Aikakoneella lapsuuteen
Avasin lauantai-iltana television muiden toimien ohessa. Ruudussa huojui hieman kömpelön oloinen iskelmälaulaja. Pehmeät valot pyyhkivät pientä tanssilavaa, orkesteri soitti taustalla, tanssilattian ruuhkassa ihmiset taipuivat säveliin.
Yksiöni nurkassa nököttävä televisio muuttui aikakoneeksi. Muutamassa sekunnissa se siirsi minut yli kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Muistin kuinka lauantaisin kotona saunottiin ja saunan jälkeen syötiin vaniljajäätelöä ja mansikkahilloa ja katsottiin ohjelmaa, jossa laulettiin iskelmiä yleisön tanssiessa. Silloin ei ollut kiire minnekään, perhe oli yhdessä, sai valvoa myöhään ja herkutella, oli lämmin ja turvallinen olo.
Tietyt kuvat tai äänet, voivat pelkkää muistelemista tehokkaammin viedä meidät jo kauan sitten unohtuneeseen hetkeen.
Moni suomalainen iskelmä ja niiden esittäjä on iskostunut tajuntaani jo lapsena ja niiden kuuntelu ja katselu on yhtä aikaa tavattoman hupaisaa ja haikeaa. Niitä kuunneltiin kotona, ne liittyivät kesiin mummolassa kun katsottiin tangomarkkinoita ja moniin automatkoihin.
Elävältä arkistolta on toivottu usein mm. radio- ja tv-ohjelmien tunnuksia, juuri sellaiset arjessa toistuvat äänet ja kuvat voivat jäädä vahvasti mieleen ja linkittyä menneisyyteemme.
Lasten TV, Puoli Kuusi -tunnus
Muistan Pelle-Hermannin Pikku Kakkosesta. Aina kun ohjelman alkutunnus ilmestyi ruutuun, piilouduin isän selän taakse. Pelle-Hermannissa oli jotain pelottavaa, vaikka halusinkin sen aina katsoa. Nyt kun katson vanhoja jaksoja, muistan yhä sen salaperäisyyden tunteen mikä hahmoon kätkeytyi ja turvallisen selän, jonka takaa saatoin sitä kurkkia.
Tutuksi tulleen ohjelman katsominen voi tuoda turvaa ja lohdutusta. Ehkä oma elämä oli paremmin silloin kun ohjelmaa esitettiin ja sen katseleminen muistuttaa niistä ajoista. Tai ehkä ohjelman hahmot tulivat niin tutuiksi että heidät haluaa vielä joskus nähdä uudelleen kuin vanhat ystävät.
Huomaan välillä katsovani kyynisesti monia ohjelmia ja ihmetteleväni niiden suosiota. Mutta sitten ymmärrän, ettei se olekaan niin yksinkertaista.
Muistan miten hauskaa oli katsoa isän kanssa Uuno Turhapuroa tai miten vaikuttava Susikoira Roi oli lapsena. Muistan kun mummo soitti vakavan sairaskohtauksen jälkeen sairaalasta ja tokaisi turhautuneena puhelimeen että ”ei edes Dallasia antaneet katsoa” ja äidin kanssa naurettiin että mummo taitaa olla kunnossa. Mummi seurasi Dallasia joka ilta ja kertoili mielellään mitä sarjan hahmoille kuuluu.
Mieleen on jäänyt myös kuinka hypin television edessä riemusta kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Ja kuinka isä aina naureskeli kun äiti, minä ja sisko arvosteltiin Linnan juhlien asuja. Hän sanoi juhlien katselun ja meidän ”selostuksen” kuuntelun olevan hänelle parasta viihdettä.
Televisio on ollut monen olohuoneen keskipiste jo pitkään. Sen ympärille on keräännytty kokemaan yhteisiä tarinoita kuin leirinuotiolle. Television ääressä on tullut itkettyä ja naurettua, tylsistyttyä ja lohduttauduttua, herättyä ja nukahdettua. Arkipäiväisyys, se että jokin toistuu arjessamme, linkittää sen omaan elämäämme vahvasti ja katsomishetket luovat ohjelmille aivan uusia henkilökohtaisia merkityksiä. Ohjelmien seurassa rentoudutaan työpäivän jälkeen, käsitellään omia murheita, helpotetaan yksinäisyyttä ja haaveillaan.
Televisio on toisinaan passivoiva kapistus, mutta joskus se voi olla ainut kosketus ulkomaailmaan kun on yksin kotona, eikä voi soittaa kellekään tai ole aloitekykyä surffata netissä. Ystäväni kertoi, että Conan O'Brien ”pelasti” hänet aikoinaan. Elämässä oli tapahtunut rankkoja asioita ja hän oli usein masentunut. Jokailtainen Conanin show kantoi ahdistavan illan yli ja muistutti keveämmästä maailmasta.
Internetin aikakaudella arvostan joskus televisiota, jonka voin vain napsauttaa päälle ja antaa sattuman päättää mitä katson. Sen ansiosta on tullut nähtyä pääkoppani tomuja ravistelleita dokumentteja, joita en ikinä olisi etsinyt varta vasten netistä tai kuunneltua vanhaa iskelmää ja palattua hetkeksi lapsuudenkodin sohvalle.
Laajenisiko vai kapenisiko ajattelumme jos valitsisimme jatkuvasti itse kaiken mediasisällön tai vaikuttaisimme aina tarinoiden kulkuun?
Sisältöjä valikoimalla voi suoda itselleen ajattelunvapauden jota eivät mediatalot ohjaile. Mutta niin voi myös näppärästi luoda vain omia käsityksiä vahvistavan maailman. En voinut olla hykertelemättä kun eräs sukulaiseni tuskaili kun hänen seuraamassaan tv-sarjassa eräs päähenkilöistä paljastuikin homoksi. Hänen maailmaansa eivät ”hinttaripellet” kuuluneet ja hän oli selvästi närkästynyt kun moinen ”pelleily” tulikin tv-ohjelman kautta niin lähelle ja vieläpä pidetyn hahmon muodossa.
Odotan innolla mitä omien käsityksieni haastajia jatkossa keksitään, jottei televisiosta tulisi vain nostalgiaväline.
Iskelmälaulaja jatkaa pönötystään kuvaruudullani. Kliseisiä sanoja rakkaudesta, kököt lavasteet, värivaloja, ruuhkassa hassusti tanssahtelevia suomalaisia, kyynärpäät viuhuvat… juuri sellaista kuin muistinkin.
