Psyykkinen ensiapu ei tee hullumpaa

Vuosia sitten Kampin asemalla luokseni tuli hermostuneen oloinen mies, joka kertoi aikovansa hypätä metron alle. Ja pyysi, etten antaisi hänen tehdä sitä. Lähestyvän metron ääni kuului jo tunnelista, miettimisaikaa oli muutamia sekunteja. Mitä sinä olisit tehnyt?

Muistan oppineeni jo yläasteella mitä tulee tehdä, jos kohtaa tajuttoman ihmisen. Ensiksi on tarkastettava hengittääkö hän. Muovisen nuken avulla luokassa sitten opeteltiin, että 30 painallusta ja kaksi puhallusta. En ole onneksi vielä tarvinnut näitä taitoja. Mutta lukuisia kertoja olisin tarvinnut taitoja ja tietoja kohdatessani henkisesti lamaantuneita ihmisiä, sekä kahlatessani läpi oman mieleni mustista aukoista.

Kyllä se siitä!

Katselin kerran, kun pelastushelikopteri saapui onnettomuuspaikalle ja joukko ammattilaisia ryntäsi onnettomuuden uhrin luokse. Mietin millainen ensiapuryhmä silloin saapuu, kun mieli murtuu. Usein on hyvin hiljaista. Moni yrittää pärjätä yksin. Lääkäriin asti uskaltautuneille käteen saattaa jäädä pelkkä lääkeresepti. Läheisten neuvot saattavat olla tragikoomisia: ”piristy”, ”kyllä se siitä”, ”ryhdistäydy”.

Keinomme henkisen hädän keskellä ovat hämmentävän heiveröiset ja oman tietämättömyytemme sumentamia. Henkisellä hädällä tarkoitan mielenterveysongelmia, joilla on nimi kuten masennus tai psykoosi, mutta myös niitä pienempiä kriisejä ja traumaattisia kokemuksia, jotka usein eskaloituvat pahemmiksi, jos niitä ei kohdata.

Omia henkisiä selviytymiskeinoja ei juuri etukäteen pohdita, vaan räpistellään menemään sillä, mitä on kotoa opittu. Moni purkaa pahan olonsa vuodesta toiseen muiden niskaan, toinen hukuttaa sen alkoholiin, kolmas käpertyy itseensä. Huonoista malleista on suorastaan ylitarjontaa. Toinen ääripää ovat hyvää elämää myyvät ammattilaiset, elämäntapavalmentajat, Mindfulnes-kouluttajat sekä lukuisa joukko guruja, jotka koettavat tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaista liiketoimintaa.

Ilokseni olen huomannut, että viime vuosina psyykkisestä avusta on alettu puhumaan kansalaistaitona. Vuonna 2012 julkaistiin kirja ”Hädän hetkellä - psyykkisen ensiavun opas” ja Mielenterveysseura järjestää ”Mielenterveyden ensiapu” –koulutusta. Asenteissa ja ennakkoluuloissa on silti vielä paljon työtä. 

Usein henkiset voimavarat ja ihmissuhteet otetaan tarkasteluun vasta, kun ihmisellä on jo mielenterveyden kanssa ongelmia. Miksei aiemmin? Siinä missä mittaamme säännöllisesti verenpainetta, voitaisiin arvioida muitakin paineita ja kartoittaa ihmisen voimavaroja ja ihmissuhteita, jo etukäteen, kun on vielä voimia tehdä elämäänsä perusparannuksia. Yritysmaailmassa yhtenä menestyksen salaisuutena pidetään verkostoitumista. Jos samalla pieteetillä keskittyisi rakentamaan aitojen ihmissuhteiden verkkoa, tulisi samalla saaneeksi ihan ilmaisen turvaverkon, joka voi koitua joskus pelastukseksi.

Ja parannuksia on helpompi tehdä, kun perustukset ovat kunnossa. Ihminen ei valitettavasti synny tähän maailmaan tunneälyä omaavana myötätuntoisena olentona, vaan kaikki pitää oppia. Jos siihen ei panosteta vaikkapa kouluissa, jätetään ihmiset sen varaan mitä kotoa opitaan. Silloin syntyy yhteiskunta, jossa lapsena saatu psyykkinen perintö määrittelee ikävän paljon ihmisen tulevaisuutta.

Voimakas lääke ja lievä tuki vai toisinpäin?

Itsetuhoisuus, psykoosi, masennus, unettomuus, ahdistuneisuus, paniikkihäiriö, traumaperäinen stressi, uupumus, siinä asioita joita tulemme takuulla kohtaamaan elämässämme ja usein myös itsessämme. Ja yhä niitä hävetään ja hyssytellään piiloon.

Sinänsä ei ole ihme, että ihmiset pelkäävät myöntää ongelmiaan. Historia on täynnä kauhukertomusten veroisia kuvauksia mielenterveysongelmiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista. Lobotomia, epäinhimilliset laitokset ja pakkosteriloinnit olivat todellisuutta. Ihmisen henkisiin ongelmiin on suhtauduttu julmasti niin lääkäreiden kuin kanssaihmisten osalta. Mikähän siinä, on että selvästi silmällä havaittavia ja helposti mitattavia sairauksia kunnioitamme, mutta henkiset ongelmat saavat suorastaan väkivaltaisen kohtelun.

Lääkärit eivät ole olleet ainoita, joilla on vaikeuksia suhtautua mielen ongelmiin. Usein läheiset joko välttelevät, tai sitten tuputtavat neuvoja, joilla ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen tiedon tai edes myötätunnon kanssa. Ehdotankin, että jos löydät itsesi tarjoamasta neuvoja mielensä särkeneelle, kokeilekin vain kuunnella tai koskettaa. Voit myös tarjoutua tekemään jotain konkreettista, vaikka käymään yhdessä kaupassa. Neuvoja voi kysyä myös mielenterveysseuroilta, kunhan voittaa ensin omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa.

Vuonna 1998 Keroputaan sairaalassa Torniossa uskallettiin toimia toisin. Siellä kokeiltiin, voisiko psykoosin hoitoon tarkoitetut vahvat lääkkeet vaihtaa menestyksekkäästi terapeuttiseen hoitoon ja potilaan ammattimaiseen tukemiseen. Psykoosi on vakava mielenterveyden häiriö ja usein sairastuneen itsensä lisäksi, se aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa myös läheisille ja hoitohenkilökunnalle. Asiaa käsittelevässä uutisjutussa psykologi Kauko Haarakangas toteaakin, että joskus tuntuu, kuin lääkitystä käytettäisiin helpottamaan muiden ahdistusta. Torniossa uskaltauduttiin silti kokeiluun, jossa psykoosiin sairastuneelle annettiinkin vain lievä lääkitys, mutta voimakas toisten ihmisten tuki. Ammattitaitoinen hoitoryhmä tuli suoraan sairastuneen kotiin ja paikalle pyydettiin myös sukulaisia ja ystäviä. Kriisin alkuvaiheessa voitiin tavata jopa päivittäin ja ammattilaisten tehtävä oli tuoda tilanteesiin turvallisuuden tunnetta ja toivoa. Ja mikä hienointa, sietää itse sekä auttaa muita sietämään alkuvaiheen ahdistusta ja neuvottomuutta. Hoito osoittautui tehokkaaksi. Kahden vuoden jälkiseurannassa yli puolet potilaista oli täysin oireettomia, kun normaalisti vain viidesosa saatiin oireettomiksi. Hankkeessa mukana olleet sairaanhoitajat näkivät tärkeänä myös sen kokemuksen, kun apu tuleekin auttavista ihmisistä ja omasta turvaverkostosta. Silloin ihminen oppii turvautumaan muuhunkin kuin lääkkeisiin ja sairaalahoitoon.

Vaikka ihmiselle itsellään olisi motivaatiota parantua ja voimia hakea apua, ei asioita ole tehty kovin helpoksi. Monimutkaiset käytännöt hoitoon ohjaamisessa ja vuosikymmeniä jäljessä laahaava korvaussysteemi tekee terapiasta yhä luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Aivoja voi ajatella kuin kimppuna lihaksia. Se tottuu vuosien aikana liikkumaan tietyllä tavalla. Jotta se oppii pois vanhoista malleista, tarvitaan jatkuvaa ja tarpeeksi usein toistuvaa harjoitusta.

Yhteiskunnalle kuntoutukseen satsatut summat olisivat lopulta pieniä, sillä yhden ihmisen pitkäaikainen laitoshoito tai työkyvyttömyyseläke tulee kalliimmaksi kuin ajoissa aloitetut kevyemmät hoidot sadoille. Onneksi positiivisiakin esimerkkejä uudenlaisista toimintatavoista löytyy mm. Lappeenrannasta ja Hämeenlinnasta, jossa on herätty huolehtimaan varhaisesta ja helposta avun saannista.

Zombeja olohuoneessa

Psyykkinen apu ei saisi olla vain lääkkeiden ja terapeuttien varassa. Jokainen on vastuullinen huolehtimaan mielenterveydestään, muttei voi tehdä sitä pelkästään yksin. Länsimaissa on tapana ajatella mielenterveyden ongelmia ihmisen henkilökohtaisena ongelmana ja usein vieläpä omana syynä. Afrikasta ja Intiasta löytyy virkistäviä tapoja ajatella toisin. Mielenterveysongelmat nähdään koko yhteisöä koskevina ongelmina ja hoidonkin kohteena on usein yhteisö tai perhe. Häiriön ei ajatella johtuvat ihmisestä itsestään vaan ulkoisesta pahasta, kuten pahoista hengistä. Kuulostaako hullulta? Mutta samalla kenties helpottavalta, kun ongelmaa ei kytketä ihmisen persoonaan. Manaushoito herättää varmasti epäilyksemme, mutta hoidon tehokkuus saattaakin, demonien karkotuksen sijasta, piillä yhteisöllisyydessä ja perheen mukanaolossa. Dokumentaristi Jouko Aaltonen on kuvannut kiinnostavasti tätä prosessia elokuvassaan Kusum.

Toimittaja ja kirjailija Andrew Solomon kertoi masennusta käsittelevässä hienossa TED-puheessaan esimerkin Ruandasta. Vieraillessaan paikallisten kriisityöntekijöiden luona, he kertoivat ongelmistaan länsimaisen terveysjärjestön kanssa. Järjestöllä oli ruandalaisten mielestä outo tapa hoitaa ihmisiä, koska he eivät vieneet heitä ulos, eivät käyttäneet musiikkia, eivätkä ottaneet hoitotapahtumaan mukaan muita yhteisön jäseniä. Sen sijaan he ottivat jokaisen ihmisen ”yksitellen pieneen huoneeseen ja antoivat heidän puhua tunnin ikävistä asioista, joita heille oli tapahtunut”. Ruandalaiset pyysivät järjestöä lopettamaan moisen hullutuksen.

Mielenterveysongelmat ovat siitä hienoja, että ne haastavat meidät toimimaan toisin ja hoitamaan ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Ihmisessä ei ole on/off -painiketta, vaan lukuisia tiloja ja välimuotoja. Silti teemme jaon sairaisiin ja terveisiin, työkyvyttömiin ja työkykyisiin. Moni tarvitsi välillä joustoa, sitä ettei tarvitsi antaa sataa prosenttia vaan kolmekymmentä kelpaisi ilman, että uhkana ovat potkut tai sairasloma.

Zombie-sarjojen ja -elokuvien paljouden keskellä olen miettinyt, että zombit ovat aika hyvä symboli mielenterveysongelmille. Zombitarinat heijastavat pahimpia pelkojamme ja yksi yhteiskuntamme iso mörkö on masennus. Vakavasti masentuneet taikka vahvasti ylilääkityt ihmiset todella muuttuvatkin zombeiksi, tyhjyyteen tuijottavina silmineen. Nykyaikana zombin kohtaamisen pelko ja zombiksi muuttumisen pelko on alati läsnä. Ehkä tosielämän zombie janoaa kadonnutta yhteyttä itseensä ja toisiin.

Metro lähestyi tunnelista, katsoin miestä suoraan silmiin ja sanoin rauhallisesti ”En anna sun hypätä”. Tuijotimme toisiamme hievahtamatta, metro liukui asemalle ja ihmisvilinä täytti asemalaiturin. Mies sanoi lopulta kiitos, ja poistui rullaportaisiin ennen kuin ehdin sanoa enempää.

Elävässä arkistossa on nähtävillä useita mielenterveysaiheisia ohjelmia eri vuosikymmeniltä. Niissä näkyy myös aikansa asenteet ja ennakkoluulot.

Tietoutta mielenterveydestä ja selkeyttä käsitteisiin löytyy mm. Mielenterveyden keskusliiton sivuilta. Mielenterveyden ensiapu -koulutuksista löytyy tietoa Mielenterveysseuran sivuilta.