Keskitymme epäoleelliseen
Yritin selvittää lehtiarkistosta, mitä poliitikot lupasivat tehdä lasten ja nuorten mielenterveyspalveluille kouluampumisten jälkeen.
Oikeastaan mitään ei löytynyt. Lehtien sivut olivat täynnä internetin vaaroja, Friedrich Nietzscheä ja ennen kaikkea aseita, aseita ja aseita. Varsinkin Matti Saaren aseenkantoluvasta päättäneen komisarion tekemisiä ja tekemättä jättämisiä ruodittiin intensiteetillä, joka varsinkin näin jälkeenpäin tuntuu täysin ylimitoitetulta.
Ehkä meillä on tällaisia tapahtumia kohdatessamme tarve kiinnittää huomiomme helppoihin, konkreettisiin asioihin. Miksi joku ei tehnyt jotain tiettyä asiaa? Miksi yhteiskunta ei estänyt sitä ja tätä? Missä olivat viranomaiset? Pitää säätää laki. Pitää asettaa joku syytteeseen.
Sellon ampumisten jälkeisessä tiedotustilaisuudessa toimittaja kysyi poliisilta, voiko kuka tahansa kävellä Suomessa aseistautuneena kauppakeskukseen. Voi, vastasi poliisi.
Seuranneina päivinä erään sanomalehden pääkirjoitustoimittaja taas ihmetteli, miksi kukaan ei kiinnitä huomiota ihmiseen, joka on pukeutunut "huomiotaherättävästi mustiin". Mihin Suomen talvessa sitten normaalisti pukeudutaan, keltaiseenko?
Tarkoitukseni ei ole olla näsäviisas, vaan osoittaa, että jostain syystä tällaisia asioita on paljon helpompi miettiä kuin sitä, miksi ihmiset voivat pahoin. Ehkä siksi en löytänyt niitä poliitikkojen lupauksiakaan. Jokelaan ja Kauhajoelle kyllä luvattiin kriisiapua, mutta muuten oli hiljaista.
Ei toki ole aukottoman selvää, että kouluampumiset estetään paremmalla mielenterveyshoidolla. Esimerkiksi Jussi Särkelä väittää pamfletissaan Koulumurhat, että näillä asioilla ei olisi tekemistä keskenään.
Mutta ei sillä ole väliä. Ei apua tarvitsevien nuorten tai muidenkaan ihmisten auttaminen voi riippua siitä, pelkäämmekö heidän tarttuvan aseeseen vai emme.
3 kommenttia
Pe 15.10.2010 @ 14:40
Peräänkuulutan vanhempien vastuuta, kasvattamista ja yhdessäoloa. Sen sijaan että luodaan MITÄTTÖMIÄ uria.
Ma 18.10.2010 @ 01:45
Ei lapsilla ja nuorilla ole mielenterveysongelmia vaan niitä luodaan keinotekoisesti. Kyllähän jokainen nuori koululainen jossain vaiheessa kokee masennusta kun on läksyjä ja muita touhuja paljon, mutta se on ohimenevää. Tai ainakin pitäisi olla ohimenevää. On sitten VANHEMPIEN asia antaa nuorelle eväitä kuinka asia korjataan tai hoidetaan.
Se että nykyään diagnosoidaan kaikki masennukseksi on väärin ja se että heti annetaan pillereitä masennuksen hoitamiseen on väärin. Kun on ylämäkeä elämässä, niin silloin kunkin tehtävä on etsiä keino kuinka siitä selvitään eikä turruteta sitä vähääkin päätöksentekokykyä lääkkeillä pois. Johan sitä masentuu viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa ettei saa mitään aikaiseksi kun lääkkeet vievät kaiken toiminkyvyn.
Kun lapsi kasvatetaan siten ettei kaikkea anneta valmiina ja tehdä kasvamista mahdollisimman helpoksi, niin lapsi oppii ratkaisemaan vaikeitakin asioita ja etsimään niihin ratkaisukeinoja. Vanhempien rooli tässä on antaa vinkkejä kuinka asian voisi hoitaa.
Ma 18.10.2010 @ 13:28
Itse asiassa myös ohjelmanne keskittyi osittain epäoleelliseen. Oleellista olisi ollut tietää, mitä olisi pitänyt tehdä, onko mahdollista saada asia tyydyttävään kuntoon ja millä aikataululla.
Mitä olisi pitänyt tehdä?
Kauhavan jälkeen annettiin tietyt suositukset, Jokelan jälkeinen tutkimusryhmäkin on jo jotakin asiaan sanonut. Mm. Opetushallituksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin tuoreesta julkaisusta (http://www.oph.fi/julkaisut/2010/hyvinvoinnin_ja_terveyden_edistaminen_perusopetuksessa_2009) olisi saanut jotakin tietoa siitä, kuinka oppilashuollon palvelut ovat kehittyneet.
Ylöjärveläistyttö oli käyttänyt mielenterveyspalveluja jo pitkään. Jos hän ei kokenut saavansa niistä apua, miksi hän edelleen oli niiden piirissä? Kaikista suomalaisnuorista masennusdiagnoosin saisi tällä hetkellä noin joka kymmenes. Jos kaikille heille pitäisi järjestää viikottainen tapaaminen psykaitriaan erikoistuneen työntekijän kanssa, millä resursseilla luulette sellaisen järjestyvän? Entä saako diabeetikko tavata kerran viikossa endkrinologiaan erikoistuneen työntekijän?
Potilaalle sopivalla annoksella kirjoitettu, hänelle sopiva lääke on oikein hyvä tapa hoitaa masennusta. Pitkistä terapioista ei ole osoitettu olevan sen suurempaa hyötyä. Tutkimukset koskevat tietenkin ihmisjoukkoja ja yksilöiden välillä on eroja siinä, mikä hoito sopii ja tuottaa tulosta. Mutta haastatellulla ylöjärveläistytöllä oli perhe ja ystäviä. Mikä esti häntä puhumasta näiden kanssa ongelmistaan? Pitkä riippuvuussuhde terapeuttiin ei aina edistä paranemista.
Onko nuorten mielenterveyspalveluille mahdollista tehdä jotakin?
Korvamerkittyjä rahoja nuorten mielenterveyteen on ollut runsaasti tarjolla, mutta niitä ei ovoi käyttää muuhun kuin tilapäiseen mielenterveystyön tutkimiseen ja kehittämiseen. Valtionosuuksia ei voi korvamerkitä, ne kunta voi käyttää haluamallaan tavalla lakisääteisten palvelujen järjestämiseen ja jos jotain jää yli, johonkin muuhun.
Nuorten mielenterveyspalvelut keskittyvät tällä hetkellä erikoissairaanhoitoon, mikä on järjetöntä. Ei kaikkia somaattisia vaivoja poteviakaan voi lähettää suoraan erikoissairaanhoitoon. Terveyskeskusten ja oppilashuollon tulee palvella myös mielenterveyden ongelmissa. Tämä asia on paraikaa kehitteillä.
Palvelujen saatavuus vaihtelee asuinkunnan mukaan. Tämä on epäkohta, johon valtion mandaatilla on mahdollisuus vaikuttaa ja siihen pyritäänkin vaikuttamaan. Sama määrä ei aina kuitenkaan tarkoita samaa laatua. Mieltä hoidetaan lääkkeen lisäksi vuorovaikutuksella, johon myös potilas osaltaan vaikuttaa. Resurssien lisääminen ei auta, ellei myös mielenterveyshoidon suunnitelmallisuus lisäänny ja ellei kehitetä nimenomaan perusterveydenhuoltoon sopivia menetelmiä.
