Kärttyisän vanhan miehen nuoruus

Varhaiselämäni ääniraitaa kootessani tapasin kiven alta kasan nolouksia. Mutta sieltä löytyi myös selityksiä sille, miksi minusta tuli minä.

Jokin aika sitten työtoverini Ville Matilainen haastoi minut blogillaan ilmaisemaan oman elämäni soittolistana. Tein työtä käskettyä, mutta juutuin samalla miettimään, miksi oikeastaan välttelen kaiken maailman listojen väsäämistä. Se, joka ei halua lukea tätä jaaritellen selittelevää johdantoa, voi hypätä suoraan kuviin ja kohtaan 1.

Listat (yhden tai useamman hengen synnyttämät) ovat monipuolisia. Ne voivat levittää valistusta ja vaihtoehtoja, kehittää omaa makua, auttaa järjestämään päänsisäistä kokoelmaa, luoda kaanonia, tarjota tilaisuuden snobbailuun, edistää ahdasmielisyyttä ja toimia loistavan turhana ajanvietteenä.

Listat rakentavat myös ihmisen identiteettiä. Muusikko ja musafriikki Giles Smith kertoo hauskassa elämäkerrassaan Lost in Music uskoneensa pitkään, että hänen ensimmäinen levynsä todellakin oli Beatlesin Let It Be, kuten hän kaikille väitti. Kun Smith selasi tarkemmin kokoelmaansa, hän huomasi järkytyksekseen, ettei asia ollutkaan näin. Hän oli jossain vaiheessa vain päättänyt aloittaa laskemisen Beatlesin jäähyväisalbumista ja unohtaa sitä edeltäneet lastenlevyt ja muut liian nolot ostokset.

Ensimmäinen levy on tärkeä, koska se paljastaa, miten varhaisessa vaiheessa ihminen on ollut kartalla, mikä on hänen ja popmusiikin välisen suhteen ratkaiseva hetki. Asia on liian merkittävä perustuakseen ”johonkin niin huteraan ja sattumanvaraiseen kuin totuuteen”.

Kuten esikoislevy, myös laatimasi listat kertovat valppaudestasi, maustasi ja perehtyneisyydestäsi. Ja tässä taitaa ollakin perimmäinen syy siihen, etten tapaa osallistua Facebookin suosittuihin listaketjuihin. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että minun listani kiinnostaisivat ketään. En ole jaksanut perehtyä niin intohimoisesti ja syvällisesti mihinkään – ts. minulla ei ole ollut riittävästi intohimoa ja tarmoa –, että kuvittelisin listojeni voivan antaa kellekään mitään uutta.

Villen mainio blogikirjoitus menneisyytensä korvamadoista kaikkine ”kajalin reunustamine muistoineen” sai kuitenkin ajattelemaan, että olisi ehkä kiinnostavaa luonnostella (ja listata!) omankin entisyyteni soundtrackia, ellei muille niin itselleni.

Luvassa ei kuitenkaan ole sellaista avartavaa tai oivaltavaa musiikkiesseistiikkaa, jota paremmat kirjoittajat – kuten Jake Nyman, Nick Hornby tai J. P. Pulkkinen – tarjoavat omissa (paljon laajemmissa) esityksissään aiheesta. Olen tässä ”yritelmässäni” (esseen alkuperäinen nimitys!) päinvastoin yrittänyt minimoida kaiken normaalin musiikkipuheen, etääntyä siitä ja keskittyä siihen, mitä musiikki on minusta tehnyt. Se kattaa runsaat kuusitoista ensimmäistä elinvuottani.

En yritä kertoa ainoastaan sitä, missä elämäntilanteessa kuulin tämän tai tuon biisin tai mitä se minulle silloin puhui, vaan keskittyä mahdollisimman tarkasti ja paljaasti siihen, miten levy, artisti tai tyylisuunta aivan konkreettisesti muutti elämääni, käyttäytymistäni, vaatetustani, estetiikkaani, ajatusmallejani, arvojani, persoonallisuuttani – alussa vähemmän, teini-iässä enemmän.

Varsinkin olen parhaani mukaan pyrkinyt välttämään houkutusta esiintyä fiksumpana ja valveutuneempana kuin olin. Nuoruuteni soittolista (kirjoituksen lopussa Spotify-versiona) on musadiggarien silmin lähinnä säälittävä, tavanomainen ja yllätyksetön rimanalitus. Mutta omaiset, ystävät ja rakkaat työtoverit ehkä ymmärtävät sen kautta paremmin, miten olen tullut tämmöiseksi.

Vihatut levyt ovat tapa kertoa maustaan käänteisesti:

1.

Musiikin ensimmäiset omakohtaiset vaikutukset olivat lähinnä sielullisia. Lastenlaulujen kautta avautui valtava tunnetilojen ja tyylilajien maailma. Varhaislapsuuteni keskeinen äänite oli Georg Malmsténin 1930-luvulla laulama Mikkihiiri merihädässä, jonka kääntöpuoli kertoi Hyljätyn nuken traagisen tarinan. Samalla levyllä sai siis tuntuman sekä kauhuromantiikkaan että melodraamaan. Ne ovat siitä asti olleetkin minulle rakkaita lajityyppejä. Kolmatta ulottuvuutta edusti edellisiä oudompi Nukke Nieminen. Hänen päänsä särkyi ja neulottiin uudelleen paikalleen ilman, että välikohtaus hiukkaakaan häiritsi päähenkilön välillä piinallistakin hohotusta. Luulen, että tämä oli ensi kosketukseni johonkin surrealismin sukuiseen.

Kauhua Kisahallissa:

2.

Brita Koivusen jazziskelmistä opin svengin ja oikeastaan koko rytmimusiikin käsitteen. Rakastin hänen Neiti Sievästään niin, että lauloin sitä (tai ainakin osia siitä) kerran pyynnöstä perheen vieraillekin. Se vaikutti niin syvästi, että herkistyin kutsumaan tuttavaperheen tytärtäkin Neiti Sieväseksi. Ylitin taiteen ja tosielämän kuilun.

Ihana Brita keinuu:

3.

Ensimmäisiä iskelmiä, joita itse selvästi muistan hoilottaneeni, olivat Kai Lindin Billy Boy sekä Ann-Christinen Mennään tanssimaan. Jälkimmäisestä osasin yhtä runsaasti sanoja kuin Den glider in -kappaleen toiveikkaat tulkitsijat 1990-luvun lopun karaokebaareissa. Automatkalla jostakin jonnekin jankkasin innoituksen vallassa säettä ”mennään, mennään tanssimaan”, ja se aika varmasti tuntui ikuisuudelta. En muista, määrättiinkö minut vaikenemaan, mutta olisi pitänyt.

Kai Lindin laulussa mainittiin Elvis:

4.

Levyjä meillä oli vähän, mutta visuaalisetkin vaikutteet riittivät suuriin elämyksiin. Kun isoveli kantoi kotiin Helsingissä pidetyn twistkonsertin esitevihkosen, olin imponoitu rokkari Timo Jämsenistä, joka poseerasi pusakassa nuorisorikollisen näköisenä. Jonkin levymainoksen pikkukuvassa Jerry Lee Lewiksen kiharat kutrit roikkuivat hurjan näköisesti silmillä. Kummankaan musiikkisuorituksista minulla ei varmaan vielä ollut havaintoa. Sama koskee luultavasti rautalankabändi The Strangersia, jonka johtaja Jussi Itkonen teki Levyraati-ohjelmassa lähtemättömän vaikutuksen huiskauttaessaan silmien eteen valahtaneen otsatukan makeasti sivulle. Tajusin, että Itkonen edusti raadissa meitä nuoria. Olin kai yhdeksän.

Vuosikymmeniä myöhemmin kokosin Jämsenin Timpalle tribuutin Elävään arkistoon:

5.

Minusta on otettu valokuva, jossa soitan ­­– tai olen soittavinani – veljeni halpaa orkesterikitaraa. En muista, oliko siinä vielä tuolloin kielet, myöhemmin ei ainakaan. Korvasin soittimen ja soittotaidon puutteet matkimalla suullani sähkökitaran soundia. Däy-däy-däng. Kyllä, kornia. Repertuaarissani oli ainakin The Violentsin Kvantingen ja The Spotnicksin My Bonny, jonka parissa häpäisin itseni ensi kertaa julkisesti.

Olin niin vakuuttunut versiostani (lauluosuudet laulettuina englanniksi ilman säestystä, soolo-osuus turpakitaralla), että painostin opettajan sisällyttämään esitykseni kansakoulun joulujuhlaan. Paha kyllä se sijoitettiin heti Keisarin uudet vaatteet -näytelmän jälkeen, jossa esitin pääosaa, eikä aikaa vaatteidenvaihtoon ollut. My Bonny kitarabändisovituksena – ilman kitarabändiä, näyttämöasuna Nanson pitkät kalsarit. Däy-däy-däng. Kukaan ei ole toistaiseksi tohtinut kertoa tuntemuksista katsomossa.

6.

Ensimmäinen kuulemani Beatles-levy oli Twist And Shout, ja se määritti suhteeni sekä Beatlesiin että koko rockin estetiikkaan. Levyn kannessa bändi loikki jollakin Liverpoolin rauniolla, ja maalla ollessani jäljittelin heitä hyppimällä samoissa asennoissa vanhalla puutarhamuurilla tai puretun kasvihuoneen kivijalan päällä. Pyysin ja sain nahkaisen lippalakin, jota kaupiteltiin Beatles-mallina. Jossain vaiheessa omin isoveljeni nahkaliivin. Keräsin kaikki käsiini saamat lehtileikkeet bändistä ja ruinasin niitä jopa koulun paperikeräyksestä. Aloitin lyhyen polkuni kuvataiteen saralla jäljentämällä lehdestä Ringo Starrin kuvan ja lähetin sen fanikirjeen mukana idolilleni.

Harjoittelin rumpaliksi broidin kotiin kantamalla virvelirummulla ja pellillä, joita täydensin Mälikkälän kurkkupurkeilla. Tekniikan maailma -lehden ohjeiden mukaan aloitettu sähkökitara-aihio ei milloinkaan edennyt runkoa pitemmälle, joten siirryin enteellisesti tukitoimintojen piiriin eli järjestöllis-ideologisiin tehtäviin. Perustin Espoon Lintuvaaraan Official Beatles Fan Clubin, johon suostuttelin mukaan yhden luokkatoverini. Taisin julkaista kaksihenkiselle seurallemme jonkinlaisen jäsenlehdenkin. Journalisteiksi eivät päädy vain epäonnistuneet muusikot vaan myös epäonnistuneet kitaranrakentajat.

Kymmenvuotiaana Beatles-lippalakissa autolautta Scandialla, jonka elokuvateatterissa esitettiin vaikuttava Cliff Richard -filmi Nuoret hurjat:

7.

Bob Dylan herätti minussa halun olla taiteellinen. Suosikki-lehden juttu kertoi hänen runoilevan ja olevan omituinen, joten halusin itsekin runoilla ja tulla omituiseksi. Tai ainakin erikoiseksi. Kuulin hänen kappaleistaan ensinnä Subterranean Homesick Bluesin, josta en tajunnut juuri mitään, ja yritin kirjoittaa jotain yhtä vaikeaselkoista.

Dylanin vetovoimaa lisäsivät reportaasit, joissa häntä kannattavien ”beatnikkien” kerrottiin polttavan marihuanaa, olevan sairaita ja rypevän saastassa. Marihuana oli 11-vuotiaalle varsin kaukainen asia, enkä rohjennut heittää peseytymistä ja vaatehuoltoakaan sikseen. Oppikoulun alaluokilla tulin kuitenkin kouluun ainakin kerran kantaen sateenvarjoa, josta puuttui kangas. Kaivoin kotimme komerosta myös vanhan tuulitakin, jonka raapustelin täyteen nyt jo onneksi unohtuneita tekstejä, ja jotain muutakin rekvisiittaa oli, ehkäpä jo tuolloin isotädin turkiskoristeiset varsikengät ja vihreät aurinkolasit.

Onnistuin joka tapauksessa näyttämään juuri siltä, mikä olinkin, lapselliselta erikoisuudentavoittelijalta. Laitisen Ana, yksi ylempien luokkien oikeista boheemeista ja nonkonformisteista, ymmärsi palkita ponnisteluni isällisellä moikkauksella: ”Mitä beatnikki?” Vähänkö olin pollea.

8.

Irwin Goodman oli Suomen lähin vastine Dylanille. Irwin on ainut suomalaisartisti, jota olen hieman paneutuneemmin fanittanut. Levyihin minulla ei ollut pitkään aikaan omaa rahaa, mutta pyysin ja sain joululahjaksi hänen elämäkertansa. Ruinasin samankaltaisen valkoisen tekokarvatakin, joka Irwinillä oli kirjan kuvissa. Myös muodikkaat ruutuhousuni muistuttivat hänen housujaan. Irwin oli kapinallinen ja epäsovinnainen, joten minäkin halusin olla kapinallinen ja epäsovinnainen. En tosin vielä täsmällisesti tiennyt, mitä vastaan kapinoisin ja miten. En myöskään kertonut kellekään kapinoinnistani. Tein sitä sisäisesti.

9.

1960-luvun loppupuolen tapahtumien aikajärjestys ja täsmällinen ajankohta ovat epäselviä. Erilaisia artistinimiä ilmestyi tasaista tahtia graffiteina vinttikämppäni seinään. Joskus 13-vuotiaana keräsin vielä Monkees-bändin purkkakuvasarjaa, mutta saman ikävuoden puitteissa muutuin pelkästä popparista tiedostavaksi poppariksi, kun vaihdoin Suosikista vähän fiksumpaan Stump-lehteen.

Muutoksen myötä ryhdyin myös bluesin kannattajaksi. Olin lukenut, että tyylisuunnan englantilainen pääpappi John Mayall asui puussa eikä harrastanut peseytymistä. Näytän olleen koukussa epähygieenisyyteen. Kaikkien veivaama Dust My Blues ei ollut paras tietämäni bluesbiisi, mutta jotenkin arkkityyppinen ja symbolinen koko touhulle. Bluesista kehittyi minulle pienoinen elämänkatsomus, johon kuului alkuperäisyyden ja epäkaupallisuuden ihannointi. Opin sen kautta puhdasoppisuutta ja ylemmyydentuntoista snobismia, joille olen myöhemminkin löytänyt käyttöä. Käytännössä pidin silti yhä purkkabändeistä ja osasin ulkoa Dannyn ja Tapani Kansan biisejä. Bluesin diggailu oli joka tapauksessa coolia, vaikken sanaa vielä tuntenutkaan. Opin arvostamaan kaikkein karheimpia ja robusteimpia artisteja, koska he olivat aidoimpia. Se helpotti ehkä aikanaan myös suhtautumista punk-ilmaisuun ja leimasi suhtautumistani moneen muuhunkin asiaan.

Blues, jonka kolmen soinnun periaate kuulosti riittävän yksinkertaiselta, kannusti myös kuvitteelliseen lauluntekijyyteen. Samaan aikaan kun vielä opiskelin kitaransoiton alkeita kirjekurssin avulla, keksin jo täyttää häkää biisien nimiä olemattomalle bändilleni. Sen nimi oli Risala Blues Band (isommat kundit kutsuivat kotiseutuamme Risalaksi), ja se levytti kymmenkunta albumia.

Matti Sarapaltio muistelee Suomi-bluesin rähjäisyyden estetiikkaa kohdassa 1.36.20:

10.

Partiokaveri sai jostain omakseen Mayallin Hard Roadin sekä Woody Guthrien Dust Bowl Balladsin. Koin sen vääryydeksi: hän ei mitenkään voinut ymmärtää niiden arvoa, toisin kuin minä, joka olin lukenut Guthriesta jo Suosikin sivuilta. Woodyn nariseva ääni oli ensi kertaa kuultuna valtava shokki. Se kristallisoi äänenmuodostuksen ihanteeni. Vielä narisevampaa amerikkalaista juurimusaa löytyi Yhdysvaltain tiedotustoimiston ylläpitämästä kirjastosta, jossa ravasimme kaverini Ronden kanssa. Samaan aikaan ajatusmaailmaani hiipi pikku hiljaa USA-kriittistä asennetta ja pasifistista vasemmistolaisuutta, osaksi juuri America Centeristä lainattujen levyjen ansiosta.

Woodyn kappaleet saattoivat kuulua niihin ensimmäisiin, joita opettelin laulamaan surkean venäläisen matkamuistokitarani säestyksellä. Suppea repertuaarini sisälsi joukon tuoreempiakin folknumeroita. Yritin myös jäljitellä hänen nasaalia laulutapaansa. Hoilasin tällä tyylillä jotain, kun kerran vietimme iltaa Myllyjärven ekumeenisessa keskuksessa. Tulkinta kirvoitti keskukseen eksyneeltä brittikaverilta kommentin: ”You have a lovely voice.” Sarkasmi oli uusi tuttavuus.

Tein Woodysta kuusi vuotta sitten ohjelman:

11.

Kuusikymmenluvun loppu tietenkin tulvi hienoa ja vaikuttavaa musiikkia. Minulla ei kuitenkaan ole paljostakaan tästä mitään erityistä, omintakeista kerrottavaa, ei sen kummempaa kuin kellä tahansa. Kerron vain siitä, minkä muistan muuttaneen ajatteluani tai käytöstäni. Yksi asia ainakin tapahtui: rockin kehittyessä yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeatajuisemmaksi oma makuni muuttui päinvastaiseen suuntaan. Kun kaveripiirissä alkoi kehittyä jo pientä bänditoimintaa (itse pysyin soitannollisen avuttomuuteni ansiosta sen marginaalissa), diggailimme yhdessä myös Elviksen ja Joey Deen vanhoja rock- ja twist-singlejä. Niiden primitiivisyys ja simppeliys näyttäytyi psykedelian, bluesrockin ja orastavan progen aikakaudella hilpeän ironisena.

Blue Suede Shoesin (vai oliko se Route 66?) varaan rakentui muistaakseni myös Espoon oppikoulujen kulttuurikilpailuissa esiintyneen all-stars-kokoonpanomme akti, joka (koska kuuluimme jo eräiden nuorison paheiden vaikutuspiiriin) päättyi pian alkuun päästyään kaaokseen ja koko bändin ulosajoon muutamien soittajien liiallisen väsymystilan johdosta. Tiibo Vakkilainen, josta sittemmin tuli muusikko, istui katsomossa ja muistaa aina tavatessamme ihastella harvinaislaatuista happeningia.

Vinttikämppäni seinää. Erotettavissa ainakin liidulla piirretyt tekstit ”Fleetwood Mac” (tuolloin raju bluesbändi) ja ”Hendrix”, psykedeelinen piirros silmästä sekä osa tummasta fantasiafiguurista, jolla on kämmenenmuotoinen pää:

12.

Oma tärkeä genrensä oli kaikenlainen hippiajan psykedeliaa ja mystiikkaa henkivä rock ja folk. Joukkoon kuului esimerkiksi Donovanin muinaistieteellinen Atlantis, mutta kyse ei ollut niinkään yksittäisistä levyistä tai bändeistä vaan enemmänkin hämymusiikin kokonaisideasta. Se liittyi viikonloppuhippeyden ja -esoterian laajempaan viitekehykseen, johon kuuluivat mm. Jorma Elovaaran radio-ohjelmat, arvoituksellisista asioista kertovat kirjat (Kolmas silmä, Arosusi, Paha saapuu portin taa), pintapuolinen perehtyminen salatieteisiin ja idän uskontoihin, vierailut (ainakin yksi) Kaisaniemenkadun Intia-keskukseen ja vaikkapa muka-joogaaminen paljain ylävartaloin lumihangessa seurakuntanuorten retkellä Kirkkonummen Hilassa.

En osaa varmasti sanoa, mitä olen missäkin vaiheessa päälläni pitänyt. Beatnik-, poppari-, mod- ja hippivaikutteet sekoittuvat mielessä ja menivät kai tosielämässäkin limittäin. En mene vannomaan, oliko minulla kukkahousuja vai ei, mutta värikästä solmiotani pidin hyvinkin psykedeelisenä. Minkä ihmeen kanssa sitä kannoin? Jossain vaiheessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa habitukseeni kuului erilaisia liivejä, puuhelmiä, tinariipuksia (peace-merkki, tuo mielikuvituksen huipentuma!), kulahtanut vaalea popliinitakki ja kuperaksi tuunattu huopahattu. Tai syvälle vedetty pipo, jonka avulla arvelin muistuttavani Mattijuhani Koposta. Valokuvia tästä spektaakkelista ei ole onneksi jäänyt.

Kun aloitin ohjelmanteon Radiomafiassa, perustin ulosantini Jorma Elovaaran intiimiin puhetyyliin:

13.

Kaksi suomalaista, jotka ovat vaikuttaneet painokkaasti myöhempiinkin tekemisiini, olivat Pekka Gronow ja hänen hilpeä kumppaninsa M. A. Numminen. Ensin mainittu esitteli radiossa bluesin ja rock and rollin historiaa, teki kokooma-albumeita ikivanhoista äänitteistä ja pyöritti Nummisen kanssa merkillisiä levyjä julkaisevaa Eteenpäin-yhtiötä. Aikuisiän työurani on hyvinkin suuressa määrin innoittunut Gronowin tuolloisista tekemisistä. Nummisen repertuaari ulottui finnivoidetta mainostavista tangoista elektronimusiikkiin, hän oli kaikenlaisia tabuja törkeästi rikkovan ”underground-liikkeen” julkinen puhetorvi, ja kaiken hillittömyyden kruunasi heittäytyminen hupaisan haitarijatsin esittäjäksi.

Monia poppareita alkoivat 1960-luvun loppuvuosina kiinnostaa jazz, lyriikka, moderni konserttimusiikki, kokeellinen kuvataide, varhainen performanssitaide, underground-sarjakuva ja muut hämäryydet. Minua näihin väliaikaisiin taideharrastuksiin sysivät Nummisenkin puuhat. Ne olivat myös oleellisia yllykkeitä omille yritelmilleni avantgardistisen, provokatorisen ja koulupoikamaisen runoperformanssin saralla. Taipumus korvata lahjakkuus innostuksella ilmeni jo varhain.

Nummisen psykedeeliset rokit Kauneimmat runot -kirjan liitelevyllä inspiroivat minua väsäämään nipun niitä imitoivia, nyt jo kadonneita tekstejä, jotka 16-vuotiaana luovutin hänelle esiintymislavan vierellä Kaisaniemen puistossa pidetyssä rockkonsertissa. Hän oli ensimmäinen julkkis, jota uskalsin lähestyä.

Kaksi idoliani:

14.

Siitä hyvästä, että keksin kaverien bändille myyvän nimen (Lahden Mäkiviikko), pääsin taukoesiintyjäksi muutamille heidän koulubilekeikoilleen. Tai ainakin yhdelle. Esitin Porkkanaksi kutsutun hepun kera pari Hiski Salomaan viisua matkien jälleen 1930-luvun laulajan nasaalia määkinää horjuvalla teinipojan äänelläni. Sen on täytynyt kuulostaa hirveältä, ja viherlaaksolaisen koululaisyleisön keskuudesta astuikin esiin siilitukkainen karpaasi, joka vaati duomme välitöntä poistumista lavalta. Tilanne laukesi, kun kamppailulajeja harrastava pääyhtyeen basisti tiedusteli häiriköltä kohteliaasti: ”Anteeks mitä?” Sittemmin, soolouralle heittäydyttyäni, hoilasin samaa materiaalia ainakin kerran katulaulajana Pori Jazzissa Isomäen leirintäalueen tuntumassa, eikä lopputulos ollut varmaan ainakaan parempi.

Koko tähän ketjuun bluesista Woodyyn ja Hiskiin liittyi myös eräänlainen vanhuuden estetiikka, ellei kultti. Se musiikki, johon olin mieltynyt, tuntui tulevan kaukaa muinaisuudesta, ja kuulosti siltä kuin sen esittäjät olisivat olleet ikivanhoja jo levytyshetkellä. Se oli iso osa heidän viehätystään. Kun kuunteli ja imi itseensä näitä menneisyyden ääniä, ui itsekin ikään kuin syvemmissä vesissä. Tuomari Nurmio ja hänen soittokumppaninsa Ana Launis puhuvat Dumari-elämäkerrassa samanlaisesta asenteesta. Se oli kulttuurista distinktiota, erottautumista siitä, mikä oli liian ajanmukaista ja muodikasta. Täältä kaukaa juontunee piintynyt epäluuloni kaikkea turhan trendikästä, nuorekasta ja etenkin nuorekkaaksi mainostettua kohtaan. Halusin jo nuorena olla kärttyinen vanha mies.

Hiskin parhaita Elävässä arkistossa:

15.

Nuoruus kääntyi ratkaisevasti uuteen suuntaan jo vähän ennen viimeksi kuvaamiani tapahtumia. Teiniliiton kesäkurssilla kesällä 1970 hippimausteinen ja kristillis-humanistinen yleisvasemmistolaisuuteni alkoi muuntua materialismiksi ja marxilaisuudeksi. Kun ei oltu luennoilla, poliittisesti etevämmät kurssitoverit pyörittivät levysoittimella uutta kantaaottavaa laulumusiikkia. Minuun oli helppo tartuttaa aatteiden siemeniä, olinhan rippileirilläkin huomannut kokevani uskonnollisia tunteita.

Minua puhuttelivat aivan erityisesti Aulikki Oksasen kuuluva ääni ja Pekka Aarnion ja Sinikka Sokan iskevä beatnumero Kolme luotia Rudi Dutschkeen V. I. Leninin 100-vuotisjuhlalevyltä. Tämä väkevä rohto vaikutti osaltaan siihen, että muutuin punikiksi, en kertaheitolla mutta pikkuhiljaa. Tulevina vuosina uhrasin vapaa-aikani (ja suuren osan koulutunneista) ensin koululaisradikalismille ja sitten laaja-alaisempaan kumoustoimintaan. Se päättyi aikanaan.

Musiikki kuului edelleen elämääni (vaikka huomioni alkoikin pahaenteisesti suuntautua yhä kauemmas menneisyyteen), mutta suhteeni siihen alkoi vähitellen muuttua. Nautin musiikista tai olin nauttimatta, tanssin sen tahtiin tai olin tanssimatta, pidin jotakin vaikuttavana tai valloittavana ja jotakin muuta turhana – mutta jokin oli toisin. Aloin yhä enemmän arvostaa ja arvottaa musiikkia taideteoksina (tai viihdeteoksina, mikä on sama asia), kuunnella sitä ja ratkaista kantani siihen, enkä enää antanut sen kulkea vapaasti lävitseni kuin sähkövirta ja riepotella ja muovata minua vapaasti, panna minua puhumaan ja kävelemään ja käyttäytymään ja hölmöilemään ja olemaan cool, pukea minulle vaatteita päälle, tehdä minusta toisenlaista ihmistä. Viaton lapsuusaika musiikissa oli lopussa. Noloudet eivät.

Radikaali opiskelijajohtaja Rudi Dutschke oli ennen Lenin-levyä minulle tuntematon suuruus:

Alla soittolistana eräitä varhaisen elämäni tärkeitä ääniä. My Bonnysta on Spotifyssä versio, jossa se tärkeä soolo-osuus kuulostaa rytmisesti todella omituiselta. Twist And Shoutia siellä ei ole, mutta senhän kaikki tuntevat muutenkin.