Brežnevin hautajaisissa meidän ope itki
Muistatko ajan, kun tuolit kannettiin jumppasaliin ja koko koulu katsoi hiihtokisoja rullakossa olevasta tv:stä? Entä muistatko, kun tuo tv-rullakko raahattiin omaan luokkaan ja katsottiin Koulu-tv:tä? Jos olit tokalla minun luokallani, saatat muistaa, kun luokassa sammutettiin valot ja hiljennyttiin katsomaan Brežnevin hautajaisia. Ja ope itki.
Ala-asteen ensimmäinen opettajani oli topakka ja joidenkin mielestä jopa hieman pelottava. Samainen täti oli aikoinaan näpäyttänyt jo isääni karttakepillä sormille.
Luokan edessä loisteputkien valossa opettaja oli kuitenkin erilainen kuin hämärässä luokan perällä. Minä tiesin sen, koska pitkänä tyttönä istuin ajan tavan mukaan tietenkin takarivissä. Luokan lyhyimmät saivat varoa näppejään. Silloin kun ihana televisio tuotiin elävöittämään oppitunteja, siirtyi opettaja aina istumaan luokan takaseinää reunustavan matalan kaappirivistön päälle. Minä seurasin salaa opettajan ilmeitä ja yritin nauraa samoissa kohdissa open kanssa, jos aihetta nauruun siis oli.
Mutta kaksi kertaa opettaja itki ja sillä ensimmäisellä minäkin. Tuolloin katsoimme Pieni tulitikkutyttö -animaation. Kun tulitikkutytön viimeinen tulitikku ja liekin tuoma viimeinen loistelias näkymä hiipuivat, oli paatuneimmankin ekaluokkalaisen vaikea pidätellä kyyneleitään. Tulitikkutyttö jäi paleltumaan pakkaseen hymy huulillaan. Ajatus kuolemasta kuristi kurkkua, vaikka siitä ei puhuttu. Valot syttyivät ja lähdettiin ulos hyppimään twistiä ja leikkimään rosvoa ja poliisia.
Kun Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev kuoli, ei siitä tiedetty koulussa mitään, mutta eipä tiedetty itänaapurissakaan. Tieto suuren johtajan kuolemasta kerrottiin neuvostoliittolaisille vasta seuraavana päivänä 11. marraskuuta 1982.
Muhkeilla kulmakarvoilla varustettu hahmo oli ala-astelaisellekin pilakuvista tuttu, mutta kuolinuutinen ei ole piirtänyt muistiin mitään jälkeä, eikä tieto hätkähdyttänyt kuten Suomen tasavallan kekkosen kuolema muutama vuosi myöhemmin.
Hämmästys olikin suuri, kun 15. marraskuuta luokkaan rahdattiin jälleen ihana tv rullakossaan ja valot sammutettiin. Mutta nyt ei katsottu Koulu-tv:tä, luontodokumentteja tai koskettavaa animaatiota. Olikin aika hiljentyä katsomaan neuvostojohtajan hautajaisia. Opettaja istui jälleen tutulle tv-katsomispaikalleen kelta-vihreiden kaapistojen päälle luokan taakse. Vääntelehdin tuolilla. Vierasta kieltä, mahtipontista musiikkia, silloin tällöin suomenkielistä selostusta. Mitähän nyt tapahtuu? Koulupäivä loppuu kohta, saako luokasta poistua? Syrjäsilmällä vilkaisin opettajaa ja hain mallia, miten tähän ohjelmaan pitäisi reagoida. Vahva johtajamme itki tuntemattoman ohjelman edessä. Olin neuvoton ja surullinen opettajan puolesta.
Hautajaislähetyksestä ei koulussa jälkeenpäin puhuttu, eivätkä Brežnevin hautajaiset siirtyneet välituntileikkeihin. Satujen prinsessa Diana oli astellut alttarille pari kesää aiemmin ja Dajanaksi-nimettyjen barbien häät jatkuivat vielä vuosia.
Muisto Brežnevin hautajaisista on kuitenkin säilynyt häähumua vahvempana. Muhkeilla kulmakarvoilla varustetun miehen nimi ei kuitenkaan ollut tokaluokkalaisena ihan hallussa ja Seura-lehdessä piirroshahmon yhteydessä oli aina teksti Titu. Niinpä pitkään luulinkin nähneeni koulussa Jugoslavian partisaanijohtajan Titon hautajaiset. Titon ulkonäöstä kun ei ollut hajuakaan. Muisto on kuitenkin kirkas ja vasta myöhemmin faktoilla pilattu.
8 kommenttia
Pe 11.11.2011 @ 16:18
Meidän koko koulu marssitettiin jumppasaliin katsomaan suomalais-neuvostoliittolaista yhteistyötä ylistävää elokuvaa Luottamus. Kun Chilessä tapahtui vallakumous ja Pinochet murhattiin, hippiopettajamme kiukkusi itkua tihrustaen luokan edessä.
Pe 11.11.2011 @ 21:22
"Meidän koko koulu marssitettiin jumppasaliin katsomaan suomalais-neuvostoliittolaista yhteistyötä ylistävää elokuvaa Luottamus. Kun Chilessä tapahtui vallakumous ja Pinochet murhattiin, hippiopettajamme kiukkusi itkua tihrustaen luokan edessä.[/quote]
Olipa oikein reagoiva opettaja. Tuskin kyse oli kiukusta, mutta itkun ymmärrän. Minun openi soitti Nerudan runoon sävelletyn laulun Lautanen Guatemalan verta. Chilen vallankaappaus, Allenden murha ja Nerudan kuolema pian sen jälkeen, on mielestäni historian yksi tärkeimmistä - ja törkeimmistä - tapahtumista. Heikki Hiilamo teki siitä toissa vuonna hienon kirjan. Chile ei ole unohtunut, mutta olot siellä ovat onneksi muuttuneet.
La 12.11.2011 @ 18:15
Meidät puolestaan pakotettiin syksyllä 2011 nousemaan seisomaan ja hiljentymään WTC:n iskujen uhreille. Se se vasta oli uussuomettuneisuuden huipentumaa.
Ma 14.11.2011 @ 10:20
Itse muistan nuo hautajaiset. Jumppasaliin tosiaan mentiin isolla porukalla. Rehtori kaivoi kaappiin lukitun koulun ainoan mustavalko-tv:n esille. Siinä sitten pienten silmät tapitti kun sotaherrat marssivat ja suurta johtajaa laskettiin multiin. En ymmärrä miksi tuota katsottiin, enkä kyllä ymmärrä vieläkään. Toisaalta 80-luvun alussa johtajia meni aika tiuhaan tahtiin yhdessä välissä ja nautin kun ei tarvinnut tunnilla istua.
Ma 14.11.2011 @ 14:30
"Meidän koko koulu marssitettiin jumppasaliin katsomaan suomalais-neuvostoliittolaista yhteistyötä ylistävää elokuvaa Luottamus. Kun Chilessä tapahtui vallakumous ja Pinochet murhattiin, hippiopettajamme kiukkusi itkua tihrustaen luokan edessä.
Olipa oikein reagoiva opettaja. Tuskin kyse oli kiukusta, mutta itkun ymmärrän. Minun openi soitti Nerudan runoon sävelletyn laulun Lautanen Guatemalan verta. Chilen vallankaappaus, Allenden murha ja Nerudan kuolema pian sen jälkeen, on mielestäni historian yksi tärkeimmistä - ja törkeimmistä - tapahtumista. Heikki Hiilamo teki siitä toissa vuonna hienon kirjan. Chile ei ole unohtunut, mutta olot siellä ovat onneksi muuttuneet.[/quote]
Yeah right... Miksei kukaan muuten tehnyt vetävää biisiä Tsekkoslovakiasta tai Unkarista?
Ti 15.11.2011 @ 01:01
No kyllähän suomalaisten surun silloin ymmärsi. Breznev oli pelastanut Euroopan ja koko maailman ydinsodalta ja häntä ei täten turhaan meillä kutsutu ihmiskunnan pelastajaksi. Ja eikä ollut varmuutta siitä kuka seuraisi häntä ja olisiko hän mahdollisesti kykenevä olemaan tarpeeksi kova ja estämään amerikkalaisten ja heidän seinähullun johtajansa Reaganin haluaman ydinsodan. Mikään ei ole näköjään muuttunut 29 vuodessa. Sama epäluulo ja nakerrus jatkuu.
Ke 16.11.2011 @ 07:39
No kyllähän suomalaisten surun silloin ymmärsi. Breznev oli pelastanut Euroopan ja koko maailman ydinsodalta ja häntä ei täten turhaan meillä kutsutu ihmiskunnan pelastajaksi.
Jaa-a, että millä? Hyökkäämällä Afghanistaniin? Jyräämällä Prahan kevään? Syytämällä rahaa ja aseita vasemmisto sisseille ympäri maailmaa? SALT sopimukset eivät ydinsodalta pelastaneet, sillä kyllä niitä ohjuksia aivan tarpeeksi säilyi, jos jotain niin ne pelastivat NL:n kaatumasta talousvaikeuksiinsa jo aiemmin. Jos jotain hyvää Breznevissä oli niin se oli se että hän ajoi NL:n talouden niin pahaan jamaan ettei se siitä enään noussut. Saa siitä suomettumisesta jo vapautua.
Ke 16.11.2011 @ 20:16
Kiitän Anonyymiä kommentistaan. Oma juttuni oli sarkasmia, Olen täysin kanssasi samaa mieltä. Toisitin vaan niitä 70- ja 80-lukujen juttuja ja YLEn uutisointia. Meillä esimerkiksi Reagania kohtaan ollaan katkeria juuri siksi, että hän ei sitten osoittautunutkaan seinähulluksi ydinsodan aloittajaksi (minkä tottakai kaikki pitävät hyvänä asiana, mutta katkera propagandahäviö se kuitenkin oli. osoitti NL:n ja Suomessakin viljellyn propagandan valheeksi) vaan voitti kylmän sodan laukaustakaan ampumatta.
