Kerro, kerro tykkäyksin, ken on meistä kaunehin?
Julkaisin eilen Ylen Elävässä arkistossa jutun kauneusleikkauksista. Kaukaisimmat aiheesta tehdyt tv-ohjelmat löytyivät 90-luvun alusta. Samoihin aikoihin kun Yleisradion televisiotoimittajat pääsivät tirkistelemään plastiikkakirurgien viiltoja suomalaisnaisten kasvoihin, minä vietin varhaislapsuuttani rakentelemalla hiekkakakkuja itähelsinkiläisen taloyhtiön hiekkalaatikolla.
Katso Ylen Elävässä arkistossa: Kauneusleikkaukset viehätysvoimaa ja itsetuntoa rakentamassa
Ala-asteella hiekkalaatikko vaihtui nuorisotalon jumppasalin lavalla keikisteleviin pikkutyttöihin. Yhteen ääneen lauloimme Spice Girlsin kappaleita ja matkimme musiikkivideoissa nähtyjä koreografioita. Spaissarit olivat kauniita, laihoja ja itsevarmoja, ja jokaisella heistä oli oma taitonsa. Lapsena ajattelin, että viimeistään yläasteelle mentäessä minun ja ystävieni rintavarustus lähentelee samaa koko luokkaa kuin spaissareiden Gerin bosat. Tähän lienee vaikuttanut myös televisiossa 90-luvulla pyörinyt Baywatch -sarja.
Katso Elävässä arkistossa: Spice Girls ja minispaissarit
Periaatteessa muokattavissa ja jokaisen saavutettavissa oleva ihanne unelmavartalosta on ollut läsnä koko elinikäni. Mitä pienimmällä itsekriittisyydellä voin vain todeta, että se miten itse näen ja koen itseni on, ristiriidassa sen kanssa miten muut näkevät minut.
Syksyllä kuuntelin yhdessä muiden elokuva- ja televisio-opiskelijoiden kanssa Yellow Film&TV:n kehitysjohtajaa Jari Kerästä. Miestä joka on ollut tekemässä monia menestyviä tv-ohjelmia. Luento oli hyvin käytännönläheinen. Tunnin alussa Keränen nimittäin antoi meille opiskelijoille tehtävän: meidän tuli ryhmänä tunnin sisällä selvittää hänestä kaikki mahdollinen journalistisin keinoin ja päivän lopuksi esittäisimme hänelle tiivistelmän siitä: kuka on Jari Keränen? Intenethaun lisäksi soittelimme läpi hänen tuttujaan ja kalastelimme tietoja. Yhteenvedossa kävi muun muassa ilmi, että Keränen oli aikuisiällä alkanut harrastaa piirtämistä.
Vuosikymmeniin Jari Keränen ei ollut suostunut tarttumaan kynään kuin kirjoittamista varten. Taustalla vaikuttivat ala-asteen kuvaamataidon opettajan sanat Keräsen surkeasta piirustustaidosta. Aikuisiällä hän päätti aloittaa piirtämisen. Hän kertoi meille piirtävänsä kuvia itsestään päivittäin. ”En piirrä niitä siksi, että olisin sairaalloisen kiinnostunut itsestäni, vaan siksi etten voi itse nähdä itseäni.” Minä katsoin luokkahuoneessa Kerästä. Minun silmissäni hän näyttäytyi isohkona, mustiin pukeutuneena ruskean suippoparran omaavana miehenä. Kehon kieli viesti rentoudesta, istuihan hän varsin lungisti koulun epämukavalla puutuolilla. Heräsi kysymys: miten hän sitten näkee itsensä? Entä miten hän näkee minut tai opiskelijatoverini? Entä miten hän koki koosteen, jonka hänestä saimme kasattua reilussa tunnissa? Tunnistiko hän siitä itsensä?
Oletan että itseään piirtämällä Keränen tutkii omaa ulkoista olemustaan. Ja niin tutkii moni muukin. Sen miltä näytämme ulkoisesti, uskotaan kielivän myös sisäisestä maailmastamme. Ulkonäöstä on tullut yhtä kuin minä. Media-alan opiskelijana kuulen usein katkeraltakin kuulostavia kommentteja siitä kuinka vain hyvännäköiset ihmiset pärjäävät alan töissä, esimerkiksi televisiossa. On totta, että jos televisio-ohjelman look on sporttinen ja se käsittelee uusimpia liikuntaharrastuksia, ei sovi laittaa juontajaksi pyylevää henkilöä. Mutta eikö juuri tämänkaltaisista ratkaisuista saisi hyvää kontrastia ohjelmaan? Moni ylipainoinen kun voi kokea olevansa urheilullinen ja aktiivinen, mutta jos muut näkevät hänet laiskana, henkilön päässä syntyy ristiriita. Sama pätee myös hoikkiin ihmisiin, emme me kaikki harrasta liikuntaa tuntitolkulla joka päivä.
Jari Keräsen tavassa piirtää itseään ei ole mitään sinällään erikoista. Ovathan sosiaaliset mediat pulloillaan ihmisten itsestään ottamia kuvia. Englanniksi nämä itseotetut kuvat ovat saaneet jo oman termin: selfie. Taitavimmat omien kuvien ottajat osaavat sommitella itsensä mahdollisimman imartelevasti kameran eteen. Selfiet heijastelevat sitä kuinka haluamme muiden näkevän meidät. Tunnen nuoria naisia jotka osaavat ottaa itsestään hyvinkin edustavia kuvia, mutta ovat sangen kriittisiä muiden ottamien kuvien suhteen. Muut kun eivät näe heitä samalla tavalla kuin he itse. Osa saattaa esimerkiksi asettua ryhmäkuvissa aina niin, että heidän kasvojensa ”parempi puoli” on esillä.
Parhaimmat valokuvat itsestäni ovat läheisteni ottamia tilannekuvia. Kuvia ei välttämättä voi luonnehtia onnistuneiksi tai valokuvaoppien mukaiseksi, mutta ne ovat aitoja. Silmien säihkeestä heijastuu ripaus sitä sisäistä maailmaa, joka ei selfien kautta välity.
Katso Elävässä arkistossa: Facebook jyllää
Muutamia vuosia sitten zumba-villityksen ollessa suurimmillaan, tein lajista jutun opiskelijaradioon toimittaja testaa-tyyppisesti. Liikuntasali oli äärilaitoja myöten täynnä eri-ikäisiä ja kokoisia naisia.
Tunnilla koin itseni ihanan vapautuneeksi. Innostavan opettajan ohjastuksella tunsin kuinka lanteeni, keskivartaloni ja raajani liikkuivat sulavasti musiikin tahdissa. Illuusio särkyi kun satuin vilkaisemaan peiliin: lanteeni liikkuivat sivuille vain muutamia senttejä, naamani oli punainen ja tukkani pystyssä. Alkoi hävettää. Minä hölmö olin kuvitellut liikehdintäni muistuttavan edes hitusen eteläamerikkalaisen tanssinopettajan luontevaa tanssia. Kuitenkin peilistä katsovat silmät sädehtivät iloa. Tuo hetki, tuolla tanssitunnilla, kesti todellisuudessa vain muutamia sekunteja. Muistan sen silti kuin eilisen. Muistan onnen tunteen. Mitä väliä sillä oli miltä näytän, jos oloni on näin hyvä?
Katso Elävässä arkistossa: Suomi hullaantui iloiseen zumbaan
Itsestään kannattaa toki olla kiinnostunut, sillä itsensä kanssa joutuu elämänsä loppuun asti elämään. Itseensä kannattaa tutustua, sen kertovat jo lukuisat elämäntaito-oppaat. Kauneus on katsojan silmässä, mutta niin on ihmisyyskin. Se miten minä näen ihanat, kauniit ja arvokkaat ystäväni, ei välttämättä ole yhtä sen kanssa kuinka he itsensä näkevät. Minä voin kuitenkin auttaa heitä näkemään itsensä paremmin, aivan kuin he ovat auttaneet minua. Olemmehan loppupeleissä jokainen toistemme parhaita peilejä.
