Saako elämän kriisiisä oleva ihminen tarvitsemansa avun?
Perjantai lokakuun 10. päivä vuonna 2002 muutti Kari Turusen ja hänen perheensä elämän. Myyrmannin kauppakeskuksessa räjähti pommi. Kari haavoittui vakavasti. Suolistossa oli reikiä, avomurtuma jalassa, lisäksi hauleja ja sirpaleita eri puolilla kehoa.
Fyysiset vammat hoidettiin hyvin. Samaa ei voi sanoa psyykkeen hoidosta. Myyrmannin uhrit ja omaiset jätettiin yksin samalla tavalla kuin kehitysmaissa ihmiset jäävät yksin. Yhteiskunta ei järjestänyt mielenterveyspalveluja. Uhrit ja omaiset selvisivät kuka mitenkin, jos selvisivät.
Karilla oli halu ja usko, että hän palaa töihin. Vuodet kuitenkin kuluivat. 2006 lopussa, neljä vuotta Myyrmannin räjähdyksen jälkeen, Karilla ei edelleenkään ollut selvää käsitystä ”mikä minusta isona tulee”. Vuoden 2007 lopussa hänestä tuli työkyvyttömyyseläkeläinen, vähän yli nelikymppisenä.
Suomi vanhenee ja työllisyysastetta pitäisi nostaa. Kaikesta huolimatta Suomessa on ollut, ja edelleen on, varaa työntää ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle. Nyt suuronnettomuuksien ja koulusurmien uhrit ja omaiset saavat pitkäaikaista hoitoa ja apua. Yksittäisten onnettomuuksien uhrit ja omaiset ovat kuitenkin edelleen käytännössä samassa jamassa kuin Myyrmannin uhrit ja omaiset olivat aikanaan.
Miten voi selvitä, kun koko elämä ja myös perheen elämä on asemoitava uudelleen sekä taloudellisesti että kivun ja säryn mukaan? Räjäytetty elämä antaa vastauksia, mutta herättää myös isoja kysymyksiä. Minulle ainakin.
