Se oli joku toinen

Mikäli oikeus toteaa ex-pikajuoksija Markus Pöyhösen syylliseksi dopingrikokseen, asianajajan mielestä häntä ei pitäisi tällöin rangaista. Idea ei ole uusi, mutta syytetyn kannalta aina pätevä.

Asianajajan perustelu - asiakkaan henkinen kärsimys negatiivisesta julkisuudesta - on kuitenkin tylsä ja omaperäisyyden puutetta kiljuva. Se saa Pöyhösen näyttämään säälittävältä luuserilta. Säästyä sakoilta tai ehdolliselta hukkaamalla kaiken mahdollisen coolinsa - kannattaako tällainen hinta todella maksaa?

Parempi - ja juridisesti vähintään yhtä kestävä - idea olisi vaatia, että rankaisemisesta luovuttaisiin kekseliään selityksen vuoksi. Hyvät dopingpuolustelut rikastuttavat kansanperinnettä ja ilahduttavat jälkipolviakin.

Dopingskandaaleja Elävässä arkistossa

Pikajuoksija Denis Mitchell perusteli aikoinaan korkeita testosteronituloksiaan viidellä oluella ja avioseksillä. Jalkapallotähti Romario syytti kaljulääkettä, juoksija Ben Johnson energiajuomaa, hänen kollegansa Dieter Baumann hammastahnaa, pyöräilijä Tyler Hamilton kohdussa kuolleen kaksoisveljensä solujäänteitä.

Mitä mielikuvituksen köyhyyttä Ville Tiisanoja ja Timo Tompuri osoittivatkaan, kun tulli löysi heidän Marbellasta ostamastaan autosta dopingaineita! "Emme tiedä miten ne ovat joutuneet sinne." Sisso.

Mutta on Suomessakin kehitelty lennokkaita teorioita. Jääkiekkomaalivahti Stig Wetzellin kehoon vuonna 1974 mystisesti joutuneen efedriinin lähteeksi arveltiin mm. kasvainta, purukumia ja banaaneja. Viimemainitut olisi tosin pitänyt syödä kuorineen.

Stig Wetzellin efedriinitapaus 1974

Juoksija Martti Vainio kertoi vuonna 1984 saaneensa steroidipiikin vahingossa talonmieskaveriltaan. Käteen osui väärä ruisku. Kertomus sinänsä on välttävää keskitasoa, mutta käsite "talonmies piikitti" jäi pysyväksi osaksi kansallista perimää.

Se muistuttaa hieman puolustusta, jonka Mikko Alatalo esitti vuonna 1979, kun joukko suomalaisia rockmuusikoita asetettiin syytteeseen kannabiksen käytöstä: "Huoneessa kiersi piippu kädestä käteen, luulin sen sisältävän tavallista piipputupakkaa."

Martti Vainio, talonmies ja steroidit

Markus Pöyhönen kertoi poliisille ensin löytäneensä dopingpussin lenkkipolun vierestä. Selitys olisi voinut toimiakin: kun puistikot ovat täynnä kaikenlaisia muitakin piikittäjiä, miksei joku Pöyhösen sporttinen kollegakin voisi kyykistellä pururadan pensaikossa steroideja nappailemassa.

Onnettomuudekseen Pöyhönen muutti kertomustaan turvautuen kuluneeseen "se oli joku toinen" -malliin. Viimeisen tiedon mukaan kyläilemässä käynyt urheilijatuttu jätti kielletyt aineet Pöyhösen asuntoon vuosia sitten. Isäntä kyllä löysi ne, mutta unohti harmillisesti hävittää aineiston.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa siihen, puhuuko Pöyhönen totta vai ei. Hän on epäilty - ja korostan sanaa "epäilty".

Mutta jos ihminen sattuu valehtelemaan, hänen kyllä kannattaa pitää ensimmäisestä valheestaan kiinni loppuun asti. Kun se pettää, voi kokeilla rehellisyyttä. Tietysti vasta sitten.

Muistettakoon, että lennokkaaseen ja mieleenpainuvaan ilmaisuun voi yltää myös puhumalla totta. Keihäänheittäjä Jorma Kinnusen tarina douppauskokeiluista Pauli Nevalan kanssa (Urho Salon kirjassa Urheilija Suomessa) on hyvä esimerkki siitä:

"Kokeilimme hormoneja omin päin eikä elimistö kestänyt. Paino heitteli valtavasti, jopa viisi kiloa päivässä. Hikosi niin että tossut olivat täynnä vettä... Kun lyötiin kuuri päälle, ei ehtinyt öötä sanoa, kun ei pusero sopinut päälle. Kauheata hommaa. Kun yöllä heräsi, silmäkuopat olivat täynnä vettä. Lakanat lainehtivat. Koskaan ei otettu mitään testejä. Maksa-arvot mahtoivat parhaimmillaan olla hirmuiset."