Kohtuulliset käyttöoikeudet?
Katri Olmo on Ylen lakiasiainjohtaja.
Yle hankkii sisällöilleen oikeudet vain omaan toimintaansa eli omiin palveluihinsa. Jos joku muu haluaa käyttää Ylen sisältöjä omassa palvelussaan, on oikeudet hankittava erikseen. Kun kysymys on Ylen oman henkilöstön tekemistä ohjelmista, oikeudet hankitaan Yleltä. Muussa tapauksessa oikeudet hankitaan esim. kansainvälisten ohjelmien myyjältä. Jos hankittavia oikeuksia on paljon, hankintaan ohjelmien käyttöoikeudet yleensä tekijänoikeusjärjestöiltä.
Kun koulussa käytetään Ylen ohjelmia opetuksessa, ei kysymys ole Ylen omasta toiminnasta vaan opetustoimesta. Opetuksessa käytettävä aineisto on vain joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta lisensioitava, eli koulujen on hankittava käyttöoikeudet erikseen. Kun lisensioitavia oikeuksia on paljon, on tyypillistä, että oikeuksista neuvottelee tekijänoikeusjärjestö.
Opetusministeriö on perinteisesti sopinut koulujen puolesta opetuskäytöstä tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. Ministeriö arvioi käytössään olevien varojen puitteissa vuosittain, kuinka laajasti sillä on mahdollisuus hankkia oikeuksia koululuille. Ylen rooliksi jää vain luvan antaminen palveluidensa käyttämiseen.
Ylellä on keskusteluissa tekijänoikeusjärjestöjen kanssa ollut se näkemys, että esim. Yle Areenan palveluiden käyttö olisi pikemminkin yksityiskäytön luonteista kuin erikseen lisensioitavaa käyttöä – etenkin jos käyttö tapahtuu kunkin oppilaan omalta koneelta. Järjestöt eivät ole yhtyneet Ylen näkemykseen.
Myös ministeriö on tulkinnut, että Yle Areenan käyttö tulee lisensioida erikseen. Kun televisiokanavien lisäksi myös Ylen Areenan palvelut on lisensioitu, ministeriöllä ei ole enää varoja Yle TV2:n lisensiointiin opetuskäyttöä varten. Ministeriön päätös pudottaa Yle TV2 opetuskäytön piiristä on perustunut siihen, että kanavaa on käytetty oppilaitoksissa vähän.
Mitä opetuskäytöstä ja sen lisensioinnista tulisi ajatella? Tekijänoikeuslakiin tuskin tulee opetuskäyttöä koskevaa poikkeusta, sillä kirjankustantajilla on asiassa merkittävät taloudelliset intressit. Ei myöskään ole todennäköistä, että opetuskäytön korvaamiseen suunnattaisiin lisää valtion varoja.
Yhä useammin tekijänoikeuksien käyttämisessä on kysymys siitä, mikä on oikea hinta lisensioida sisältöjä. Yleinen trendi kaikissa tuotteissa ja palveluissa on yksikköhintojen laskeminen, ainakin silloin kun palvelut tai tuotteet ovat ylikansallisia ja tarjolla internetissä. Kun takavuosina vuokrattiin vaikkapa video 10 euron vuorokausihintaan, nyt samalla hinnalla voi katsoa kuukauden ajan kymmeniä elokuvia ja tv-sarjoja.
Jos kansainväliset hinnoittelumallit eivät heijastu suomalaisten palveluiden hinnoitteluun on vaarana, että kansalliset sisällöt ja palvelut jäävät ylikansallisten sisältöjen jalkoihin. Toisaalta jos sisällöt lisensioidaan osaksi kansainvälisiä palveluita, tekijöiden on taivuttava saamaan vain murto-osa siitä hinnasta, jolla samat sisällöt hinnoitellaan kotimaisiin palveluihin. Perinteisissä hinnoittelumalleissa pysyttäytyminen saattaa siis pysäyttää kotimaisten, kilpailukykyisten sisältöjen jälkimarkkinoiden syntymisen.
Sisältöjen hinnoittelusta vastaavat usein tekijänoikeusjärjestöt. Tekijät ovat luonnollisesti oikeutettuja saamaan korvauksen teostensa käyttämisestä. Olisiko korvausten kohtuullisuus kuitenkin päivitettävä kotimaisten sisältöjen saatavuuden varmistamiseksi?
