Matkalla yhteisölliseen asumiseen törmää ydinperheongelmiin ja asenteisiin
30 vuotta ja 30 neliötä, seurana villakoiria ja muisto juuri päättyneestä parisuhteesta. Kylpyhuone jonne ei mahdu edes pesukonetta. Seinän takana naapuri jota en tunne. Nämä olivat tunnelmat viime kesänä kun yksiöni seinät tuntuivat olevan vähän liian lähellä toisiaan. Mietin voisiko elämässä olla sellaista pullantuoksuista yhteisöllistä arkea, vaikka mies, lapset ja asuntolaina puuttuivatkin yhtälöstä, enkä aikonut pitää kiirettä niiden hankinnassa. Olen aina pitänyt ongelmien luovasta ratkomisesta ja tajusin, että voisin vaihteeksi kokeilla sitä omassakin elämässä.
Muistin vitsailleeni jo ennen kesää ystävälleni Eerolle, että pitäisi perustaa ”hyvien ihmisten kommuuni”. Nyt aloin miettimään asiaa tosissani. Samalla epäilyksen ääni piipitti, että en voi perustaa kommuunia, sillä ikäni ei ala numerolla kaksi, enkä ole hippi. Ja miten muka voisin asua kommuunissa, kun inhoan jo sanaa kommuuni?
Ennen perheet olivat monissa kaupungeissa ahdettuina yhden huoneen asuntoihin, nykyään kaupungit pullistelevat sinkkutalouksia ja yksiöistä on huutava pula. Ihmettelen tätä yksinasumisen trendiä samanaikaisen yksinäisyydestä ja yhteisöllisyyden puutteesta valittamisen aikana. Haluammeko tosiaan viettää niin itsenäistä (ja yksinäistä) arkea kuin moni viettää?
Katso Elävässä arkistossa: Yhteisöllinen asuminen on Suomessa yhä harvinaista
Kun ystäväni palasi kesän lopulla matkoilta aloimme tosissamme pohtia sitä, millaista olisi asuminen joka vastaisi mahdollisimman hyvin unelmiamme. Unelmilla ei ollut muita rajoituksia, paitsi että niiden tuli olla toteuttavissa saman tien, ei ”sitten kun”. Haaveilimme molemmat luonnonläheisemmästä elämästä Helsingissä lähellä merta, omasta pihasta tai isosta parvekkeesta, saunasta ja asumisväljyydestä, sekä hyvästä seurasta.
Yhteisöllisen asumisen kasvua on povailtu Suomessa jo vuosikymmeniä. 80-luvulla hahmoteltiin ideaa kaupunkiympäristöön sijoittuvasta asuinyhteisöstä, jossa ruokakunnilla olisi oma asunto, mutta osa arjen toimista tapahtuisi yhteisissä tiloissa. Rakennuttajien innostus kuitenkin hiipui ja sittemmin hankkeita ovat vetäneet lähinnä yksittäiset asukasryhmät. Yhteisölliset kerrostalot, rivitalot ja asuinkorttelit ovat vieläkin harvinaisuuksia.
Katso Elävässä arkistossa: Tuulenkylän asuinyhteisö oli pioneerihanke
Tutkittuamme vuokra-asuntotarjontaa tulimme pian siihen tulokseen, että neljä henkilöä olisi sopivahko määrä asuinkollektiiviimme. Yli neljän makuuhuoneen asuntoja oli harvemmin tarjolla ja kolme vuokranmaksajaa ei useinkaan riittänyt vielä kulujen pitämisessä alhaalla. Hintakattomme oli 600 euroa per henkilö. Paljon edullisemminkin toki kimppa-asuntoja löytyy, mutta olimme valmiita maksamaan asumismukavuudesta ja sijainnista.
Facebookin avulla saimme kaksi tuttuamme mukaan hankkeeseen ja kiersimme katsomassa asuntoja. Aika pian törmäsimme ”ydinperheongelmaan”. Lähes kaikki asunnot oli rakennettu ydinperheiden tarpeisiin. Suurin ongelma oli huonekoko. Asunnoissa oli yleensä yksi iso makuuhuone, pari pientä lastenhuonetta ja valtava olohuone, kun taas meillä oli tarve löytää asunto, jossa olisi isot omat huoneet kaikille. Parhaiten tarvetta vastasivat vanhemmat talot, jotka oli rakennettu 1900-1930-luvulla. Toinen iso ongelma oli asunnonomistajien asenne, monelta tuli suoraan vastaus ettei asuntoa haluta vuokrata kuin perheelle tai pariskunnalle.
Katso Elävässä arkistossa: Ennen yhteisöllisyys ei ollut valinta
Sitten tuli takapakkia, molemmat tuttumme luopuivat kommuuniajatuksesta. Toinen päätyi ottamaan asuntolainaa ja toinen sai edullisen yksiön keskustasta. Mietin itsekin miksen vaan ota lainaa ja tyydy kerrostalokaksioon. Jatkoimme kuitenkin harvakseltaan asuntojen etsimistä ja laitoimme kämppisilmoituksia nettiin. Yhtälö oli vaan hieman hankala, sillä aina kun löysimme houkuttelevan asunnon, meiltä puuttui kämppikset ja kämppiksiä taas oli hankala värvätä ilman tietoa asunnosta.
Kaikkien huvittavinta oli kämppisten metsästäminen netissä. Tunnelma oli kuin sokkotreffeillä vaeltaessani kahviloihin tapaamaan ehdokkaita. Paitsi että näillä treffeillä oli heti tosi kyseessä, koska yhteenmuutto häämötti edessä. Tapaamiset vaihtelivat absurdeista kerroppa itsestäsi (niin koitan päätellä parissa minuutissa voinko asua kanssasi) –sessioista yhteiseen innostukseen.
Kommuunihankkeemme aikana meihin otti yhteyttä myös pienen lapsen yksinhuoltaja sekä miehestään eronnut 50-vuotias nainen. Tajusin, että monenlaiset ihmiset hyötyisivät yhdessä asumisesta ja moni kaipaa sitä, muttei ehkä tiedä mistä löytäisi ihmisiä tai miten menetellä. Eronneelle naiselle asiaa oli suositellut hänen poikansa, joka pelkäsi äitinsä jäävän liian yksinäiseksi. Ehkä keski-ikäisten eronneiden pitäisi yhdistää voimansa!
Katso Elävässä arkistossa: Keski-ikäisten kommuuni
Lopulta oma etsintämme palkittiin kliseisen onnellisella "kun kaikki palaset yhtäkkiä loksahtavat paikoillleen" -lopulla. Eräänä päivänä kävimme läpi yhteydenottoja ja tartuimme viestiin, jossa kaksi jo entuudestaan kimppakämpässä asunutta etsivät uutta kotia. 30-vuotias mies, joka opiskeli valokuvaajaksi ja 28-vuotias nainen ammatiltaan arkkitehti kuulostivat lupaavilta. Samoihin aikoihin olimme käyneet katsomassa erästä vanhaa puutaloa Jollaksessa, jonka nähtyäni olin huokaissut Eerolle, että olen valmis muuttamaan. Hinta oli kova, mutta omistaja oli valmis tinkimään. Ja selvisi, että kämppisehdokkaamme olivat haaveilleet samaisesta talosta. Pari yhteistä teehetkeä myöhemmin tuumimme, että se on nyt tässä ja aloitimme neuvottelut omistajan kanssa.
Puolen vuoden kuluttua kommuunivitsailustani huomasin maalaavani 16 neliön parvekkeellista huonettani vanhassa 1930-luvun puutalossa. Kolmikerroksisessa talossamme on kuusi huonetta, 180 neliötä, iso oma piha, kaksi takkaa, puulämmitteinen sauna, parveke, poreallas ja terassikatos. Kaikki ne ominaisuudet, joista olin unelmoinut (että joku niistä olisi kiva saada, paitsi poreammetta nyt en ollut osannut ajatellakaan) olivat yhtäkkiä suorastaan naurettavalla tavalla ympättynä yhdessä ja samassa talossa. Ja mikä parasta, asumiskulut ovat pienemmät kuin 30 neliön kerrostaloyksiössäni (yhteensä vuokra ja muut asumiskulut ovat noin 530€/hklö). Omaa tilaa on lähes yhtä paljon kuin silloisen yksiöni olohuoneessa ja makuusopissa yhteensä.
Nyt elän niin kuin haaveilin voivani elää sitten kun nimettömässäni on sormus ja niskassa 30 vuoden asuntolaina. Paitsi ettei se laina riittäisi puuhuvilaan 30 minuutin matkan päästä keskustasta. Asumisratkaisuni on avannut silmäni ajattelemaan myös tulevaisuuden asumista toisin. Vanha puutalomme sopisi mainiosti vaikka kahdelle pariskunnalle, molemmat saisivat talosta oman kerroksen kylpyhuoneineen ja pari lastakin mahtuisi tarvittaessa sekaan. Miksen jakaisi elämääni jatkossakin, tuumin. Asumiskulujen lisäksi myös monet muut menot pienenevät ja elämäminen on ekologisempaa, kun hankintoja voi jakaa aina kodinkoneista ja nettimaksusta lähtien. Ja omassa pihassa on se etu, että voi kasvattaa ruokaa itse. On myös kätevää liittyä lähiruokapiiriin, kun joku voi aina hakea kaikkien ostokset kerralla ja voidaan tehdä yhteisiä hankintoja.
Kun äitini 60-vuotias ystävätär kuuli ratkaisustani, yllätyin kun hän huokaisi, että tuollaisen kommuunin hänkin haluaisi perustaa. Ettei olisi niin yksinäistä. Mikä estää? Nykyaikana netti antaa mahdollisuuden verkostoitua niin vaivattomasti ja jos ei ole kiire voi sopivien ihmisten löytämiseen käyttää rauhassa aikaa. Ehkä vanhempien ihmisten kohdalla tätä pitäisi edistää vaikka kirjastojen välityksellä, jos he eivät löydä netin ääreen.
Parisuhde ja ydinperhekin tuntuvat joskus turhan eristyneiltä elämäntavoilta. Ydinperhe on hyvin hauras, yhden vanhemman pahoinvointi suistaa sen jo raiteiltaan. Ja jos välittömässä arkisessa kanssakäymisessä ei ole kukaan muu mukana, niin kukapa huomaisi perheen pahoinvointia. Kahden ihmisen väliseen suhteeseen asetetaan aikamoiset kuormat kun pitää pyörittää talous kahdestaan, olla toistensa lähin tuki arjessa, hoitaa lapset ja siinä sivussa saada suhde kukoistamaan. Sitä paitsi kapea elinpiiri tyhmentää ja saa kuvittelemaan, että omat tavat ja näkemykset ovat ainoita oikeita. Tuntuu, että ihmiset ovat ajautuneet turhan pieniin lokeroihin, henkisesti ja fyysisesti.
Katso Elävässä arkistossa: Kun Suomi muutti lähiöön
Kun sukulaiset asuvat kaukana toisistaan tai yhteys on muuten vain katkennut minua lohduttaa ajatus siitä, että jokainen voi kerätä oman yhteisönsä eikä jäädä valittamaan yhteisöllisyyden puutetta tai odottamaan sen järjestymistä yhteiskunnan taholta. Seuraavaksi voisin hyvin kokeilla ottaa kämppikseksi eläkeläisen, tai vaikka maahanmuuttajan. Oppisin taas lisää. Tai jos alan kaipaamaan taloomme lapsia niin sen yksinhuoltajan. Tosin jossain vaiheessa on keksittävä muunlainen tapa yhteisasumiseen kuin vuokraaminen. Mutta mieluiten otan vaikka neljän kimpassa asuntolainan ja asun puolen miljoonan talossa 130 tuhannen asuntolainalla kuin samalla lainamäärällä kerrostalokaksiossa. Tai jospa piakkoin olisi jo tarjolla erilaisia yhteisasumisen ja -omistuksen muotoja.
Moni on kysynyt miten hoidamme tiski- ja siivousvuorot. Olen kuullut sen kysymyksen nyt niin usein, että hämmästelen sekö tässä yhteisasumisessa mietityttää. Eihän kukaan kysy yhteenmuuttavalta pariskunnaltakaan, että kukas teillä meinaa oikein tiskit hoitaa, ja mites järjestätte imuroinnin. Eiköhän monissa lapsiperheissä ole enemmän sotkua kuin meidän neljän aikuisen keittiössä. Ja astianpesukone ratkaisi tiskivuoroasian. Siivous hoidetaan kerran kuussa yhteisellä siivoussessiolla, sillä se on mukavampaa kuin yksin rehkiminen, lisäksi jokainen vastaa tietyistä alueista pari kertaa kuussa.
Mietin onko yhteisöllisen asumisen hitaaseen kasvuun syynä suomalaisten suuri halu yksityisyyteen ja omaan rauhaan. Moni kammoaa arkensa jakamista ja kokee sen rasittavana. Oma rauha on tärkeää ja ehkä tulevaisuudessa on enemmän vaihtoehtoja yhteisölliseen asumiseen, jossa jokaisella on oma asunto.
Katso Elävässä arkistossa: Helsingin Jätkäsaareen on rakenteilla yhteisöllinen kerrostalo
Eikä saman katon alla asumistakaan kannata pelätä. Ainakin meillä, kun kyseessä on neljä suhteellisen menevää ihmistä, on harvinaisuus, että keittiössä olisi yli kahta ihmistä kerrallaan ja yhteiset ruokailuhetket pitää sopia kalenterin kera. Kenties helpottava tieto sille, joka kuvittelee yhdessä asumisen olevan jatkuvaa yhdessä nyhjäämistä. Suurempia riitojakaan ei ole päässyt vielä syntymään. Tuntuu, että yhteiselo on helpompaa nyt kuin nuorempana. Bilettäminenkin alkaa vaihtua puutarhanhoitoon ja halkojen hakkaamiseen (mikä nautinto voikaan olla työpäivän jälkeen hakata halkoja omalla pihalla!) ihan vapaaehtoisesti.
Liputan yhteisöllisyyden puolesta, sillä en usko, että ihmiselle tekee hyvää elää niin yksinäistä elämää, kuin moni Suomessa elää. Ja olen yllättynyt siitä miten moni vanhempikin ihminen on huokaissut, että noin hänkin haluaisi elää. En tiedä parempaa mielenterveyden vaalimista kun se, että ennen nukkumaanmenoa voi vaihtaa kuulumiset jonkun kanssa tai hieroa hartioita. Ja mikä parasta tämä ilo ei ole riippuvainen parisuhdetilanteesta tai perhesuhteista.
Katso Elävässä arkistossa: Ekologiaa voi olla sekin miten lähiössä eletään onnellisena ihmisenä
Katso Elävässä arkistossa: Vanhukset hyötyvät yhteisöllisestä asumisesta
26 kommenttia
To 19.04.2012 @ 08:52
Hyvä kirjoitus! Tällä hetkellä itse kierrämme maailmaa ja paikoilleenasettuminen ei ole vielä mielessä. Kun sen aika tulee niin se on uuden kommuunin paikka aivan varmasti. Olen koko elämäni asunut yhteisöissä ja voin lämpimästi suositella sitä kaikille joita ajatus kutkuttaa. Kirjoitin itsekin pidemmän artikkelin kommuuniasumisen iloista ja suruista. Kuka tahansa voi sellaisen pystyttää kunhan avaa sydäntään ja omaa hiukan uteliaisuutta:)
Hävyttömästi linkkaan kirjoittamani artikkelin kommuunin perustamisesta:
http://www.kikamaca.com/fi/2011/02/kommuunin-perustaminen/
Ylläpitäjä voi editoida/poistaa halutessaan, kun en ole varma onko moinen sallittua vai ei. Yhteisöasuminen on kuitenkin sen verran sukupuuttoonkuolemisen reunalla että kaikki resurssit sen säilyttämiseen kannattaa käyttää:) Tieto jakoon!
To 19.04.2012 @ 10:50
Erittäin hyvää pohdintaa! Tarina on hyvin samankaltainen kuin itse perustamani kommuunin. Oma ikä alkaa kakkosella, mutta löysin hyviä kämppiksiä nimenomaan vanhemmista. Kaikki kommuunit ovat erilaisia eikä kaikkien tarvitse olla hippejä. Yhteisöä etsivien tulisi rohkeasti siirtyä tuumasta toimeen! Miksi turhaan maksaa kalliista yksiöstä ja kärsiä yksinäisyydestä? Kommuunissa oppii myös ottamaan toisia huomioon ja sopimaan asioista. Tekisi erittäin hyvää niille kaikille, jotka valittavat anonyymisti naapuristaan tai soittavat poliisin silloinkin, kun asia olisi helpoiten ratkaistavissa puhumalla.
To 19.04.2012 @ 13:19
Ennen varsinaisen sivuston ja forumin luomista kimppakämppiä ja -kämppääjiä etsiviä palvelee http://www.kimppakamppa.fi/ - kommuuni-ihmisten etuovi.com! :)
To 19.04.2012 @ 17:56
Aihe ansaitsisi kyllä kokonaisen sivuston ja foorumin, jossa ihmiset voisivat löytää toisensa. Pitää ehkä tehdä jotain asialle... ;)
Olisko tällaiselle oikeasti kysyntää? Itse olen voivotellut jo pidemmän aikaa, kun mistään ei tunnu löytyvän nimenomaan kommuniasujille sopivaa keskustelupalstaa - rihmastokin kun keskittyy vähän enemmän kokonaan vaihtoehtoiseen elämäntapaan, kun taas esimerkiksi oman yhteisöni jäsenistä suurin osa elää opiskelijaelämää ja luukuttaa konemusiikkia.. Mutta kommuunielämän ilot, surut, murheenkryynit ja hyödyt koetaan silti.
Itse olisin erittäin paljon foorumin perustamisen kannalla, ja olisin valmis tekemään asioita sen eteen - mielestäni on tärkeää että eri yhteisöt kykenevät kohtaamaan toisensa vaikka sitten netin kautta, ikään kuin vertaistukiverkoston kautta. Koska hei, vain kommuunielämää kokenut voi ymmärtää, millaista se todellisuudessa on ;)
To 19.04.2012 @ 22:17
Olin asukkaana yhteisössä, joka asui kuvassa näkyvässä jollakselaisessa talossa ennen Heidiä, asuin alimman kerroksen takallisessa huoneessa puoliksi maan alla. Talo on aivan loistava. Näen yhteisöasumisessa lähes pelkästään hyviä puolia. Ratkaisevaa on tietenkin, keiden kanssa asut. Meidän yhteisömme asujat vaihtuivat monta kertaa. Kun uusi kandikaatti oli tulossa yhteisöön, kaikki olivat haastattelemassa ja asukas hyväksyttiin vain siinä tapauksessa, että kaikki kannattivat tulijan ottamista. Haaveilen uudesta yhteisöstä viimeistään eläkevuosille.
Pe 20.04.2012 @ 02:51
Kiitos kokemuksen jakamisesta. Löysin sen tyttäreni Kikan FB-sivulta. Olen hippiajoista asti asunut viidessä eri yhteisössä. Kaikki edelliset ovat päättyneet jonkinasteisiin erimielisyyksiin. Viimeisessä olen asunut jo yli 20 vuotta. Olin kiinnostunut näkemään ryhtyisivätkö lapseni aikuisina rakentamaan korkeaa muuria yksityisyytensä ympärille vastarekationa siihen astisen elämänsä yhteisökokemukselle. Kaksi heistä ovat jo perustaneet oman yhteisön ja loputkin ovat avoimia ajatukselle. Kaikki arvostavat sitä sosiaalista kokemusta minkä ovat yhteisöstä saaneet. Olen jutellut satojen kanssa jotka haaveilevat yhteisöstä mutta lankeavat lopuksi kuitenkin siihen perusporvarilliseen ratkaisuun. Kuntaliitosten, pienten koulujen ja muiden laitosten sulkemisen seurauksena Suomi on nyt pullollaan ns ongelmakiinteistöjä, jotka olisivat kohtuullisin kustannuksin muutettavissa yhteisöasunnoiksi. Mitä tavallisemmista ja arkisemmista syistä yhteen muutetaan, sitä paremmin tullaan toimeen. Ideologisissa yhteisöissä on kiusaus kuristaa itseä tai muita erilaisiin hyvyyden hirttoköysiin. Yli 40 vuoden yhteisökokemuksella toivotan unelmoijille rohkeutta. Ensimmäisessä kommentissa mainittu kikamacan artikkeli antaa toisen sukupolven kommuuniasujan käytännön kokemusta.
Pe 20.04.2012 @ 10:15
Hei!
Onpa hienoa löytää teidät, uudet kommuuniasukkaat! Me asuttiin siellä ennen teitä, 4-vuotta. Muutettiin Punavuoreen. Joltsussa meitä oli kuusi, nykyisin neljä. Mutta yhteisöasuminen siis jatkuu meilläkin, pari-kolmekymmisillä. Jollakseen on kyllä toisinaan ollut ikävä, luonto ja talo on aivan omaa luokkaansa, varsinkin kesällä. Olisi ihan hauska tulla joskus vaikka käymään? :D Upeeta myös, että saitte luvan vähän maalailla ja laittaa taloa!
Pe 20.04.2012 @ 14:00
Minä olen etsinyt kimppakämppää jo pitkään, mutta hanke on kaatunut juuri tuohon "ei asuntoja" tai "ei kämppiksiä" -tilanteisiin. Siis ehdottomasti, jos vain mahdollista, niin pystyyn foorumi, jossa voimme kohdata! Mm. ES-eurosinkuissa yritin etsiä kämppiksiä omakotitaloon Helsingissä, mutta kukaan ei lähtenyt vakavasti liikkeelle, joten sekin kariutui siihen.
Minä olen viisikymppinen, pojat lentämässä pesästä ja haluaisin niin toteuttaa toiveeni tällaisesta asumisesta!
Su 22.04.2012 @ 08:02
Voi vitsit! Täällä yksinhuoltaja Jollaksesta joka kiinnostui heti! :D Yhteisöllisyyttä pitäisi kyllä lisätä, sehän on ekologistakin.
Su 22.04.2012 @ 12:25
Olen itse mielenterveyskuntoutuja, jonka sosiaalinen verkosto on erittäin pieni. Moni itseni kaltainen haluaa osastohoitoon jo yhteisöllisyydenkin vuoksi. Olen haaveksinut, että perustaisin kaltaisilleni kommuunin. Pääsisin itsekin ahtaasta kerrostalokopperosta esim. taloon, jossa olisi piha, jossa touhuta.
Kaltaisilleni mt-kuntoutujille ei ole yhteisöasumista. Erilaiset tukiasunnot ja hoitokodit on huonompi kuntoisille, ja ne ovat selkeästi hoitopaikkoja eikä omaehtoisen asumisen mahdollistavia koteja. Olen melko varma, että tällaisesta asumismuodosta olisi jo taloudellisestikin hyötyä vähentyvinä osastohoidon tarpeina - saati sitten se inhimillinen hyvä, jota tällä saavutettaisiin.
Su 22.04.2012 @ 14:33
Kyllähän ihminen on sosiaalinen eläin, vaikka yhteiskunta kuinka tolkuttaa "itsenäistä pärjäämistä". Jokaisella elämän alueella, myös oman elannon hankkimisessa, voisi olla enemmän yhteisyyttä (ajatellaan nyt vaikka osuuskuntatoimintaa yksinäisen yrittäjyyden vaihtoehtona). Tällä hetkellä vain on niin, että jokainen elää omana saarekkeenaan ja lähin "yhteisö" näyttää muodostuvan lääkäreistä, terapeuteista, sosiaalityöntekijöistä, elämävalmentajista... Vieraista ihmisistä!
Meille näyttää jopa kehittyneen eräänlainen ideologinen vastustys yhteisöllisyyden ajatusta kohtaan juuri "hyvinvointiyhteiskunnan" eetoksen ansiosta. Hyvinvoinnin, kaiken hyvinvoinnin, halutaan olevan "ammattimaisesti" järjestettyä; toiset samalla sosiaalisella tasolla olevat ihmiset nähdään amatööreinä, joihin ei kannata nojata. Näin olemme tilanteessa, jossa vaikka kerrostalollinen yksinäisiä voi elää vuodesta toiseen toisiaan tuntematta, mutta jokainen tahollaan käy terapeuttien ja muiden ventovieraiden luona purkamassa yksinäisyyden ja vieraantuneisuuden tuntojaan. Hieman nurinkurista, vai mitä?
Su 22.04.2012 @ 22:41
Olisi tosiaan perustettava foorumi jossa kommuunit ja vuokranantajat kohtaisivat. Minä olen yrittänyt puskaradiolla levittää tietoa Joensuun talostani, joka olisi fantastinen kommuunitalo, mutta ei vielä ole napannut. 2 toisensa tuntevaa henkilöä ei riitä, ja ei minulla ole mahdollisuutta lähteä etsimään heille kamuja. Ja henkiöt itsekään eivät osaa etsiä, kun ei ole talosta varmuutta.
Ti 24.04.2012 @ 14:12
Ennen vanhaan yhteisöasuminen oli aika yleistä, opiskelijoiden kohdalla sitä kutsuttiin "soluasumiseksi". Taisi mennä pois muodista... Kämppistä ei välttämättä saanut valita, mutta toisaalta: minulla on opiskeluaikuisia kämppiksiä edelleen hyvinä ystävinä. Itse asuin myös opiskelujen jälkeen yhteisössä: vuokraisäntäni oli ostanut itselleen ison omakotitalon ja remontoi alakerran huoneet vuokrattaviksi. Hyvä asumismuoto silloin, koska muutin uudelle paikkakunnalle yksin töihin. Sain saunan ja pihan ja rupattelukaverit samalla. Taisi olla hyvä diili myös vuokraisännälle, joka sai tällä tavalla myös itselleen ison talon lähellä kaupungin keskustaa. Ja mukavaa oli! Yllättävää yo. tekstissä oli vuokranantajien nihkeä suhtautuminen; elämmekö todella noin konservatiivisessa maassa..
Ti 24.04.2012 @ 21:36
Hyvä blogikirjoitus tärkestä aiheesta.
Yksinäistyminen on monella tavalla huolestuttava megatrendi ja koskee väestön pääosaa. Olen vaivannut aivo-onteloitani aika paljon miettimällä ,miten yhteisöllisyyttä voitaisiin lisätä olennaisesti ja pysyvästi sekä samalla niin että väestön enemmistöäkin voisi kiinnostaa myös käytännössä soveltaa nykyistä selvästi yhteisöllisempiä arkielämän toimintamalleja. Minusta se näyttäisi vaativan omia asuntoja (jotka eivät välttämättä olisi edes ihan lähekkäin, koska yksityisyyteen pitää olla vankka mahdollisuus ja irtautumisen yhteisöstä ja vaikkapa siirtyminen itselle sopivampaan pitää olla riittävän helppoa, sekin osaltaan innostaisi kokeilemaan yhteisöllisempiä malleja, joista olisi epäilemättä suurimmalle osalle kaikenikäisistä ihmisistä hyötyä, iloa ja taloudellistakin etua ynnä samalla voisi edistää ekologisia asioista, tasa-arvoa ym) sekä tietysti myös yhteistä tilaa.
Lisätietoja tästä analyysistä ja sen ainakin alkuunsa ehkä oudolta vaikuttavasta ratkaisuideasta on omassa blogissani: http://timolampinen.blogspot.com/2012/03/avara-arkiyhteiso-on-hyotymutaatio.html
Toivottavasti joku kehittää ideaa vielä paremmaksi tai sitten aivan erilaisen mutta paremman. Pitäisi tosiaan löytää sellaisia yksinäisyyttä roimasti vähentäviä malleja, jotka innostaisivat suurta enemmistöä myös käytännössä, muuten homma jää vain marginaalien sinänsä arvokkaaksi ja kivaksi poreiluksi. Myös hyödyt ovat turhan rajallisia jos kehitetään vain esim vanhusten keskinäistä yhteisöllisyyttä. Ihmisen luontainen tapa on elää yhteistyötä tehden kaikenikäisten kanssa. Liian tiukka segmentoituminen johtaa esim siihen että lasten, nuorten ja vanhusten mahdollisuuksia saada elämään mieltä ja merkityksiä vaikkapa toisiaan auttamalla, jää saavuttamatta.
Ke 02.05.2012 @ 23:28
Olisi tosiaan perustettava foorumi jossa kommuunit ja vuokranantajat kohtaisivat. Minä olen yrittänyt puskaradiolla levittää tietoa Joensuun talostani, joka olisi fantastinen kommuunitalo, mutta ei vielä ole napannut. 2 toisensa tuntevaa henkilöä ei riitä, ja ei minulla ole mahdollisuutta lähteä etsimään heille kamuja. Ja henkiöt itsekään eivät osaa etsiä, kun ei ole talosta varmuutta.
moi! minä opiskelen joensuussa, ja olen kiinnostunut yhteisössä asumisesta, minun ongelmani vaan on löytää talo, jossa voisin asua lapseni, 2-vuotias, kanssa! miten sinuun (ja taloosi) ja mahdollisiin kämppiksiin saisi yhteyttä, ja miten suhtaudutte "perhe-elämään"?
Ti 08.05.2012 @ 22:40
Olen samaa mieltä kuin Timo Lampinen kommentissaan, yhteisöllisyyttä tulisi nimenomaan kehittää tavallisissa asuinympäristöissä. Mutta miten?
Yksi mielenkiintoinen mutta toimiva idea voisi olla malli joka on perinteellisen kommuunityypin ja omassa blogissani esittelemäni kotitalouksien yhteistyöyhteisön (jolla on yhteinen tila tai talo, mutta kaikilla omat asunnot) yhdistelmä.
Eli voisi olla yhteisö jolla on tila (talo), jossa jotkut jäsent asuvat (siis yöpyvät) ympäri vuoden (silti omat kammarit/tilat joihin voi sulkeutua täysin eli jotka eivät ole yhteiskäytössä), jotkut asuvat vain osan viikosta tai viikonloppuisin ja osa ei yövy välttämättä lainkaan mutta oleskelevat pitkiäkin aikoja päivä- ja ilta-aikaan. Eli erilaisiin makuihin ja elämäntilanteisiin voi sopia hyvin erilaiset viritykset mutta silti saada paljon nykyista runsaammin kivoja elämyksiä yhdessä olemisesta, tekemisestä, leikkimisestä ym. Pelisäännöt eli mitkä jutut hoidetaan ja kustannetaan yhdessä ja millä jaolla, olisi tietty sovittava.
Jos vielä kehitetään selvät pelisäännöt millä kriteereillä tai enemmistöllä uudet jäsenet/jäsenkotitaloudet hyväksytään, niin voisi tulla hyviä virityksiä. Tämä tuli mieleen esim. tuossa jäljempänä olevan yhden lapsen yksinhuoltajan kommentista, yksinhuoltajille voisi periaatteessa sopia tiiviimpi yhteisöasuminen ja taas useampilapsisilel sellainen jossa vaihtoehto on kevyempi. Lasten kehityksen kannalta on joka tapauksessa suositeltavaa että ympärillä paljon nykyista suuremman osan ajasta suht heterogeeninen eli eri-ikäinen lapsijoukko joka on määrltään yli 4, mieluummin 10 paikkeella (päivähoidossa ja koulussa ollaan turhan vahvasti lähinnä vain samanikäisten kanssa, ei hyvä). Sekä useampia tuttuja ja turvallisia aikuisia kuin vain omat tai oma vanhempi. Terve sosiaalinen hioutuminen ja kehitys olisi paljon varmempaa, jossa lapsella on seurana vain vanhemmat.
Tämä näin pikaisesti roiskaistuna, toivottavasti joku nokkela tarttuu ja kehittää paremmaksi.
Tuo käymis- tai osa-aikaisen asumisen malli tekee mahdolliseksi myös sen että perheestä ei kaikkien tarvisi kuulua saman yhteistyöyhteisöön. Voisi jopa ajatella että kommuunissakin asuu ihminen tai ihmisiä jotka eivät välttäämättä ole kommuunia tukikohtanaan pitävän yhteistyöyhteisön jäseniä.
Ti 08.05.2012 @ 22:44
Olen samaa mieltä kuin Timo Lampinen kommentissaan, yhteisöllisyyttä tulisi nimenomaan kehittää tavallisissa asuinympäristöissä. Mutta miten?
TÄMÄN LAUSEEN PITI OLLA TIETTY NÄIN: Terve sosiaalinen hioutuminen ja kehitys olisi paljon varmempaa, KUIN MALLISSA jossa lapsella on seurana vain vanhemmat.
Ke 21.08.2013 @ 00:39
Kirjoitin blogiartikkelin, siitä miten kimppakämpän voi ostaa porukalla.
www.yhteisoasuminen.fi
To 23.10.2014 @ 20:48
Hei!
Minä olen 27-vuotias pienen tytön yh-äiti ja aivan tolkuttoman yksinäinen. Haaveilen pihasta, juhlista ystävien+perheen kera (joulu, juhannus yms). Asumme tosiaan kaksin ja tuntuu, että olen jos ajat sitten tipahtanut yhteiskunnan ulkopuolelle, siitä syystä etten ole palkallista työtä päässyt aikoihin tekemään. Vapaaehtoistyötä senkin edestä.. Sosku maksaa vuokrani ja mietinkin, että voipi olla ettei kukaan huolisi minua (meitä) tästä syystä kommuuniin.. Olen kyllä sosiaalinen, musikaalinen ja reipas ja iloinen. Jotenkin silti niin yksinäinen, yksinäisempi kuin koskaan olen ennen ollut.
Olen lapsuudessani asunut tavallaan kommuunissa, ja muistelen noita aikoja kaihollla. Haluaisin tajota lapselle jotain samankaltaista, ehkä parempaakin. En kahdenkeskeisiä jouluja ja varsinkaan synttäreitä. Yrtin googlailla, mutta ei juuri tuottanut tulosta - joten laittakaa keskustelufoorumi ihmeessä pystyyn! Varmasti on ihmisillä puhuttavaa aiheesta!
Btw, kiitos tarinoistanne! Olen niiin iloinen puolestanne! Kenenkään ei ole hyvä olla vastentahtoaan yksin <3.
