Kadonnut paratiisi, löytäjä saa pitää

Vuosia sitten vanha nainen ojensi asematunnelissa käteeni värikkään lapun. Siinä oli kuva kauniista maisemasta. Alapuolella luki jotain paratiisiin pääsystä ja Jehovan todistajat kuulemma tiesivät miten sinne päästään.

Jokin naisen antamassa kuvassa jäi vaivaamaan. Siinä oli vehreä maisema, kukkia, jotka hehkuivat kauniissa väreissä, vehreitä puita ja viljavaa maata, sininen taivas. Ihmiset istuivat nurmella ja näyttivät onnellisilta. Kuva oli oikeastaan melko tavallinen. Ainut erikoisuus oli, että yksi ihmislapsista leikki leijonan kanssa. Mietin eikö kuvan tekijä ole parempaa keksinyt. Onko paratiisissa tosiaan samanlaista kuin maan päällä, paitsi bonuksena ihmiset ja villieläimet ovat kavereita?

Ajatus siitä, että emme keksi mitään kauniimpaa paikkaa, kuin se missä nyt elämme, alkoi oikeastaan tuntua houkuttelevalta.

Paratiisien ilmenemismuodoista väitellyt uskontotieteen tutkija Jani Närhi on kirjoittanut kirjan ”Paratiisien synty”, jossa hän tarkastelee eri uskontojen käsityksiä paratiiseista. Ne muistuttavat hämmästyttävän paljon tuntemaamme maailmaa ja ovat melko samankaltaisia kulttuurista riippumatta. Närhi on koonnut kirjassaan havaintonsa paratiiseista ”paratiisireseptiksi”, jossa on listattuna paratiisille ominaiset ulkoiset asiat:

• luonnon maisema, jossa vehreyttä ja vettä
• jokin ihmisen läsnäolosta kertova elementti
• eloonjäämistä edistäviä elementtejä ilman uhkatekijöitä
• kirkkaita värejä
• rajattomia resursseja
• jokin intuition  vastainen elementti kuten yliluonnollinen olento
•  kaukainen paikka, joka on saavuttamaton, mutta silti tutunoloinen

Aika kesyä sanoisin. Missä ovat kaikki fantasiatykitykset? Paratiisit näyttävät rakentuvan hyvin tutuista elementeistä.  Ihmismielen rajattoman mielikuvituksen huomioon ottaen tämä on mielestäni kiinnostava havainto. Pari yliluonnollista seikkaa ei vielä tee vaikutusta. Närhi toteaakin, että paratiiseissa on erittäin vähän sellaisia elementtejä, joita paratiisiuskomuksen arkiympäristössä ei esiinny.  

Paratiisi tuntuu siis eroavan tästä elämästä enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Se kuvataan paikaksi, jossa ei ole kärsimystä. Maanpäällisellä ihmisellä kun on tunnetusti vitsauksensa, kuten pahansuovat ajatukset ja sairaudet. Tai himo joka iskee juuri sitä henkilöä kohtaan, jota ei missään nimessä saisi himoita. Tai kylmä kesä ja itikat. Kuolemakin vaanii kulman takana. Mutta millainen on paikka, jossa ei voi tapahtua mitään sellaista, joka aiheuttaisi negatiivisia tunteita?

Närhi  toteaa kirjassaan, että paratiisista puuttuu se mikä pitää ihmisen liikkeessä ja motivoituneena. Paratiisi ei sovi ihmisen psykologiaan,  habititaatio eli tottuminen pitää huolen siitä että kyllästymme, tunnevasteemme heikkenevät, jos asiat toistuvat samanlaisina, vaikka ne olisivat hyviäkin. Ja tunteeton ihminen ei kuulosta kovin paratiisimaiselta. ”Toimiakseen ikuinen paratiisi edellyttäisikin, että sen asukkaat eivät olisi samoja ihmisiä kuin tämän puoleisessa maailmassa”, Närhi summaa. Edes se, että viettäisimme aikamme ikuisesti rakastamiemme ihmisten kanssa ei ratkaisisi paradoksia. "Pieni hetki riittänee" kuten Badding sanaili Paratiisi-kappaleessa.

Katso Elävässä arkistossa: Paratiisi-kappale Ville Valon ja Agentsin tulkitsemana

Ajatus paratiisista jäi aikoinaan itämään mieleeni asematunnelissa ja heräsi uudelleen lähes kymmenen vuotta myöhemmin ollessani retriitillä. Retriitti ei ollut uskonnollinen, mutta sen teemana oli luvattu maa. Päädyin retriitille, koska siihen asti kertyneiden kokemusten perusteella ”tiesin” jo, että se mitä etsin on sisälläni eikä ulkopuolella. Siellä sain vahvistusta sille, minkä olin vaistonnut jo aiemmin. Ainut mikä on minun ja paratiisin välillä on mieleni. Riisumalla hälinän ja monet turhuudet hetkeksi pois, pääsin paikkaan, jossa oli kauneutta, ravintoa, läsnäoloa ja yhteistä kokemista. Ei sen kummempaa, ei siihen tarvitsisi retriittiäkään, mutta näinä maksimaalisten ärsykkeiden ja individualismin aikoina, siitä oli suuresti apua. Keinot ovat monet, mutta yhdestä seikasta olen varma, ilman hyväntahtoisia ihmisiä ei mikään lähde kasvamaan. Luin kerran eräästä kirjasta lauseen ”sydämeni ja maailman välissä ei ole mitään”, en ymmärtänyt silloin mitä se tarkoitti, mutta alan vähitellen aavistaa, tai oikeastaan tuntemaan mitä se tarkoittaa.

Paratiisikuvauksille on yhteistä myös erillisyydestä vapautuminen. Ihminen sulautuu osaksi maailmankaikkeutta  tai korkeampaa voimaa. Sinänsä harmillista jos kaikki nämä ihanuudet odottavat vasta tuonpuoleisessa ja nyt ei ole mitään tehtävissä, ei mitään mikä voisi kehittyä. Tässä elämässä voidaan sitten keskittyä jahtaamaan asioita, joita emme paratiisiin edes kuvittele, kuten pätemistä, rahaa, julkisuutta ja valtaa. Bemari pihassa voittaa ykseyden kokemuksen. Ykseyttä olisi myös hankala esitellä naapureille.

Elämä antaa aina vaihtoehtoja. En ole koskaan tilanteessa, jossa olisi vain yksi tie. Voin arvostaa matkaa ja teitä, en yhtä tietä tai yhtä määränpäätä, muuten kärsin heti jos en saa mitä haluan.  Suosittelen tekemään pienen kokeen. Mene puistoon ja ota se hetki sellaisena kuin se on, haluamatta siihen mitään lisää. Keskity katsomaan miten kaikkialta kasvaa jotain kohti aurinkoa. Tai katsele jotain tuntematonta ihmistä, etsi hänestä jokin kaunis ominaisuus. Sano hänelle jotain. Selvitä mistä hän unelmoi. Huomaa ettei kahleita ole kuin mielessäsi. Voit joka hetki tehdä elämästäsi parempaa. Sana paratiisi juontaa muuten juurensa persian kielen sanasta pairidaeza, joka tarkoittaa suojattua puutarhaa.

Katselin yhtenä päivänä valokuvaaja Teemu Lehmusruusun ottamaa kuvaa nimeltä Romantikko, jossa kaksi ihmistä makasi arkisesti sängyssä, ympärillä oli hämärää, mutta heidän välissään hohti valo, joka oli peräisin sängyn päädystä olevasta lampusta. Siinäkin on yhdenlainen paratiisi, kahden ihmisen välissä, ajattelin. Siinä kun joku inspiroi hyvyydellään toistakin olemaan hyvä tai on vain täysin läsnä toiselle. Me sytytämme toisissamme valoja. Guruja riittää, vaikka he tekevät lopulta samaa kuin kuka tahansa. Yksinkertainen ihminen jää ihastelemaan ja palvomaan valon sytyttäjää ja pyytämään häneltä ohjeita, vaikka hänen kannattaisi keskittyä valoon.

Onhan viisas mies Jeesuskin sanonut, että taivasten valtakunta on sisäisesti ihmisessä. Aika kuumottava ajatus. Siis että elämme tällä järisyttävän kauniilla maapallolla, joka pursuaa häkellyttävän monimuotoista elämää ja sitten sisällämme on vielä moinen valtakunta. Kuulostaa aika taivaalliselta. Kunhan emme ryssisi kaikkea ja päätyisi jyräämään paratiisia maan tasalle ja vaeltamaan harmaisiin asematunneleihin odottamaan seuraavaa näytöstä. Taidanpa poiketa kotimatkalla puistoon.

Katso Elävässä arkistossa: Helsingin keitaat