Jääkarhujen maassa suksilla
Sitä on tullut mietittyä monesti, että minkälaista se mahtaa oikeasti olla, kun joku seikkailija lähtee jonnekin kauas ja hankaliin olosuhteisiin. Miksi ne lähtevät ja minkälaisia ihmisiä ne semmoiset seikkailijat ovat?
Kun Teija Parkkinen oli ollut aiemmassa jutussani mukana ja kertoillut unelmastaan ja innostaan lähteä ylittämään Grönlanti hiihtäen, ajattelin, että jopas on outo tyyppi. Teijan herkeämätön keskittyminen ja harjoittelu, mutta humoristinen, loputtoman positiivinen ja määrätietoinen asenne tekivät vaikutuksen. Eihän se pelkästään mitään vakavaa tosikkotouhua olekaan.
Vielä viime vuonna Parkkisen tavoitteena oli suoriutua hiihdosta ensimmäisenä suomalaisnaisena. Hiihtää matka, jonka norjalainen Fridtjoff Nansen hiihti reilu 100 vuotta sitten. Eli Grönlannin jäätikön halki, yli 600 kilometrin matka, 21:ssa päivässä ja vaativissa olosuhteissa. Tosin Nansen urakoi 45 päivää. Parkkisen hiihto jäätiköllä keskeytyi sairastumisen vuoksi.
Kemissä mahakirurgina työskentelevä jäätikköhiihtäjä Parkkinen aikoi siis tänä vuonna ottaa revanssin. Reissu vaikutti niin kiinnostavalta, että Teijalle hankittiin kamera, josko hän hiihtämisen lomassa voisi kuvata näkemäänsä. Hän innostui asiasta kovasti ja jäimme odottamaan matkakertomusta. En toimittajana voinut olla Teijaan sinä aikana yhteydessä, kännyköillä ei saanut yhteyttä ja retkikunnalla oli satelliittipuhelin ainoastaan hätätilanteita varten. Reissun järjesti norjalainen Hvitserk & Eventyrreisser. Enää Teija ei saisi titteliä; ensimmäinen reissun suorittanut suomalaisnainen, sillä tällä välin se titteli oli jo viety. Kyseessä olisi siis puhtaasti unelma ja haaste, jonka Teija halusi kokea.
Reissu on nyt ohi. Mitä Teija sai tuollaisissa olosuhteissa kuvattua? Sitähän me jännitimme, kuinka hänen käy, minkälaista se oikein on ja pystyykö siellä kuvaamaan yhtään mitään. Mitä me näkisimme, kun hän tulee takaisin vai näkisimmekö yhtään mitään!? Onko kamera tippunut railoon tai umpijäätynyt?
Nyt maanantaina 28.6 nähtävä reportaasi jäätikköhiihdosta on mielenkiintoinen siksikin, että suomalaisten seikkailijoiden reissukuvaukset äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa ovat harvassa. Teija kertoikin, että hiihdon lomassa kuvaaminen oli vaikeaa. Hiihto tarkoittaa työtä ja raatamista. Sitä riitti joka päivä 10 - 11 tuntia. Tuossa ajassa edettiin päivittäin joko 4 kilometria tai yli 30 kilometria, riippuen olosuhteista. Päivän rutiinit koostuvat aamuherätyksestä kello kuusi. Aamupala, leirin purku ja kohti horisonttia. Töitä 50 minuuttia ja lepoa 10 minuuttia. Illalla leiripaikan haku, jonka jälkeen alkaa nopea lumensulatusoperaatio. Vettä pitää saada sulatettua litroittain; iltapalaa varten, makuupussien sisälle sujautettaviin vesipulloihin, vaatimattomaan peseytymiseen ja seuraavan päivän juomisiksi. Parkkisen Teija palasi siis hengissä takaisin, toi tullessaan sen mitä odotimme, mielettömiä maisemakuvia ja tarinan, mutta minkälaisen?
