Kekkosettoman osa
Elävän arkiston toimituksessa on yksi kestoaihe, josta jaksamme aina huumorilla väitellä; ”koko kansan” ihmiset. Tiedättehän, sellaiset joita viimeistään kuolemansa jälkeen tituleerataan koko kansan kasvoiksi. Koko kansan Teija Sopanen vaikkapa. Paitsi, ettei minulla ollut käsitystä, kuka on Teija Sopanen, kunnes aloitin työt Elävässä arkistossa. Tai muistan kyllä etäisesti jonkun Teijan keittiössä -kokkiohjelman ja ihmettelin miksi sen juontajan kuolema on iso juttu.
Yksi on hahmoista kaikkein sitkein, Kekkonen. Se tuijottaa minua Elävän arkiston mainosjulisteista, populaariohjelmien hipsterhenkisistä kuvituksista ja 6o-luvulla eläneiden jutuista. Muistutin kerran eräässä palaverissa, että meillä 80-luvun lapsilla ei ole Kekkosta. Vanhemmat voivat aina muistella tuota kansaa yhdistänyttä ihmemiestä, joka suvereenisti hiihti, kalasti ja kiipesi palmuun. Mutta minä en. Olen osa kekkosetonta sukupolvea.
Katso Elävässä arkistossa: Kekkonen oli konkari ja Kaarle Kustaa prinssi talvilomalla Lapissa
Suomi eli vielä 60-luvulla yhtenäiskulttuurissa, jossa televisiokanavia oli yksi ja yhdeksän uutiset kertoivat mitä maailmasta pitää tietää. Nyt muistuttelen vanhempia kollegoitani siitä, että koko kansan hahmot ja ilmiöt alkavat olla häviävä luonnonvara.
Minä synnyin elämän supermarkettiin. Sen läpi kuljetaan poimien hyllyiltä mitä huvittaa. Taustalla on usein ajatus miten voisi korostaa omaa yksilöllisyyttään, olla sellainen oikea huippuyksilö. Identiteetin palasia on tarjolla monenlaisia. Jossain joku mainostaa aggressiivisella uholla talvisotaa ja sisua, mutta kuljen niiden ohi, koska siinä paatoksessa on jotain luotaantyöntävää. Varon ottamasta liian kyseenalaistavaa ilmettä, muuten saan pahvisesta sotaveteraanista päähän. Sotamuisteloista kiinnostuin vasta kun kun uudet sukupolvet alkoivat käsitellä sotaa uudessa valossa, näyttivät sen toisenkin puolen.
Kekkosta minulla ei siis ole, eikä oikein sitä talvisodan henkeäkään. Mutta voisiko jotain yhteistä löytyä. Koko kansan Jeesus? Ikävä kyllä menetin uskoni ihmisten uskontoon jo aika varhain. Henkisyyttäni en ole menettänyt, mutta pidän sen omana tietonani, sillä sille ei ole paikkaa. Mietin näenkö elinaikanani sen, että uskontojen myönnetään olevan vain viitekehyksiä asioille, jotka hipovat käsitys- ja havaintokykymme rajoja. Välineitä, joilla otetaan kiinni jostain suuremmasta, kuvitetaan kuvittamatonta. Sillä välin kuuntelen sivumennen iänikuisia keskusteluja homoista ja milloin mistäkin kirkkoa uhkaavasta ilmiöstä. Puhutaan arvotyhjiöstä, mutta ennemmin tuntuu, että kuljemme vanhentuneiden arvojen keskellä, jotka hitaan kehityksensä takia jättävät monet tyhjiksi. Tilanne on ristiriitainen, sillä en haluaisi eristää henkisyyttäni pelkäksi yksityisasiaksi, mutten myöskään aliarvioida ajattelukykyäni ja vuosisatojen meihin kasaamaa sivistystä.
Jumalaton on muuten hauska sana, yksi välilyönti ja siitä tulee jumalat on. Tunnettu buddhalainen munkki, rauhanaktivisti ja kirjailija Thich Nhat Hanh kirjoittaa loistavassa kirjassaan Going Home: Jesus and Buddha as Brothers: “It is said that God has created man in his own image. But it may be that humankind has created God in the image of humankind.” Ehkä jumalaa ei kannattaisi ulkoistaa. Hyvyydelle olisi käyttöä ihan täällä supermarketin käytävillä. Ja ripaukselle mystistä, näinä tiedeuskovaisten aikoina. Psykiatri Carl Jung esitti aikoinaan huolensa rationaalisen tiedon yksipuolistamasta maailmasta. Hänen mukaansa se etäännyttää ihmisen myyttisestä maailmasta ja riistää ihmiseltä hänen ”tuonpuoleisuutensa” ja kokemuksen elämän merkityksellisyydestä.
Blogikirjoituksessa "The Heroic Journey" Darren Austin Hall esittää ajatuksen, että maailma tarvitsee kipeästi uudenlaisia tarinankertojia. Vapaasti suomennettuna hän sanoo, että ”sivilisaatiomme kaipaa kipeästi tarinoita, jotka houkuttavat meitä sankarilliseen elämään”. Tarvitsemme parempia esikuvia kuin Sarasvuon sisäiset sankarit. Olen myös omasta ja ystävieni kokemuksesta oppinut, että mitä epävakaampi perhe sitä enemmän yhteiskunnan ja kulttuurin on heijastettava nuorelle arvoja ja humaaniutta. Mutta esimerkiksi laman aikana viesti oli usein kyllä jotain aivan muuta.
Katso Elävässä arkistossa: Laman lapsi oppi kuinka hyvinvoinnista tingitään
Historian kirjoitus on myös yhteisen tarinan kerrontaa. Kun aloitin Elävässä arkistossa, halusin tehdä kokonaisuuden suomalaisen kodin historiasta. Halusin päästä lähelle historiaa ihmisten olohuoneiden kautta. Ja kotien historia nivoutuu oikeastaan kaikkeen, alkaen vaikka suomalaisen designin historiasta. Lukiessani Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 tehdystä suomalaisesta Liekki-ryijystä, sain toisenlaisen kosketuksen suomalaisuuteen. Olin hetken ylpeä, että Gallen-Kallela uskalsi vuonna 1900 (siis 113 vuotta sitten!) suunnitella Suomessa ryijyn, joka rikkoi perinteiset mallit ja hänen suunnittelemansa huone palkittiin Pariisissa kultamitalilla. Ja innostuin, kun luin neljästä nuoresta idealistista, jotka perustivat Artekin vuonna 1935. Arvoina heillä oli muuten humaanius ja luonnonmateriaalien käyttö.
Ainiin, onhan meillä koko maailmaa yhdistävä asia. Raha. Ja ihmisten eli kuluttajien tehtävä on kuluttaa (maapallo loppuun?). We measure what we value” on oivallinen sanonta, mittaamme sitä mitä arvostamme. Parhaillaan Docpointissa esitettävässä Human Scale dokumentissa kerrotaan tanskalaisesta arkkitehdista Jan Gehlistä, joka ryhtyi suunnittelemaan kaupunkeja mittarinaan ihminen ja ihmisen hyvinvointi. Hänen ajatuksensa olivat aikoinaan mullistavia ja ne ovat inspiroineet arkkitehteja ympäri maailmaa. Sillä kaupunkeja on pitkään suunniteltu autoja ja tehokkuutta varten, siinä on taas yksi arvoviesti, joka elää mielissämme ja vaikuttaa meihin, vaikka sitä ei ääneen sanottaisi.
Katso Elävässä arkistossa: Suomessa kritisoitiin lähiöitä ja kaupungistumisen kiihkeyttä 60-luvulla
Yksien kasvojen ja aatteiden aika on ohi, mutta jotain yhteistä voi silti tavoittaa. Muuten jokainen ajaa vain omaa etuaan ja tiedostamattomat säännöt ohjaavat elämäämme. Toivoisin, että vaellukseni supermarketissa keskeytyisi välillä rohkeaan dialogiin. Sillä vaikka viitekehykset ja kivikasvot hajoavat jotain jää. Mutta emme tavoita sitä, jos jäämme kiistelemään kenen sormi osoittaa kuuta parhaiten. Joku oli kirjoittanut YouTubessa Pave Maijasen Ikävä –kappaleeseen kommentin ” Ku kuuntelen tätä laulua mulle tulee tunne siitä kuinka kaikki maailman ihmiset olis samaa sielua.. Uskomatonta.” Pave teki ainakin yhdelle sen mihin moni instituutio ei pysty.
