Aikamatkalla papan nuoruuteen
Kauniina kesäiltana ajelin yksin mökiltä kotiinpäin radiota kuunnellen. Vanhojen koivujen kaartuessa auton ylle ja soratien kolistessa alla, radiosta alkoi soida kuin tilauksesta Arttu Wiskarin Mökkitie. ” Ukki kertoi jatkosodasta, siitä alikersantti Rokasta. Emmä tuolloin mistään tajunnut, nautin vain lomasta”.
Kuinka sitä lapsena ei osannut arvostaa sitä tietoa ja niitä kokemuksia, joita isovanhemmilta olisi voinut saada? Silloin sitä halusi suunnata elämässään vain eteenpäin ja ymmärtää tulevaa. Nyt kahdenkymmenen vuoden päästä, kun tiedonsaanti ei enää ole mahdollista, janoan sitä enemmän kuin koskaan aiemmin.
Olen saanut infoähkyn nykytiedosta, sodista,ilmastonmuutoksesta, terrorismista, päihteistä, rasismista, valtataisteluista, ekologisuudesta, epäreilusta markkinataloudesta japoliittisesta epävakaudesta, haluan epätoivoisesti tavoittaa edes pienen palan mennyttä, jotta ymmärtäisin tätä hetkeä paremmin.
En kaipaa muutosta entiseen, vaan olen ennemminkin kiinnostunut siitä millaista oli isovanhempieni elämä nuorena? Miten he saivat ensimmäisen työpaikkansa? Ketkä lähtivät siirtolaisiksi? Millaista koulunkäynti oli? Miten kuolemaan suhtauduttiin? Seurusteltiinko salaa? Vaikuttivatko globaalit ilmiöt yhtä suuresti Suomeen niin kuin nykyään?
25. kesäkuuta tulee jatkosodan alkamisesta kuluneeksi 70 vuotta. Osa jäi tarinoineen sille tielle, osa palasi kertomaan niitä nuoremmille polville ja osa odottaa taistelun päättymistä yhä, niin kuin Arttu Wiskari toisessa hienossa kappaleessaan Tuntematon potilas hyvin kuvaa.
Onneksi on olemassa Elävän arkiston kaltainen palvelu meille, jotka ovat myöhäisheränneet historian suhteen. Kuulin sotatarinoita koko ikäni, mutta kiinnostus kaikkosi kai siinä vaiheessa kun kokonaisuutta oli liian raskas hahmottaa. Tai viimeistään historiantunnilla, kun vuosiluvut olivat tärkeämpiä kuin tapahtumat. Ehkä Ylen vanhojen filmien kautta saan edes jonkinlaisen käsityksen ajasta ennen minua.
KATSO: Jatkosodan alkuvaihe 1941-1942