Sää on mielentila

Syksy on kaunis. Puiden eriväriset lehdet saavat hymyn kasvoilleni ja kirpakka tuuli herättelee aamuhorroksessa olevia aivojani. On myös toisenlaista syksyä, sitä harmaata ja masentavaksikin luonnehdittua. Vettä tulee ja aamun pimeydessä aivot ovat entistä enemmän horroksessa. 

Syksyllä ihminen saa olla sitä mitä on. Ketään ei moitita syksyllä siitä, jos hän on yrmeä ja valittaa synkkää säätä, sillä hän saa seurassa kuin seurassa aikaan kanssavalittajien kuoron.  Syksystä nauttivien koen olevan alakynnessä tämäntyyppisissä keskusteluissa, ja usein meillä ei ole heittää pöytään kuin kliseiksi muotoutuneet lausahdukset sohvan nurkassa nyhjöttämisestä kynttilän valossa. 

Todellisuudessa syksystä nauttivia on kahta eri tyyppiä. Juuri näitä viltin alle käpertyjiä ja sen lisäksi kadulla vastaan porhaltava tarmokas syysihminen. Energiaa pursuava tarmokas henkilö on kenties saanut akkunsa ladattua kesällä ja syksyn tullen janoaa elämäänsä muutoksen tuulia. Muutos voi olla uusi harrastus, uusi työpaikka, uusi koti tai mikä tahansa asia, pääasia että se on uusi. 

Aamuisin työmatkalla vaihdan bussia Pasilan rautatieaseman kohdalla. Ruuhka-aikana busseihin änkeytyminen on yhtä itsensä asettelua, jos pidän tolpasta kiinni, kyynärpääni osuu kanssamatkustajan naamaan, jos taas en pidä kiinni murjon äkkijarrutuksen sattuessa takanani seisovan lapsen ja tämän äidin. En silti ole ärtynyt.  Tänään aamulla bussipysäkillä ollessani katselin ympärilläni olevia ihmisiä älypuhelimeni sijaan. Yllätyksekseni heistä yksikään ei näyttänyt erityisen ärtyneeltä tai hytissyt kylmissään. Monen naisen kaulaa suojasi muhkea kaulahuivi ja usea mieskin oli lämpimin vaattein varustautunut. Miksi kenenkään sitten olisi pitänyt näyttää ärtyneeltä? Ehkä siksi että minun maailmassani suurin osa suomalaisista vihaa syksyä. Tai kuten osa heistä ilmaisee ”Syksy on ihan ookoo silloin kun ei sada vettä.”  Vesisade, pyh sanon minä, jo usean vuoden ajan on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää käyttää kumisaappaita myös kaupunkioloissa.   

Kuulen ympärilläni voivottelua ja vihapuhetta syksystä alituiseen, onko jollakin todella ollut niin mahtava kesä, että pelkästään sään vaihtelu voi saada ihmisen kertakaikkisen surkeaksi? 

Syksy on oivaltamisen aikaa, vasta tänään oivalsin oman syksyni alkaneen. Siksi tämä blogiteksti syntyi vasta tänään, vaikka muinoin koin syksyn orjallisesti alkavan aina syyskuun alkaessa. Kirpeä tuuli, villasukat kengissä ja punottavat posket olkoon tulevaisuudessakin merkkinä minulle syksyn alkamisesta. 

Itse en pidä keväästä, silloin vasta koiran kakka lemuaa ja sulalumi peittää maan, mutta se onkin asia erikseen ja silloin on haastavampaa saada kanssavalittajien kuoroa kasaan. 

Tästä teen päätelmän, että todellisuudessa lapset ovat ainoat suomalaiset, jotka eivät sorru säästä valittamiseen. Yleensä lasten leikit sujuvat säässä kuin säässä, ainoa rajoittava tekijä voi olla leikkikentän laidalla varpaitaan kipristelevä ja hytisevä aikuinen. 

Lapset aidosti nauttivat kaikista neljästä vuodenajastamme. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyi lastenohjelma ”Myttö ja syksy”. Valloittavassa animaatiossa Myttö nauttii syksystä, vaikka siihen kuuluukin tuulta ja sadetta. Yhtäkkiä myös ystävä on vieressä. 

Katso Elävässä arkistossa: Myttö ja syksy