Elämäni soundtrack ja menneisyyteni korvamadot

Tämä tarina on henkilökohtainen. Se käsittelee musiikkia ja sen vaikutusta nuoreen mieleen, mutta myös musiikin avuja elämän ymmärtämiseksi. Tarina on pitkä ja silti siitä jää puuttumaan varsin paljon. Tarinassa käsitellään ehdottomuutta, mutta ainakin yritetään heittäytyä avarakatseiseksi. Saagan lopussa on vielä yllättävä käänne, joka liittyy räppiin.

Elokuussa 2001 aloitin lukion Espoon Viherlaaksossa. Koulu oli entuudestaan tuttu, koska olin käynyt yläasteen siellä. Lukiossa kaikki oli kuitenkin uutta ja vierasta. Jälkikäteen ajateltuna tuolloin alkanut luokattomuus oli ehkä elämän parasta aikaa. Vaikka minulla oli jo ala-asteella hyviä ystäviä ja yläasteellakin luokan sisällä puhallettiin yhteen hiileen, ei noilta ajoilta löytynyt ihmisiä, joihin näin aikuisiällä pitäisin yhteyttä.

Mutta lukiossa ystävyyssuhteitani vahvisti musiikki ja se alkoi samalla määritellä elämääni uusiksi.

Vaikutteeton ja välinpitämätön aste

Ensimmäinen omistamani musiikkiäänite oli vuoden 1990 Turtles-elokuvan soundtrack C-kasetilla. Toinen kasettini oli New Kids on the Blockin Step by Step, jonka vein ala-asteella luokan levyraatiin.

Tuon ikäisenä en kuitenkaan juuri kuunnellut musiikkia. Musiikkia kuulin, kun vanhempani sitä soittivat. Tuolloin olin myös musiikin kuuntelijana varmasti rehellisimmilläni. Jos pidin jostain kappaleesta, pidin siitä, koska pidin sitä. Siinä kaikki.

Saatoimme joskus kuunnella ala-astekaverin luona Metallicaa. Niin ikään ala-asteella nauhoitimme myös toisen luokkakaverin kanssa mankalla ajan suurimpia hittejä radiosta (siellä oli mm. Spice Girlsiä).

Elämäni ensimmäisen CD:n sain 8-vuotislahjaksi enoltani. Levy oli vuoden 1993 hittikokoelma, joka oli osa tällaisia yli kymmenlevyisiksi venyneitä kokoelmalevysarjoja. Taisin kuunnella levyä kyseisillä syntymäpäivilläni ja ehkä muutamia kertoja sen jälkeen. Vain levyn aloittanut kappale jäi mieleeni. En tiedä kuuntelinko levyä koskaan edes kokonaan, mutta tuon aloituskappaleen tahdit muistan edelleen. Luulen, että pidin kappaleesta.

Kokemukseni musiikista ei vaikuttanut elämääni mitenkään. En ollut kavereiden kanssa musiikin takia. Vaikka perustimme Metallica-kaverini ja pikkuveljeni kanssa lastenmusiikkia esittäneen bändin (Fröbelin palikoiden hengessä kai), oli silloinkin yhdessä tekeminen tärkeämpää kuin mikään musiikkiin viittaava. En yksinkertaisesti tarvinnut musiikkia elämääni.

Tragedia vai mahdollisuus? Kysymys, jota en koskaan lukiossa esittänyt, vaikka se soi repeatilla

Lukiota edeltävänä kesänä olin kuullut samassa taloyhtiössä asuneen kaverin luona kappaleen, joka jäi päähäni. Bändistä tai siinä soittavista muusikoista en tiennyt mitään, mutta kappaleesta pidin.

Latasin biisin MP3-soittimelleni ja kuuntelin sitä kesällä, muun muassa toisen ystäväni kesämökillä. Soitimme tuota biisiä käydessämme kalassa, heinähatut päässä, pelastusliivit yllä ja virvelit kourissa.

Kappale oli Hanoi Rocksin Tragedy.

Lukion alkaessa kouluumme tuli paljon uusia nuoria. Yksi heistä vaikutti hieman ujolta. Olimme muistaakseni koulun aloitusviikolla odottamassa pihalla uskonnon tunnille pääsyä, kun jostain rohkaistuneena menin kysymään tältä uudelta kaverilta mitä musiikkia hän yksinään siellä nurmikon reunassa kuunteli. Kundi kertoi kuuntelevansa Hanoi Rocksia.

Tiesin vain tuon yhden kappaleen, mutta saimme siitä sopivasti tunnin alkuun asti kestävän keskustelun ja ainakin tutustuimme.

Ehkä puolta vuotta–vuotta myöhemmin olin jo Vantaalla, tämän lukiopihan reunassa tapaamani kundin kaverin vessassa. Olin kiihtyvässä nousuhumalassa ja sudin ripsiväriä jo aiemmin kajalilla tummentamiin silmiini.

Tuo ilta myös päättyi omalta osaltani vessaan — Helsingin Vaasankadulla sijainneen Stella Star Clubin miestenhuoneeseen. Tämä lukioystäväni löysi minut rock-keikan jälkeen sieltä nukkumassa pöntöllä.

Fanittamani vaarallinen ja dekadentti musiikki alkoi näkyä meikattujen kasvojeni lisäksi pukeutumisessani ja asenteessani. Elämäni aikatauluun se sopi hyvin, koska olin lukiolainen. Juopottelua tapahtui ja viikonloppuöinä ei huvittanut olla kotona. Ennen kaikkea, stereoissani soi sex, drugs ja rock ’n roll!

Ylilyöntejäkin tuli ja lisäbonus oli pahennus, jota pystyin herättämään omissa vanhemmissani pelkällä pukeutumisellani tai muutamalla mustalla viivalla silmieni ympärillä.

Epäreiluilla silkkihanskoilla läpsin poskille

Suhteeni musiikkiin kasvoi noina lukiovuosina harppauksin. Uskonnon tuntia edeltäneestä tapaamisesta sain itselleni sydänystävän, samalla löysin oman sydänmusiikkini. Halusin tietää musiikista enemmän ja halusin kuunnella sitä lisää. Lisäksi olin äärimmäisen genretietoinen. Tuo genre oli rock, lukioikäisen Villen määrittelemä hard-sellainen.

Tämä tarkoitti, että olin kaikkea muuta musiikkia kohtaan vähintäänkin välinpitämätön. Joskus innostuin suorastaan vihaamaan ja halveksimaan kehnona pitämääni musiikkilajia tai jotain yksittäistä artistia.

Rap, varsinkin suomenkielinen, sai inhostani leijonanosan. Todellisuudessa en koskaan edes vaivautunut paremmin tutustumaan Suomi-räppiin, pidin sitä vain välittömästi huonona. En suostunut hyväksymään räppiä edes musiikiksi: ”Siinähän puhutaan. Ei lauleta!” Mahtavaa argumentointia.

Rockissa oli toki aivan riittävästi sisäistämistä ja tutustumista. Tuskinpa minulla olisi edes ollut aikaa millekään räpille. 2000-luvun alkupuoliskolla kahdeksankymmentäluvun innoittama ”tukkahevi” ja ”meikkibändibuumi” sattui samalle hetkelle, kun todella innostuin musiikista. Rockista tuli jälleen näyttävää ja bändien ulosanti oli kutkuttavan vaarallista. Turmelukselle oli tilausta lukio-Villen lisäksi myös levylistoilla.

Pohjoismaiset rock-bändit tulivat minulle tutuiksi viikonloppuisin livenä (iltani eivät aina päättyneet miestenhuoneisiin) ja arkena levyillä (vähintään lainattuina tai poltettuina). Parhaat bändit tulivat Ruotsista. Backyard Babies, The Hellacopters ja Hardcore Superstar olivat lukiovuosinani 2001–2004 jopa eräänlaisia vakiovieraita Helsingin klubeilla.

Suomalainen The Flaming Sideburns oli live-villitsijänä silkkaa mahtavuutta. Ja sitten oli tietenkin uusi, vuonna 2002 comebackin tehnyt Hanoi Rocks, jota käytiin katsomassa aina kun oli pikkuriikkinenkin mahdollisuus. Kesäfestarit olivat oma lukunsa.

Samassa rock-buumissa nousseet kotimaiset meikkibändit saivat minulta kuitenkin usein jopa räppiin verrattavan tylyn kohtelun. Lovex ja Uniklubi olivat paskaa, koska ne kopioivat niitä minulle oikeita yhtyeitä. Ja toinen niistä lauloi vielä suomeksi! 

Pienen poikkeuksen teki Negative, joka taisi olla ensimmäisiä 2000-luvulla läpimurron tehneistä kotimaisista meikkibändeistä. Sarjassaan ensimmäinen sai hyväksyntäni, mutta asiaan vaikutti myös se, että Negativen laulaja, Jonne Aaron, oli yhden kaveripiiriläiseni serkku.

2000-luvun rock-suosikkieni johdattamana ahmin rokkia myös 1980-luvun alkuperäisedustajilta,

70-luvun glam-rokkareilta,

ja edelläkävijäpunkkareilta.

Jos ei musiikki uponnut, niin sitten tarina. Tarkemmin ajateltuna tarinat musiikin takana olivat usein tärkeämpiä kuin yksittäiset kappaleet.

Pitempi tukka, enemmän järkeä?

Nyt 28-vuotiaana olen kuunnellut todella paljon musiikkia, laidasta laitaan. Pidän nykyisin kovasti myös suomenkielisestä musiikista, iskelmistä progeen ja siedän räppiäkin. Lukioajan musiikkimakuni ehdottomilla edustajilla on kuitenkin aina tärkein paikka sydämessäni. Musiikin avulla on vain niin helppo palata noihin kajalin reunustamiin muistoihin. Usein pelkkä tutun kappaleen käynnistäminen riittää.

Reilu vuosi sitten, kesällä 2013, sain tilaisuuden syöksyä hetkeksi takaisin nuoruuteni mutkan kautta. Kyseessä olivat kolmekymmentävuotisjuhlat, merihenkiset naamiaiset, joihin en mitenkään keksinyt persoonallista asua.

Pitkän surffailun jälkeen koin musiikin kuuntelun avulla (jälleen kerran) valaistumisen ja keksin asuni. Lopulta saavuin helteiseen Arabianrantaan pukeutuneena ja meikattuna norjalaisen death punk -yhtye Turbonegron Happy-Tomiksi. Siinä sitten toivottelin virnistellen hyviä syntymäpäiviä.

Ehkäpä olisi virkistävää kokeilla tuota ainakin aika ajoin uudelleen? Meikkejä voin lainata vaikka vaimolta, ei tarvitse enää pihistää mutsilta. Ja vaikka annoin tukkani lukiossa rehottaa, taitaa se tätä kirjoittaessa olla jo pitempi kuin koskaan silloin. 

Ehkäpä muistoihin on jopa liian helppo palata vain kuuntelemalla sitä musiikkia. Mitäpä jos veisi nostalgianhakuisuuden pidemmälle? Meikit, kledjut ja aggressiot, mutta olisiko loppuosoite jälleen kerran se miestenhuoneen vessa?

Jos ei muuta, niin ainakin saisin varmistuksen sille, että yhden ajanjakson oli hyvä päättyä osaltani lukioon.

“Now I’ve reached that age, I’ve tried to do all those things the best I can”

Pitkä tarina ansaitsee loppuanekdootin ja työnantajani ansaitsee maininnan. Tarinan alussa kertomani synttärilahja-CD:n aloituskappaleen arvoitus nimittäin valkeni minulle viime vuonna.

Syksyllä 2013 kasasimme Elävässä arkistossa arkistomateriaalia 90-luvulta Yle Teeman Retrolissun ysärit -tv-sarjaan. Projektin aikana törmäsin täysin varoittamatta ranskalaiseen lapsimuusikko Jordyyn ja hänen vuoden 1993 hittikappaleeseensa Dur dur d'être bébé.

Tuottajamme selvitti Jordyn tarinan taustoja ja tajusin vihdoin löytäneeni kappaleen ja esittäjän tuolle ensimmäiselle omalle CD-muistolleni. Samalla sain tietää, että Jordy oli silloin 8-vuotissynttäreilläni ollut minua kolme vuotta nuorempi ja samalla maailman nuorin sooloräppäri.

Siis tuo biisi, minkä tahdit vielä täysi-ikäisenäkin soivat välillä varoittamatta päässäni, on ainakin jonkinlaista räppiä!

Onni on, että osaan nykyisin olla sinut näiden menneisyyteni korvamatojen kanssa.

PS. Lisäksi on turvallista tiedostaa, että minkäänlainen saavuttamani ymmärrys ei kuitenkaan tule koskaan muuttamaan joskus 24-vuotiaana tajuamaani tosiasiaa, että Led Zeppelin rules! Kaikki muu on vain ylimääräistä plussaa.

Kuuntelin tätä blogia kirjoittaessani kaikkien tarinassa mainittujen artistien musiikkia ja kokosin ne tälle soittolistalleAiheetta liipaten, voit tutustua täällä Elävän arkiston koosteeseen, jossa todetaan nuorisomusiikissa olleen AINA jotain vikaa.