Veren varas Kyrööjjoella
Olen kotoisin latomereltä ja lakeuden kasvattina leikkinyt verellä lapsesta saakka vailla rauran puutesta. Kun koostin Elävään arkistoon videoita Pohjanmaan tulvista, havahduin vähän väliä liitelemästä lapsuusmuistoissa pitkin alavien maiden rannattomia tulvajärviä.
Lapsuudenkodistani on matkaa merenrantaan yli 70 kilometriä. Kotikuntaani halkova Etelä-Pohjanmaan suurin jokikin on lappilaisten mukaan pelkkä luoma verrattuna pohjoisen uhkeisiin uomiin. Niinpä en olekaan koskaan ajatellut itseäni erityisemmin veden kasvattina. Mutta kun katselin läpi lukuisia uutisjuttuja ja ohjelmia tulvivista lakeuksista, tajusin, että pihoille ja pelloille paisuva vesi on osa sielunmaisemaani. Muistan, kun alakoululaisena ulkomaanreissulla hakeuduin koti-ikävän iskettyä merenrantaan. Ajattelin silloin, että meren ääretön ulappa on se rauhoittava elementti. En miettinyt itsessään vettä, vaan kotoista tunnetta, kun ei heti silimä pökkää. Piti kuitenkin matkata muutama vuosikymmen merenrantakaupunkiin asumaan ja vanhoja filmejä katsomaan, jotta huomasin kasvaneeni merenpohjassa veden ympäröimänä.
Kun annoin itseni vajota nostalgiaan, huomasin, että monet rakkaat ja rumatkin muistot liittyvät veden voimaan. Keväisin tulvien lähestyessä alkoi savipohjainen tie kuplia. Mudasta saattaisi nousta mutantti – muutama oli jo ehkä noussutkin ja muuttanut minun äitini ja kaverini isän ankariksi tiukkapipoiksi. Mutanttimuutosta voisi epäillä, jos niskaan olisi pistetty koristepäinen piikki. En kyllä uskaltanut kovin tarkkaan äitini niskaa tutkia; piikin tuntomerkit ja mutanttiuden oireet olivat muutoinkin kaverini kertoman varassa, sillä itse en ollut saanut pelottavaa elokuvaa katsoa ja kaverinikin oli nähnyt ovenraosta salaa vain osan. Mutta yhtä kaikki: sulava routa, lähestyvät tulvat ja kupliva muta liittyvät lapsuuden tummiin vesiin.
Kun tulvat syöksivät pelloille ja katkoivat tiet, toivoin niiden kohoavan entisestään. Haaveilin uintimatkoista kouluun ja pohjalaispitäjän muodonmuutoksesta gondolikaupungiksi. Koulumatka taittui kuitenkin polkupyörällä, kun otti kuivalta maalta vauhtia ja piti jalkoja pyöränsarvilla, eikä vesi koskaan tullut meillä sisään saakka, vaikka sitä välillä hartaasti toivoin. Jokirannan asukkaiden kevätevakkous kuulosti seikkailulta ja uusien tavaroiden hankinta vettyneiden tilalle hienolta.
Tulvahuiput taittuivat, kun tulvantorjuntatyöt etenivät. Rakennettiin patoja, pengerryksiä ja tulva-altaita sekä sahattiin jäitä. Joutsenjärvet kutistuivat lammiksi, keväistä tuli kuivakkaampia, kun jännitys laantui. Mutta penkereet kuluvat, pumputkin pysähtyvät, ihmiset unohtavat ja kevät pääsee yllättämään vuolaana virtana monena vuonna.
1990-luvulla ennen netin joukkovoimaa oli uutistoimituksessa erimielisyyttä Etelä-Pohjanmaata halkovan tulvajoen oikeinkirjoituksesta. Soitin isälle varmistaakseni, että onko se joki siellä Kyrönjoki vai Kyröjoki, kuten jotkut väittivät. — Kyrööjjoki, isä vastasi. — Niin, mutta onko siinä keskellä ännää vai ei? — Kyllä se on KYRÖÖJJOKI.
Katso Elävässä arkistossa: Taas tulvii Pohjanmaa — taltioita seitsemältä vuosikymmeneltä
