Transatlanttinen kriisi

Reija Hyvärinen on Ylen viestintäjohtaja.

Perheen teini lähti vaihto-oppilaaksi. Hänelle hankittiin uudelta mantereelta paikallisen operaattorin datapakettiin kytketty uusi kännykkä. Erinäisistä syistä teini ei saanut uutta luuriaan heti, vaan jäi viikoksi ilman toimivaa mobiilia.

Transatlanttinen katastrofi oli valmis. Laineet löivät Atlantin tälle puolen kun hurjistunut teini soitteli (sic!) lainaamillaan puhelimilla ja oma mobiili olisi pitänyt hoitua käteen Suomen aikaa aamuyöllä. Heti. Välittömästi.

Kun keskellä yötä tähän soppaan herätetty äiti yritti muistuttaa, että teinillä on läppäri, ja sen voi yhdistää laajakaistaan ja sieltä internetistä löytyvien palvelujen avulla voi tyttöystäville taas viestitellä sekä seurata urheilutuloksia, niin vastaus kuului: " Äiti, älä nyt oikeesti...että mä menisin jolleen TIETOKONEELLE...älä hei viitti!!!"

Tietokone ei ole mitään. Vain mobiililaite merkitsee.

Tähän maailmaan kasvaa suomalainen nuoriso. Eikä kannata väittää, että ei kasva. Kun tätä tarinaa kerron, niin poikkeuksetta kaikki teinien vanhemmat tunnistavat tilanteen – ollaanpa sitten kotimaassa tai kauempana.

Tunnistaako Yle sen tilanteen, missä nyt olemme?

Julkisen palvelun tulevaisuutta on katsottava rohkeasti ja pelotta. Jos maailma muuttuu, niin julkisen palvelunkin on muututtava.

Uusiin välineisiin ja nimenomaan mobiiliin on saatava aikaan julkisen palvelun loistavia, koskettavia ja merkityksellisiä sisältöjä. Toimivia juttuja, joita on helppoa, kivaa ja coolia käyttää. Sillä kai me haluamme pitää tämän isänmaan kasvavat toivotkin kiinni suomalaisessa sivistyksessä ja riippumattomassa laadukkaassa tiedonvälityksessä?

Teini täyttää viiden vuoden kuluttua 21 vuotta.

Missä Yle on silloin, jos emme nyt halua muuttua?