Adoptoikaa toisenne
Pohdiskelin aikoinaan köyhänä opiskelijana erilaisia asumisvaihtoehtoja ja mieleeni pälkähti hassu ajatus. Suomi on täynnä yksinäisiä vanhuksia, joista moni asuu ihan kohtuullisissa asunnoissa. Jokuhan voisi haluta majoittaa nuoren ihmisen nurkkiinsa ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan.
Vastapalveluksena vanhus saisi seuraa ja auttamista arjen askareissa. Ajatus jäi kuitenkin ilman tekoja ja jatkoin asumista ylihintaisessa yksiössäni.
Muutama kuukausi sitten silmiini osui uutinen, jossa kerrottiin opiskelijoiden ja vanhusten yhteisasumisesta. Viime syksynä perustettu Kaksi Kärpästä niminen yhdistys on tuonut Suomeen jo Ranskassakin pitkään toimineen mallin, jonka ideana on, että opiskelija voi asua ilmaiseksi tai hyvin edullisesti vanhuksen luona.
Yhdistys haastattelee hakijat ja valvoo vuokrasuhdetta. Yhdessä sovitaan pelisäännöistä, kuten siitä kuinka monta tuntia viikossa nuori auttaa vanhusta.
Ilahduin uutisesta. Naiivilta tuntunut ajatukseni olikin todellisuutta. Jatkoin siis unelmoimista ja seuraavana mieleeni tuli hullu idea adoptioisovanhemmista.
Kyläkulttuuri on kadonnut ja yhteisöllisyyttä saa hakea elämäänsä yhä keinotekoisemmin keinoin. Ihmiset asuvat kaukana toisistaan, suku on usein ripoteltuna pitkin Suomea tai maapalloa. Mikä avuksi yksinäiseen ja individualistiseen omanapaelämään? Adoptiosukulaiset!
Kun lapsia hankitaan yhä vanhempana, alkavat isovanhemmat olla katoava luonnonvara. Minä haluaisin vielä aikuisenakin mummon tai vaarin, jonka luo voisin mennä joskus sunnuntaisin pullakahville ja kuunnella hänen tarinoitaan.
Yksinäinen vanhus tai vanhukset voisivat ”adoptoida” itselleen nuoren. He voisivat tavata toisiaan kotona, teatterissa, kahvilassa, mökillä… kenties opettaa toisilleen jotain, kuten ruoanlaittoa tai netin käyttöä. Tavata voisi monta kertaa viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Ja toisin kuin oman suvun kanssa niin tämän voisi valita.
Vanhusten ystäväpalveluita on olemassa mm. Punaisella ristillä, mutta tässä tapauksessa molemmat tarvitsisivat toisiaan.
Nuori saisi turvaa ja välittämistä elämäänsä ja ainakin aivan toisenlaisia elämyksiä mitä kaveripiiri voi tarjota. Vanha ihminen voisi tarjota kosketuksen historiaan ja omaan maahan, antaa perspektiiviä, joka usein hukkuu jos on jatkuvasti tekemisissä vain saman ikäisten kanssa.
Aktiivista elämää viettävä vanhuspariskunta voisi saada ”lapsenlapsen”, jonka kanssa tehdä asioita ja yksinäinen vanhus juttukumppanin.
Ja mikä loistava palvelu se olisi nuorille lapsiperheille, jolla ei ole omia vanhempia tukemassa. He saisivat lapsilleen isovanhemmat ja itselleen helpotusta lasten kanssa elämiseen. Olisi mummola minne mennä.
Mummot ja papat saisivat tulla ulos kansakunnan kaapista, jonne heidät on sysätty. Ehkä jopa vanheneminen ja kuolema tulisivat lähemmäksi nykyihmisen maailmaa, joka sekään ei olisi pahitteeksi nuoruutta jumaloivassa ja kuoleman sivuuttavassa kulttuurissa.
Vanhusten ulkoiluttamisautomaatti
Pahoinvointi saattaa lisääntyä elämän velloessa liikaa oman navan ympärillä, mun elämä, mun parisuhde, mun ura, mun, mun, mun. Itsensä ympärille rakennettu maailma on pieni ja heikko. Yksinäisyys poikii epäinhimillistä käytöstä, sillä ihminen kehittyy vain toisten seurassa.
Ajatusleikin jälkeen mietin tarvitaanko kaikesta sittenkin jokin konkreettisempi palkinto kuten nuorelle asunto. Tai kenties jokin takaus omasta kohtelusta vanhana? Voisiko inhimillisellä teolla kerryttää itselleen inhimillisyyspisteitä, joita lunastaa sitten kun on itse heikoilla?
Ystäväni näki kerran ohikulkumatkallaan Espoolaisessa lähiössä vanhan miehen kapuamassa pitkiä portaita hyvin vaivalloisesti. Hän pysähtyi ja kysyi tarvitseeko mies apua. Mies nyökytteli helpottuneen näköisenä ja he nousivat portaat ylös yhteisvoimin. Miehen kiittelystä ei meinannut tulla loppua. Hän sanoi asuneensa alueella jo kymmenen vuotta ja kiipeävänsä portaat monta kertaa viikossa, mutta koskaan kukaan ei ollut kysynyt tarvitseeko hän apua. Hymyillen ja kyynelsilmin hän kertoi, ettei ole saanut jutella kenenkään kanssa pitkään aikaan.
Kunpa ihmiset löytäisivät toistensa luo.
