20-vuotiaat ja radiodokumentti

Hannu Karisto on radion dokumenttiryhmän tuottaja.

”On aina virkistävää ja toivoa antavaa tavata nuoria opiskelijoita, joiden silmät ja korvat aukeavat hämmästyksestä: voiko radio olla tällaistakin! Tulossa Turusta dokumenttikurssia vetämästä. Teräviä, oleellisia kysymyksiä esittivät. Dokumentarismi ei kuole. Kaikki uudet jakelutiet pitää ottaa haltuun. Ja siinä nuoret ovat se tulevaisuus.”

Näin kirjoitin Facebookiin muutama viikko sitten junassa tullessani Turun ammattikorkeakoulusta radiodokumenttikurssia vetämästä. (Ja sain paljon tykkäämisiä!)

Mitä tapahtuu kun radiodokumentti ja 20-vuotiaat kohtaavat? Hämmästys ja ilahtuminen. ”Kuinka jaksoin kuunnella tämän jutun kun siinä ei ole kuvaa? Aivan kun olisin ollut elokuvissa! Minäkin tunnen tuollaisen tyypin! Oma lapsuus tuli mieleen...”

Radio on henkilökohtaisempi, sen kanssa ollaan kahden vaikka kuunneltaisiin porukassa. Radio koskettaa helpommin. Samastuminen on helpompaa.

Radiodokumenttituottajan toimenkuvaan kuuluu genren kehittäminen, ja siinä tarvitaan nuorempia ihmisiä. Ja varsinkin nyt kun perinteiset mediat, tv, radio, sanomalehdet eivät tavoita nuoria. Tarvitaan siis monimediaisia konsepteja, joissa perinteiset ja uudet jakelutiet ja sisällöt ja uuden ajan ilmaisu yhdistyvät. Näitä yritän yhdessä nuorten osaajien kanssa kehitellä. Minulla on perinteisen dokumentaarisen ilmaisun ja sisällön osaamista, nuorilla uusien välineiden osaamista. Nuorempien tekijöiden maailma on erilainen kuin heitä vanhempien sukupolvien. Siis myös ohjelmien aiheet ja näkökulmat ovat erilaisia.Kun yhdistämme voimamme, varmistamme että dokumentarismi (ja laadukkaat sisällöt ylipäänsä) säilyvät hengissä ja löytävät yleisönsä. Yksi osoitus tästä on mm. viime viikolla Kourassa palkittu Radio Suomen ohjelmasarja Dokumenttiryhmä esittää. Viime kesänä lähetettyä sarjaa kuunteli joka kerta yli puoli miljoonaa kuuntelijaa. Todellakin nuoret tekijät ja suuri yleisö kohtasivat!

Uusinta uutta Ylellä on netissä alkanut Vaasankatu hyökkää -sarja. Ensimmäistä kertaa olemme tekemässä jatkuvajuonista, sarjamuotoista audiodokumenttisarjaa. (Nyt täytyy käyttää nimitys audio- tai äänidokumentti koska jakelutienä on myös verkko jo ennen radiolähetystä Yle Puheessa 8.4. alkaen.) Sarjassa seurataan muutamien n. 30-vuotiaiden roller derby -pelaajien ja tuomarien elämää, ihmissuhteita, pelejä ja arkea. Samat henkilöt joutuvat aina uudelleen uusiin tilanteisiin, konflikteja syntyy, ja toki koetaan myös yhdessäolon riemukkaita hetkiä.

Vaasankatu hyökkää on kunnianhimoisesti toteutettu, sillä sarjamuotoisuudesta ja jatkuvajuonisuudesta huolimatta dokumentarismin perusajatuksista ei ole luovuttu. Pinnan alla käsitellään elämän suuria yleisinhimillisiä teemoja, ja jokaisessa jaksossa niitä tulee aina yllättävällä tavalla lisää. Monitasoisuus ja monitulkintaisuus on tämänkin dokumenttisarjan perusfilosofiaa. Yksi kuuntelija kiinnittää huomiota tuohon teemaan tai ajatukseen, toinen kuulee jotakin muuta. Onneksi me jokainen kuulemme ja näemme maailmaa eri tavalla. Tulkintojen rikkaus on dokumentarismin suola.

Kokeneelle ja ”vanhalle” tuottajalle tämä ohjelmasarja aukeaa ennen kaikkea sukupolvitarinana. Tuottajaa huomattavasti nuoremmat ihmiset suhtautuvat maailmaan ja elämään aivan eri tavalla kuin vanhemmat sukupolvet. Kaikki ei ole niin vakavaa, elinikäistä työpaikkaa kukaan ei edes halua, ihmissuhteissa ollaan rennompia ja avoimempia, seksuaalisuus on luonteva osa elämää ja suvaitsevaisuus kuuluu asiaan. Sarjassa esiintyvän välillä ehkä villinkin menon alta kuuluu hienoja elämänviisauksia, elämänarvoja, joita voi arvostaa hieman vanhempikin ja – tuottaja.