omalle lapselleni koulun, jonka kantava ajatus on MEILLÄ KASVATETAAN KOKONAISIA IHMISIÄ.
Voiko elämää hallita?
Tietysti voi, sanovat elämävalmentajat. Olen lukenut kymmeniä oppaita, joissa vakuutetaan: oikea asenne ja positiivinen mieli ja ahkeruus = toivottu tulos.
Hahhah, sanoo toimittaja, jota elämä on potkinut nilkkaan monta kertaa. Ja ilahduttanut odottamattomasti!
Mitä sinä olet mieltä elämänhallinnasta?
Onko se mahdollista? Onko ajatus elämän hallitsemisesta harhaa?
(Pyörittelen aihetta ohjelmassani Yle radio 1:ssä torstaina 26.8. klo 12.15-13.00.)
Olin yötä metsässä eräopas Petri Hautalan kanssa. Petrin retkikeitin oli taikavempele. Tässä tehdään ihanaa risottoa. Makua antaa kuohuviini ja kantarellit. Nam.
Pohdin ohjelmassani keväällä sitä, miten ja miksi minusta on tullut 100% sisätilaihminen. En ole yli kahteenkymmeneen vuoteen nukkunut yhtään yötä ulkona. Lupasin viettää ainakin yhden yön metsässä telttaillen.
Pidin lupaukseni!
Torstaina 12.8. kello 12.15 pääset mukaan seikkailulle, joka on minulle suuri. Varsinaiset luontoihmiset saavat aivan vapaasti käkätellä naavapartoihinsa. Ohjelmani tarjoaa heille varmasti hyvät naurut.
Eve Mantu kutsuu kurittoman kokouksen koolle lauantaisin aamukymmeneltä. Yhteiskuntarauhaa häiritään oudoilla havainnoilla ja kysymyksillä. Miksei työtön saa keittää kahvia? Mihin rikas tarvitsee lapsilisää? Onko huippukirurgeilla liian vähän töitä? Sinäkin voit tämän blogin kautta ehdottaa tärkeää ja/tai kohtuutonta asiaa kokouksen asialistalle. Eve Mantun kuriton kokous Yle radio 1:ssä lauantaisin klo 10.00-10.45. (alkaen 4.1. 2014)
