Muotia maalaiskylissä: Berberistä ulsteri

Elävän arkiston ystävä Anna Tiitta vierailee blogissamme ja kirjoittaa lapsuutensa tuunausmuistoista.

Yksi ajan ilmiöistä on ”tuunausblogit”. Niissä kerrotaan, kuinka vanhasta vaatteesta saadaan pienellä vaivalla uuden näköinen. Mutta ei tuunaus ole suinkaan mikään uusi ilmiö Suomessa, sillä olen kasvanut äitini nuoruudenvaatteista ommelluissa mekoissa ja esiliinoissa. Meillä oli kotona ruskea vanerilaatikko, jossa säilytettiin käytöstä poistettuja vaatekappaleita. Äiti purki mekkonsa, leikkasi erilleen ne kankaanosat, joita vielä saattoi ommella vaatteeksi ja loput tilkut hän leikkasi matonkuteiksi.

Asuimme Taivalkoskella, kun aloitin koulunkäynnin 1950-luvulla. Siihen aikaan ei äidin tarvinnut vajavaisella taidollaan enää itse ommella vaatteita sen enempää itselleen kuin meille tyttärillekään, sillä olimme tutustuneet Auneen, joka oli huomattavasti äitiä taitavampi ompelija. Hän ompeli vaatteemme sekä vanhoista käyttökelpoisista kangaspalasista, että myös uusista kankaista joita joskus oli vara ostaa. Pitkähihaisten mekkojen hihansuihin hän teki irrotettavat suojakalvosimet, etteivät hihat likaantuisi ja mikä pahinta, kuluisi ja rispaantuisi. Myös esiliinoilla pidennettiin ”tuunattujen” vaatteiden käyttöikää.

Eivät ne ompelijalla käynnit mitään herkkua olleet. Sovitusvaiheessa vaatteessa oli tusinoittain nuppineuloja, jotka pistelivät ilkeästi. Aunella oli myös usein nuppineuloja suupielessään ja muistan, kuinka pelkäsin, että hän nielaisee ne vahingossa, sillä samalla kun hän laitteli neuloja tekeillään olevaan vaatteeseen, hän jutteli äidin kanssa.

Kaikista kamalimpana vaatteena muistan pitkän päällystakin, joka ommeltiin äidin haalean harmaanvihreänruskeasta berberistä. Takissa oli suuri kaulus ja kauluksessa valtava kankaalla päällystetty nappi. Muut napit olivat piilossa reunuksen alla. Siinä takissa jouduin aloittamaan koulun.  Muistan kuinka seisoin selkä koulun seinää vasten ja odotin tuntien alkamista. Selässäni oli haaleanvihreä reppu ruskeine viilekkeineen. Olisin niin mielelläni halunnut koululaukun, mutta sain repun, joka oli mielestäni poikien mallia. Jalassani oli harmaat kumiset päällyskengät, joiden sisällä oli elokuun lapsilisillä ostetut vaaleat nahkakengät ja kaiken kruununa olivat kutittavat sormikkaat. Polvisukat kuristivat pullukoita sääriäni.

Näen vieläkin sieluni silmillä sen muualta muuttaneen tytön, joka ei tuntenut koulusta entuudestaan ainuttakaan lasta, joka häpesi takkiaan, reppuaan ja kireitä lettejään, mutta oli ylpeä siitä, että osasi jo valmiiksi lukea. Osuuskaupan vihreä neonvalo vilkutti: Kainuun Osuuskauppa OTK.

Katso Elävässä arkistossa: Se masiinalla tikkaa juu 1948

Katso Elävässä arkistossa: Lasten mannekiininäytös 1949

Katso Elävässä arkistossa: Trashionista Outi Pyy tuunaa roskista aarteita

Anna Tiitta kirjoitta omassa blogissaan rakkaasta perintöompelukoneestaan:

Anna Y Sanat: Kultaus kuluu pois...