Junassa aikuinenkin taantuu taas lapseksi

Kohtuullisen tuoreena junatyömatkalaisena olen saanut todistaa jotakin karmaisevaa. Ikänsä puolesta aikuiseksi luokiteltavat ihmiset käyttäytyvät kohtuuttoman ala-arvoisesti, junassa. Kaameus alkaa jo laiturilta. Omat kuppikuntansa, jo useamman vuotta kulkeneet junatutut, vaihtavat aamun kuulumiset ja miettivät, jälleen kerran, kuinka paljon juna tänään on myöhässä. He linnoittautuvat raiteen viereen ja varaavat ”parhaat paikat”, jotta pääsevät junaan ensimmäisenä. Tapahtuma muistuttaa erehdyttävästi kouluaikoja, jolloin ala-asteella koulubussiin tai taksiin jonotettiin.

KATSO: Koulukyyti v. 1979

Kun juna vihdoin saapuu, alkaa hiljainen hampaiden kiristely ja kyynärpäätaktiikan hiominen. Junassahan on vain rajoitettu määrä paikkoja, mutta tällä puolentoista kuukauden kokemuksella niitä on riittänyt aina jokaiselle halukkaalle.

Paikkajaossakin tuntuu olevan kahden kerroksen väkeä. On niitä jotka ryntäävät ikkunapaikalle ja istuvat mahdollisimman leveästi ettei kukaan vain tule viereen ja niitä, jotka linnoittautuvat takkinsa ja pienen läppärinsä kanssa käytäväpaikalle.Läppärilaukulle jätetään totta kai oma penkki, ikkunan viereen. Sama ilmiö tapahtuu lasten keskuudessa, hieman erilaisena. Silloin tapellaan siitä kuka pääsee kenenkin viereen ja kuka joutuu etupenkkiin. Lapsetkin varaavat paikkoja, mutta vain bestikselleen.

Nyt kun olemme kaikki istuutuneet mukavasti omalle paikallemme, tapahtuu jotakin perikummallista. Kännykät, kirjat ja läppärit on kaivettu esille ja nyt on aika päästää ne valloilleen. Joka IC-junatyypin vaunussa on ainakin kaksi äänieristettyä puhelinkoppia vaunua kohden, mutta sinne tuntuu olevan hankala löytää.

Työ-, perhe- ja pettämisasiatkin on siis luontevaa hoitaa omalta paikaltaan, kunnolla selostaen koko vaunulle. Mitähän työnantaja mahtaisi sanoa, kun kuulisi, että monen sadantuhannen euron kaupat menivät sivusuun vain koska kilpasisko tai veli sattui istumaan ja kuulemaan mehukkaasta mahdollisuudesta junassa? Entäpä jos miehesi/vaimosi sisko tai serkku sattuu istumaan parin penkkirivin päässä, kun kerrot ah niin ihanasta viimeyöstä ”työmatkalla”? Kaiken huippu taitaa olla perheriita, joka käydään samalla kaavalla puhelimitse joka päivä. Kyse on autosta, jolla vaimo ajaa, mutta jonka junassa istuva mies omistaa. Asiaa lienee tuskin tarve enempää selostaa. Mutta onhan nyt varmasti kaikille selvää, että mies omistaa tämän auton. Jolla vaimo kehtaa ajaa. Ja ihan vielä päivittäin.

KATSO: Kotikadullakin työmatkalla on ollut uskottomat seuraukset

Ihanaa, olemmekin jo päätepysäkille. Ahtaudumme kaikki aikuiset 10 minuuttia ennen kuulutusta pienille käytäville jonottamaan oville, tai mikä vielä mukavampaa, lähdemme kävelemään vaunusta numero kuusi kohti ensimmäistä vaunua. Näin ollen olemme laiturilla n. 50 metriä edempänä kuin ne muut jotka nousevat omasta vaunustaan pois. Se 15 sekuntia pidempään kävelyä laiturilla olisikin työpäivän kannalta katastrofaalista. Ihanaa tämä työpäivän mittainen lepo, joka vaaditaan, jotta kestää saman ruljanssin takaisinpäin.

VR:n ongelma ei siis ole aikataulussa pysyminen, sen se on mielestäni hoitanut vähintäänkin kohtuudella kaukoliikenteessä. Ehkä juuri me ihmiset teemme siitä viisi minuuttia pidemmästä junamatkasta kaameamman. Välillä tätä käytävätaklailua katsellessani en ole voinut välttyä silmäilemästä, miten lapset käyttäytyvät junassa. Yllätyksekseni he olivat niitä, jotka istuivat hiljaa ja pelasivat korttia. Kysymykset koska me ollaan perillä tulevat siltä vähän vanhemmalta sukupolvelta.

Junamatka uudella italialaisella on siis elämys niin kuin Ukko-Pekalla konsanaan, suosittelen jokaiselle aina silloin tällöin! VR:n henkilökuntakin voi yllättää matkailijan positiivisesti, nimittäin tämän kevään kuulutukset ovat olleet huippuluokkaa!

KATSO: Kun Pendolinot saapuivat Suomeen

KATSO: Junia Elävässä arkistossa