Viikko ilman röökiä

”Jos mä nyt pahoinpitelen jonkun vastaantulijan tai jos mä nyt yritän lintata jonkun viattoman lattiaan, siihen ei liity mitään henkilökohtaista.”

Näin varovasti yritin diplomaattiseen ja ystävälliseen tapaani valmistella kavereitani ja työtovereitani siihen, että olen nyt lopettanut tupakanpolton.

Yli 40 vuotta tätä kesti.

Kun olin 13-vuotias keskikoululainen ja pyöräilin kouluun rennosti sätkä hampaissa, isäni yllätti takaa tulevalla autollaan.

”Riittää, että meidän perheessä on yksi tupakkamies”, sanoi isäni, eikä muuta sanonutkaan. Lopetti tupakoinnin siltä istumalta - mies, joka oli polttanut kaksi askia ”karvapersenorttia” päivässä.

Tupakoinnin vastuu siirtyi isältä pojalle ja muut sisarukset - minua vanhemmatkin - seurasivat reipasta esimerkkiäni.

Tupakkalaki savuntorjuntaan

Toimittajaurani alussa olin lehdessä töissä ja meitä oli sullottu samaan pieneen huoneeseen neljä ihmistä: Tommi, Raija, Anja ja minä.

Teimme omasta mielestämme hemmetin hyviä juttuja - ja rööki paloi jokaisella neljällä - toisessa kädessä tietysti kahvimuki, toimittajan perusvarustus. Iltapäivällä  koppero, jossa ei ollut alkeellisintakaan ilmanvaihtoa, oli kuin riihisauna mustana savusta. Hyviä juttuja tuli, mutta henki ei kulkenut, ei edes se Pyhä Henki.

Kävi kyllä monet kerrat mielessä, että tästä ei hyvää seuraa.

Päätoimittajapestin jälkeen ryhdyin tekemään töiden ohella väitöskirjaa ja olin Oulun läänissä YLEn päällikkönä. Alueitten ohjelma-aika kaksinkertaistettiin. Kainuu eriytettiin omaksi ohjelma-alueeksi. Ei tästä mitään tule, jos mä nyt lopetan tupakanpolton.

Menin Radio Suomeen ohjelmajohtajaksi. Johdettavana oli 30 toimitusta ja yli 500 ihmistä. Edessä oli alueellisten tv-uutisten perustaminen, saneerauksia, irtisanomisia ja muita haasteita. Ei tästä mitään tule, jos nyt lopetan tupakanpolton.

Menin käynnistämään Elävää arkistoa ja YLE Areenaa. Ei tästä mitään tule, jos nyt lopetan tupakanpolton.

Aina löytyi syitä, miksi ei.

Johtava työterveyslääkärimme Aslak Savolainen on taitava ja arvostettu lääkäri. Ei tullut suoranaista moitetta - jota olisi voinut sanallisesti vastustaa - mutta sivulauseessa oli rivien välissä hienotunteinen viesti: ”Lopeta toi sauhuttelu.”

Viimeksi kulunut vuosi on ollut kauheaa tämän tupakoinnin kanssa.

Askin olen päivässä vetänyt ja miltei kaikki töissä. Aamulla musta kahvi ja kolme tupakkaa. Kokoustauolla ja kokousten välissä kannattaa polttaa vähän varastoon, neljäkin ehtii, koska ei tiedä, milloin seuraavan kerran pääsee savuille.

Anoppilani joulukirkosta ja kerran kesken hautajaisseremoniankin kävin röökillä.

Runsas viikko sitten tuli tunne, että nyt tämä riemu loppuu.

Tuli kunnon flunssa. Kakomista, yskimistä ja räkimistä - tavanomaista - mutta ei lopukaan. Ensimmäistä päivää vuosikymeniin on niin kipeä, ettei saatakaan polttaa, ei siis yhtäkään tupakkaa.

Nyt tätä pahaa oloa on hyödynnettävä! Nyt lopetan, oli perimmäinen ajatus.

Miten mä tään lopetan? Teen siitä niin julkisen, että en enää kehtaa polttaa.

Kerroin kotona ja töissä. Kirjoitin Facebookiin 130:lle kaverille, että lopetan tupakanpolton - ja sehän olikin kova sana se. Facebookin kautta tuli sellainen kaverien kannustusvyöry, että sitä ei voi pettää. Sosiaalinen media toimi sosiaalisena painostuskeinona, kuten toivoinkin, kun asian sinne julkistin.

Helppoa ei ole ollut. Nikotiinipurkkaa olen vätkytellyt ja saattaa olla, että työterveysasemaltakin tarvitsen apua, mutta nyt tämä on loppu. En perhana anna periksi!

Ja kun kuukausi tulee täyteen, järjestetään kansalaispäivälliset Hartwall-Areenalla. Vai olisiko joku muu vähän suurempi paikka vapaa?