Onnea Viro!
En ikinä unohda sitä tunnetta, kun seisoin pimenevässä illassa 23. elokuuta 1989 Tallinnan keskustassa yhtenä pienenä lenkkinä ihmisketjussa, joka vaati vapautta Virolle, Latvialle ja Liettualle.
Tallinnasta Vilnaan ulottuva, kahden miljoonan ihmisen muodostama, 600 kilometriä pitkä ihmisketju oli vaikuttava vastalause Hitlerin ja Stalinin salaista sopimusta vastaan.
Tämä 50 vuotta aiemmin solmittu sopimus oli alistanut Baltian maat kommunistisen Neuvostoliiton käskyvallan alle. Sama sopimus määräsi myös meidän kohtalomme. Myös Suomi kuului sen mukaan Stalinin ja Neuvostoliiton etupiiriin.
Nyt oli sopimuksen vuosipäivä. Se, että ulkomaalaisena osallistuin mielenosoitukseen Virossa, ei ollut tietenkään korrektia. Historiallinen hetki ja virolaisten tyyni päättäväisyys tekivät kuitenkin syvän vaikutuksen.
Hiljainen, rauhallinen ja arvokas mielenilmaus oli vahva viesti historiallisesta käännekohdasta. Kansan kaipuu vapauteen on niin vahva, että muutoksen oli pakko tulla.
Suomen ja Viron historia ovat monesti kulkeneet samoja uria. Kun Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918 itsenäistyivät ensimmäisen kerran, oli Suomen hetkeä aiemmin saavuttama itsenäisyys saman prosessin osa.
Myös valtiosäännössä, hallitusmuodossa ja maailmansotien välisessä poliittisessa kehityksessä on paljon yhtäläisyyksiä. Sotaan johtanut kehitys vei kuitenkin eri urille.
Salaisen sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto vaati syksyllä 1939 Baltian maita ja Suomea luovuttamaan alueita sotilastukikohtia varten. Kun Baltian maat taipuivat Moskovan painostukseen edessä, Suomi ei taipunut ja joutui talvisotaan. Edessä oli "105 kunnian päivää" kestänyt taistelu olemassaolosta. Sitä seurasi jatkosota, joka vaati Suomelta vielä suuremmat uhrit.
Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat. Ja kun Viro, Latvia ja Liettua menettivät itsenäisyytensä, Suomessa pelättiin samaa kohtaloa.
Sodan jälkeen Baltian maat alistettiin kommunistiseen komentoon neuvostotasavaltoina. Suomi puolestaan taituroi Paasikiven ja Kekkosen johdolla kylmän sodan maailmassa ja yritti olla ärsyttämättä naapurin äkäistä karhua.
Myös 20 vuotta sitten Virossa, Latviassa ja Liettuassa elettiin jännittäviä aikoja. Laulavana vallankumouksena käynnistynyt liikehdintä johti siihen, että Viron parlamentti julisti hätäistunnossa maansa uudestaan itsenäiseksi.
Neuvostoliitossa oli tapahtunut vallankaappaus, kun kommunistisen puolueen vanhoillinen siipi yritti palauttaa vanhan komennon Gennadi Janajevin johdolla. Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikalle haluttiin piste, koska se näytti johtavan Neuvostoliiton hajoamiseen.
Suomessa Neuvostoliiton vallankaappausta ja Baltian maiden itsenäistymistä seurattiin kauhulla. Presidentti Mauno Koivisto ja muu ulkopoliittinen johto näkivät lähialueillaan tapahtuvan muutoksen uhkana ja noudattivat pidättyväistä linjaa.
Virallinen Suomi ei rohjennut Viroa julkisesti tukea, vaikka kansan myötätunto oli Viron vaatimusten takana. Jopa Yleisradion suuntaan sateli aluksi korkean tason moitteita siitä, että Baltian itsenäistymiskehityksen uutisointi on väärillä urilla.
Kukaan ei osannut ennustaa, mitä Vilnassa, Riiassa, Tallinnassa ja Moskovassa lopulta tapahtuu. Puna-armeijan tankit ja erikoisjoukot vyöryivät kohti Tallinnaa. Pelättiin väkivaltaa ja verilöylyjä.
Näihinkin tapahtumiin liittyy myös henkilökohtaisia muistoja. Sattumalta virolaiset ystävämme Kyllike ja Matti Reimann olivat juuri silloin perheineen konsertoimassa Suomessa - ulkoministeri Lennart Meren myöntämän erikoisluvan turvin. Tapahtumien vyöry yllätti kaikki. Illan uutislähetyksiä seurattiin jännityksellä.
- Olisiko teidän viisainta jäädä Suomeen ja katsoa, mihin tilanne Virossa kehittyy?
- Ei. Viroon me menemme. Tapahtui mitä tapahtui! kuului päättäväinen vastaus.
Tätä kirjoitettaessa tuli Tallinnasta ystävällinen ja lämminhenkinen puhelinsoitto:
- Hyvää itsenäisyyspäivää, Kyllike ja Matti!
- Palju onne, Eesti rahvas!
