Kivisade Kuwaitin rajalla
Kevät 2003. Kiertelyä sotaliittouman hallitsemassa eteläisessä Irakissa. Basrassa britit partioivat jalan, Pohjois-Irlannin tyyliin. Nasirijassa peesattiin amerikkalaisjoukkoja. Mieleen jäi hypermoderni kenttäsairaala, muinainen temppeli ja koko kadun täyttänyt rukoilijoiden joukko. Väki oli iloinen Saddamin nopeasta kukistumisesta, mutta kyseli jo tuolloin koska amerikkalaiset lähtevät.
Kun palasimme Kuwaitiin, kuvaaja Kari Ahola ja minä, pikkupojat kivittivät rajavyöhykkeellä jeeppiämme. Se jäi ainoaksi "insidentiksi" - katkera terrori-iskujen ja kaupunkisodan aika oli vasta tulossa. Pian brittien jalkapartiot suojautuisivat panssareiden sisään - kuten on käynyt myös Afganistanissa.
Elokuu 2010. Yhdysvaltain armeijan kova nyrkki - taistelujoukot - on nyt ylittänyt saman rajan. Uutiskuvissa hahmottomat panssarihirviöt ja oudot kuljetuslaittaat jyrisevät takaisin Kuwaitiin. Irakiin jää vielä viisikymmentä tuhatta amerikkalaista. Asiantuntijoiksi, kouluttajiksi - näinhän sanottiin jo Vietnamin sodan aikana.
Mitä muuta jää taa? Sekasortoinen maa. Bagdadissa ja muualla räjähtävät pommit. Kukaan ei voi olla varma hengestään. Jää myös poliittinen kaaos. Ja armeija, joka ei edes irakilaiskenraalin mielestä ole vielä kymmeneen vuoteen valmis tehtäväänsä.
Sodan aloittaminen sujui, jälleen kerran, helpommin kuin lopettaminen. Tyranni hirtettiin, mutta vaihtoehdoksi on jäämässä vuosikymmenien epävarmuus. Kun pikkupoikien kivet kilahtivat automme pelteihin, arvelimme - kuvaaja Ahola ja minä - että kenties meidän onkin jo syytä lähteä, sillä tiedossa olisi vaikea aika.
Pelkään että olimme oikeassa.
